Samalla lailla kai kävisi meilläkin
| Samalla lailla kai kävisi meilläkin. Kuopiosta. Kirjoittanut Juhani Aho |
Viime talvena kirjoitti eräs etevä norjalainen maalari Kristian Krohg kirjan nimeltä ”Albertine”. Kirjassa luvattiin säälimättä sitä mahdotonta kurjuutta, mihin nainen joutuu suuressa kaupungissa, kun hän tulee vietellyksi ja kun laillinen haureus hänet saa kynsiinsä.
Kirja oli ankara vastalause kaikkea siveettömyyttä ja varsinkin lain suojelemaa siveettömyyttä vastaan. Jokainen, joka sen luki, värisi kauhistuksissaan sen todellisista kuvauksista. Ja kuvauksia ei oltu tehty ihmisille mieliksi, heittämällä inhottavimmat pois. Todellisuus, alaston, ammottava todellisuus tuotiin esille niinkuin lääketieteellisessä teoksessa. Haavan parantamistahan tekijä oli tarkoittanutkin, yhteiskunnan ytimiä jäytävän mätähaavan leikkausta.
Mutta yhtäkkiä pantiin kirja takavarikkoon. Ja tekijä vedettiin oikeuteen. Häntä syytettiin siitä, että oli tahtonut loukata siveyttä. Hän, joka oli siveettömyydelle huutanut kostoa ja kadotusta, hän, jonka kirja oli kuin parahdus pakahtuneesta sydämestä, hän oli muka tahtonut loukata siveyttä!
Mielet joutuivat äärettömään kiihkoon. Työkansa nousi miehissä vastustamaan tuota väkivaltaista tekoa. Vapauttakaat hänet! Vapauttakaat hänet! huusivat he kulkiessaan pääministeriltä anomaan takavarikon peruutusta. Heidän turvattomien tyttäriensä pelastamiseksihan kirja oli kirjoitettu. Mutta ministeri Sverdrup, työmiesten kannattama ja tukema, hän oli vaiti. Ja ”Albertine” ei päässyt vapaaksi.
Mutta sen lisäksi tuomittiin Krohg sakkoihin. Hän vetosi ylioikeuteen. Siellä päättyi asia lokakuun 18 p:nä. ”Albertinen” tekijä sai sakkoja sielläkin ja kirjan ilmestyminen kiellettiin.
Loistava oli hänen puolustuspuheensa. Hän luki tuomarien edessä julki juuri ne paikat kirjastaan, joiden tautta kirja oli kielletty. Hän kertoi, että juuri ne tapahtumat, joita niissä kuvattiin, olivat pakoittaneet hänet kynään tarttumaan. Se, kuinka nuori Albertine lankeaa, se, kuinka poliisilääläri häntä raa’alla tavallaan kohtelee ja lopuksi se, kuinka hän lopen turmeltuneena tahtoo muitakin vietellä samaan turmelukseen, ne kolme kohtausta Albertinen elämässä olivat vaikuttaneet mitä mahtavimmasti tekijään. Koko hänen katsantotapansa oli niiden tautta muuttunut ja hän itse tullut uudeksi ihmiseksi.
”Ja sitten ei minun sallittaisi sanoa muille: katsokaa tässä, mitä minä olen nähnyt! eikä panna sitä heidän eteensä, mitä olin omilla silmilläni huomannut – vaikka tarkoitukseni sillä ei ollut mikään muu kuin saada heidätkin ajattelemaan kaikkea sitä, mitä itsekin olin ajatellut, niin että heissäkin syntyisi uudet katsantotavat ja että hekin tulisivat toisellaisiksi ihmisiksi kuin ennen olivat olleet.”
”Sitäkö, joka oli sydäntäni kovemmin kouristanut kuin mikään muu, mitä ennen olin nähnyt, sitäkö en saisi muille kertoa? Sitäkö en saisi huutaa kaiken kansan kuultavaksi?”
Mutta sitäpä hän ei saanut. Juuri sitä ei hän saanut. Sillä Norjassakin on neitosia, jotka punastuvat, kun kuulevat asioita oikealla nimellään mainittavan. Ja näitä neitosia suojelee laki. Mutta niitä neitosia se ei suojele, jotka kärsivät väkivaltaa ja vääryyttä. Jos he parahtavat taikka jos muut heidän puolestaan huutavat, niin tarttuu poliisi niskaan ja heittää heidät suulleen tyynyä vastaan. Sillä jos huuto kuuluisi kadulle, saattaisi siellä olla niitä, jotka sen kuulisivat, ja joiden häveliäisyyden tunne voisi tulla loukatuksi.
Mikä on seuraus siitä, että sanan vapautta tällä tavalla sorretaan? kysyy eräs norjalainen lehti. Ketä tämä tuomio eniten vahingoittaa. Niitä, jotka ovat kaikista kurjimmassa tilassa. Kuinka he voivat saada puolusmiehiä eli kuinka kukaan voi heitä puolustaa, kun heidän kirjoituksensa hävitetään siitä syystä, että kurjuutta kuvaamalla voidaan loukata muutamain häveliäisyyttä? Jos todellakin tahdotaan hävittää onnettomuutta ja puutetta tästä maailmasta, niin ei suinkaan niistä sillä tavalla päästä, että ainoastaan näitä sanoja kielen päällä pyöritetään. Kurjuus, onnettomuus ja puute on valokuvattava, ne ovat saiturilta sanoilla selitettävät. Sillä tavalla, että mielet kauhistuvat sitä nähdessään ja kuullessaan. Niin, että selkäpiitä karsii. Niin, että kuvaus väkisinkin verihin tarttuu, niin että se uppoo luihin ja ytimiin. Ennen ei tule apua.
Mutta sitä mieltä eivät ole hallitusmiehet Norjassa. Ja sentähden voipi tällaista tapahtua maassa, joka tätä nykyä on uusien aatteiden ja vapaamielisten katsantotapojen kehto.
Samalla lailla kai kävisi meilläkin, jos jotain tuollaista tapahtuisi. Sillä tavalla sitä arvatenkin tultaisiin täälläkin menettelemään, jos joku kirjoittaisi yhtä todenmukaisen kertomuksen onnettomien elämästä.
Ei kuitenkaan aivan samalla tavalla.
Sillä kun Norjassa ei ole ennakkosensuuria ja kun kirjat pääsevät edes jonkun verran leviämään, ennenkun painos pannaan salvan taaksi; ja kun liikkeessä olevat kappaleet, käydessään miehestä mieheen, edes sillä tavalla voivat jotain vaikuttaa, niinkuin esim. ”Albertine” on tehnyt; niin on meillä ennakkosensuuri, meillä kolhitaan moinen hyvä ja hyödyllinen kirja kuoliaaksi jo ennen syntymistään ja meillä jääpi sen sivistyttävä vaikutus ainoastaan painoasiamiehen yksityisomaisuudeksi.
Lähde: Savo 3.11.1887.