Salomaassa

Salomaassa. Luonne. Kirjoittanut Ina Lange

Sisältyy kokoelmaan Erämaan ja saariston tarinoita.

Aurinko on korkealla ja loistaa heleästi mahtaviin kinoksiin. Ulappa on jäässä, mutta vielä lumeton. Se kiiltää ja kimaltelee. Keskellä, missä nuot pienet saaret valkoisina ja ympyriäisinä kuten lumipallot, kuvastavat puitten lumesta raskaat haarat järvessä, siellä on jää ainoastaan yön vanha, kirkas ja musta, jotta saattaa katsahtaa sylen syvälle syvyyteen.

Rannoilla seisovat männyt, kohottaen latvansa korkeuteen. Oksista tipahtaa silloin tällöin välkkyviä auringon säteiden eloon herättämiä pisaroita. Ne sirahtelevat ales, kimaltelevat pudotessaan, mutta jäätyvät heti jälleen maahan tultuaan. Harakat hyppelivät oksasta oksaan, silloin nämät ripottelevat huurrepilveä köykäistä ja kuivaa kuin tuhkajauho. Kipaleet ovat kerrostuneina toistensa päällä kuten patja mitä syvemmistä valkoisista tähdistä kaikkialla. Se on niin kepeätä ja hienoa ja käärii ikäänkuin yhteen ainoaan äärettömään ruumisarkkuun kesän koko kukoistuksen.

Ei ainoakaan tuulenpuuskaus nosta valkoisia lumihöyhenhuntuja, ja Päijänteen avara, jäätynyt vesi levenee ulappeihin, lahtiin ja salmiin, niin pitkälle kuin silmä kannattaa. Penikulman toisensa perästä on kaikki yhtä autiota, hiljaista ja valkoista. Tiheät ja kolkot havumetsät reunustelevat rantoja, syvempänä maassa on leveitä kankaita, missä korkeat paljasrunkoset männyt levittävät ryhmyiset, havuttomat oksansa pohjoista ja itää kohti, jota vastoin eteläpuolella olevat oksat ovat tuuheammat ja notkossa ikäänkuin ne pelkäisivät pohjoistuulta, joka pitkät syksyt vinkuu vesien ja maiden yli.

Lumen alla uinailee kanerva talviuntansa, ja jäniksen, ketun ja suden jäljet ovat ainoat tiet tuolla ulkona metsien ja mättäisien, lumisien soitten välillä.

Erään lahden sisimmäisessä perukassa näkyy kappale viljeltyä maata. Puut siitä ovat raivatut; pienen kylätien kummallakin puolella on ruis- ja perunamaita, tämä tie on umpeen lumettunut ja kapea sekä kiemurtelee korkeiden aitojen välillä, joista nyt ainoastaan korkeimmat seipäät pistivät esille osviittoina ketojen välillä.

Siinä on kylä. Se on joukko pieniä harmaita hökkeliä, jotta epäjärjestyksessä seisovat vieretysten erämaiden arkkitehtien, noiden talonpoikien rakentamina, jotka eivät milloinkaan olleet nähneet kaupunkia, ja jotka eivät milloinkaan rakennuksillaan olleet tavoittaneet muuta, kuin hätävaraista suojellusta pakkasesta, kylmyydestä ja sateesta niille olennoille jotka tulevat asumaan suojassa.

Mökkien välillä ovat karjapihat ja sikolätit, horjuvia suojuksia, täynnänsä havuja ja turpeita – jotka uhkaavat pudota, jollei ne aika ajoin saisi tukea maahan hakatuista, tukevista seipäistä. Muutamissa taloissa seisoivat isot kaivot vipuinensa, jotka ovat niin pitkät ja korkeat, että ne etäältä näyttävät jättiläishirsipuilta. Muuten vallitsee kaikkialla köyhyys syvä, ainoastaan puoleksi tunnettu kurjuus, orjantapaineen työskenteleminen elämän ylläpitämiseksi, jonka ilottomuutta he tuskin itsekkään ymmärtävät. Täällä ei tyytymättömänä valiteta kohtaloa.... päivät kuluvat, tulevat ja menevät pimeydessä ja sumeudessa läpi talven, työssä ja rehmeessä läpi lyhyen kesän.

Yksitoikkoisuuden täällä katkaisee kumminkin pieni juhla, jonka säännöllisesti palaava sulo tekee joka lauantai-illan sekä ikävöityksi että vilkkaaksi. Se on lempi-huvitus, joka täällä tarjoutuu, jota täällä palvellaan, melkeenpä jumaloidaan, ja jonka viettämiseksi on rakennettu muutamia alttareja, jotka suosittuina ja suurten rovioin muotoisena seisovat siinä savuamassa koko pitkän lauantain, niin että tuo sakea, oivallinen savu ikäänkuin yhtenä ainoana elontunnuksena kohoaa, osoittaen elon olevan olemassa keskellä muuten asumatonta salomaata.

Se on sauna-kylpy, johonka Alasammarin asukkaat antautuvat niin suurella innolla, ja jolle he ovat pystyttäneet niin monta temppeliä. Pienellä kylällä on nimittäin kokonaista neljä pientä saunapirttiä, jotka ovat matalat ja turvekattoiset, savuiset, lahonneet ja läpisavustuneet. Ovet ovat matalat, olkea on paljaalla maanpeittämällä permannolla, lava on vanhoista lahonneista laudoista ja nurkassa on suuri kivinen kiuas. Tämmöinen on se paikka mihin he mieluisammin menevät. Tuossa pienessä pimeässä höyryisessä huoneessa paahtavat ja kylvettävät he itseään punaiseksi ja paisuneiksi, ja makaavat siellä kunnes he puoleksi päihtyneinä puoleksi nukkuen kuumuudesta, lähtevät tupihinsa nukkumalla kuluttamaan iloa, jota parempaa eivät he uneksikaan.

Vähän erillään kylästä on yksinäinen torppa mäen rinteellä. Tuvassa seisoo äiti keittämässä puuroa suuressa avonaisessa takassa. Isä makaa pitkässä sängyssä, joka anastaa suuren osan huoneesta. Hän lepää nyt lauantaina viikon töistä. Nyt on isän kesanto-aika; nyt hän eniten lepää; lepää puuron jälkeen, lepää ennen lepoa ja levon jälkeen. Talvipäivät ovat niin pitkät. Unettavaa on kuulla äidin kangaispuitten yksitoikkoista kalsketta. Syöstävä hyrisee lakkaamatta edes takaisin, äänessä ei ole vähintäkään vaihtelua. Ruisjauhoissa joita vispilöidään padassa, on omituinen unettava haju. Isä viihtyy oivasti tuon suurikukkasen ”ryijyn” alla. Lapset ovat niin isot ett’eivät he enään huuda. Matti veistelee venheitä ja Annikka kutoo sukkaa.

Matti on saanut venheen valmiiksi, kohoaa rahille ja katselee pienestä ikkunasta ulos. Hän seisoo varpaillaan ja pistää kielen suustaan nähdäkseen paremmin. Valkoinen tukka valui hänen kasvoilleen; harmillista että se on niin pitkä! Puku ei muutoin ole tempukas. Pitkä paita valkaisemattomasta kotikutoisesta palttinasta. Tuvassa on lämmin! Talvi vallitsee ulkona, kolmenkymmentä astetta öisin; aurinko tosin suutelee hieman eloa jääpuikkoihin päivällisaikana muutoin ei!

Mitä näkee tuo seitsenvuotias, seisoessaan siinä? Savua savutorvesta ja savua saumoista. Kaikista. Ja mitä näkee hän takana tuolla kauempana laaksossa, jossa tie kulkee lumipeitteisten pientareiden välillä? Tavattoman ja hänen mielestään ihastuttavan näön. Reki, jonka eteen on valjastettu kaksi hevosta ja jonka ajajanlaudalla istui loistava olento kiiltävine nappeineen. Sisässä istuu nainen ja vielä puolitoista, eräs nuori neiti ja lapsi!

– Herra Jumala! äiti! nyt minä menen ulos, katsokaa, tuossa tulee herrasväkeä reessä, suurta herrasväkeä, aivan kuin itse keisari, ja kuulkaa noita kulkusia, ja aurinko loistaa kultaan, katsokaa äiti! katsokaa kaikki ihmiset juoksevat ulos – tulkaa katsomaan minne he menevät.

Pienokainen oli oikeassa. Koko kylä, kulkusten kilinän houkuttelemana, oli jalkeilla. Ne olivat nimismiehen vieraita, korkeita vieraita, eräs rouva kaupungista, neiti koreassa turkissa ja upseri kiiltävissä napeissa ja punaisissa, oivallisissa punoksissa. Hän istui ajajanlaudalla ajaen itse. Matti ei ollut milloinkaan nähnyt mokomaa loistoa ennen.

Kylän varakkaimmat asukkaat, jotka jo kello kaksitoista olivat syöneet päivällisensä, kylpivät kello kaksi. He eivät vielä kuulleet mitään, mutta muut siellä alhaalla kuulivat sitä paremmin. Tie kulki hitaasti ylöspäin ja hevoset vetivät raskaasti ja vastenmielisesti syvässä lumessa. Mutta molemmin puolin syöksyi naisia ja lapsia mökeistä; he seisoivat kinoksilla, paljain säärin ja avokaulaisena töllistellen vaan.

Upseri ajajanlaudalla rypisti kulmakarvojaan. Hän ei pitänyt tuosta ra’asta, likaisesta sivistymättömästä kansasta, joka osoitti niin vähän säädyllisyyttä, että he esiintyivät saunapuvussa. Hän ruoski hevostansa jatkaen matkaansa.

Nyt tuli hän ajokaluineen torpparien saunojen kohdalle. Naiset reessä olisivat nyt oikeastaan vielä enemmän hävenneet... Saunassa oltiin nyt juuri kuumimmillaan.

Isän-äiti ja äidin-äiti, isän-isä ja äidin-isä, äiti ja isä poikineen, tyttärineen, palvelusväki kaikenikäinen, kylpi samassa huoneessa. He istuivat lavalla pitäen luutia kuivatuista koivunlehdistä, ja antaen kuuman veden liristä kiuluista pieninä koskina pitkin tummanpunaisia raajojaan; höyry tulisesta kiukkaasta tuprusi suopeasti lavalle missä raidilla peitetty olkivuode tarjosi miellyttävän levon. Kuumuus oli tukahuttava ja olisi tappanut vähemmän tottuneita luontoja. Kaikki tapahtui suuressa hiljaisuudessa. Saunassa pidettiin ankara järjestys. Ei kukaan puhunut. Talon päällysmies komensi, silloin tällöin hiukan enemmän löylyä. Jäntevä tyttö toimitti pesijättären virkaa. Leveitä lanteita peitti viheriä villahame ja päässä oli hänellä keltaiselle vivahtava kirjava huivi.

Kulkuset kaikuivat kuten loihteet hiljaisuudessa. Juhlallinen mieli-ala loppuu! Isän-isä ja isän-äiti, äidin-äiti ja äidin-isä, äiti ja isä, pojat ja tyttäret ja palvelusväki, kaikki ulos ovesta, ales saunanportaille katsomaan reen kulkua.

Luutnantti kiroo. Naiset vetävät nahkakauluksensa korkealle kaulaan ja pistävät pienet vipsukoruiset käsipuuhkansa silmien eteen. Heillä on kuljettavana kokonainen kiirastuli. Kaksi saunaa, yksi kummallakin tiepuolella, on niin tiheästi reunustettu alastomilla ruumiilla, että on mahdoton kulkea ohi näkemättä. Ja kylpijät tunkeutuvat esille, utelijaina, ihaellen, vähintäkään aavistamatta sitä vastenmielisyyttä, jonka he herättävät, kunnekka julmistunut epoletilla koristeltu ajaja heiluttaa ruoskaansa ilmassa...

– Tuo kirottu sivistymätön kansa.

Mutta torpan vieressä olevalla mäellä seisoi Matti. Hänen sydämensä tykki ylpeydestä Hän kantoi isän valkoiset lammasnahkaturkit olallaan ja ison karvalakin päässään. Hänen hartain halunsa tässä silmänräpäyksessä oli näyttää hiukan pontevuuttansa tuolle uhkealle herrasväelle. Tiellä olivat sukset vastatervattuina ja kiiltävinä puolen neljättä kyynärän pituisina. Huolimatta syvästä lumesta, sujuu suksi mäkeä ales. Lumen alla on jäätikkyä.

Hän odottaa oikeata silmänräpäystä, juuri kuin reki aloittaa hidasta kulkuansa ylös jyrkkää mäkeä.

Hän pistää pienet paljaat jalkansa suksen jalansijalle, pudottaa valkoisen turkkiinsa ja painaa lakin syvemmälle otsaan, niin että ainoastaan kirkkaat siniset silmät loistavat veitikkamaisesti, ottaa pari askeletta, laskee ales ja tapaa reen puolitiessä. Pitkä paita, auki kaulassa, liehuu ympäri polvia; paksuna savuna tupruaa henki hänen pienestä suustaan joka hymyilee ja vauhdissa heiluvat pienet käsivarret ilmassa, hänen tehdessä taiteellisia hyppäyksiä, kuoppien yli, ja onnellisena niin hyvin onnistuneesta miehuudenkokeesta, juoksee hän laulaen takaisin ylös sukset käsissä – ja katoaa, ennenkuin matkustavaiset olivat ennättäneet ylös savuavaan tupaan, turkki laahaten jälessä täynnänsä lunta kinoksina.

Äiti on nostanut pois puuron, uhkaa sormellaan poikaa ja osoittaa isää: jos hän tietäisi, että sinä menet ja kulutat hänen uutta turkkiansa, niin saisit kyytisi... No, mene nyt kutsumaan sisartasi. Herätä isä.

Päivällinen kestää kauan. Ensimäinen laji puuroa. Toinen laji kaljaa. Kolmas laji puuroa. Neljäs laji kaljaa. Rupee hämärtämään. Äiti sytyttää päresoihdun. Isä raapii päätänsä. Häneltä jäi vielä paljon nukkumatta. Onnellista että huomenna on sunnuntai, lepopäivä. Aamupäivä kuluu jumalanpalvelukseen. Pappi on niin hyväntahtoinen mies. Sanankuulijat vaipuvat usein unen horroksiin saarnan aikana – mutta sen pitää tapahtua ilman melskettä. Kuorsauksia ei pastori kärsi. No niin, sehän on hänen oma asiansa.

– Matti, mene edeltäkäsin löylyä viskaamaan, me tulemme jälestäpäin.

Nyt on torppariväen vuoro kylpeä. Matti ja Annikka menevät edeltäkäsin. Äiti ja isä tulevat jälestäpäin. Jo alkaa hämärtää. Ainoa tähti valaisee pimeyden. Pakkanen paukkuu nurkissa. Ulkona narisee jalkojen alla kuin kävellään. Härmä tarttuu tukkaan. Tuolla metsässä kuuluu siltä kun joku itkisi. Se on susi, joka ulvoo.

Isä ja äiti kylpevät, saunassa on muitakin, mutta ei Mattia eikä Annikkaa. Ne ovat menneet kotio takaisin, he ovat unohtaneet luutansa, nuo ajattelemattomat lapset.

Mutta miksi he eivät palaa. Ovatko he unohtaneet asiansa? Ei, sitä he eivät tehneet. Annikka taistelee kovaa taistelua elämästä tuolla ulkona, muutamia askelia tuvasta, taistelee elämästä... Hän lyö ympärilleen luudilla ja päästää valitushuutoja, jotka ovat suden ulvonnan kaltaista, mutta ne on kuoleman huuto. Ei kukaan kuule häntä. Matti, tuo urhoollinen pikku Matti, eikö hän riennä auttamaan? Ah, hän on jo voitettu. Hän kuoli päästämättä ääntäkään, se tapahtui yht’äkkiä. Susi oli kylliksi armelias, itkemään poikaa varmasti. Hän lepää metsässä muutamia syliä kodista, nälkäiset ja saaliinhimoiset sudet eivät säästä muuta kuin sarkanutun ja nuo isot saappaat, jotka hän oli isältänsä lainannut... Annikka vähän loitompana... tyttö raukka. Hänen vihollisensa ei ole niinkään armelias. – – –

Isä ja äiti tulevat vihdoinkin saunasta. Tiellä kuulevat he raskaita huokauksia ja näkevät mustan varjon juoksevan metsään, heidän lähestyessä.

Pahaa aavistaen rientää äiti kinokseen, siellä löytää hän tytön raadeltuna, kuolevaisena.

Ei huutoakaan.

Yö on tavallista pitempi. Hehkuvilla tulisoihtuilla etsii kylän väki toista ruumista, muutamilla on ladatut pyssyt. Tuli loistaa mäellä tuolla kivien välillä. Se on onnettomuuden tuli, tiedetään, että jotain pahaa on tapahtunut.

Isä ei nuku sinä sunnuntaina.

Hän seisoo kirkkomaalla kädet ristissä ja tuijottaa hautaan, joka ei vielä ole täytetty. Siinä sisässä, kylmettyneessä pohjassa lepää pieni – ruumisarkku, hyvin pieni, johon kuitenkin mahtuu se, jossa vielä eilen oli henkeä.

Maan päällä lumessa makaa äiti. Hän ei itke. Hän ei ole itkenyt. Hän ihmettelee ihmisen elämää ja kysyy sydämessään minkä tähden, minkätähden, ja miksi hyödyksi.

”Tuo kirottu, sivistymätön kansa”... Luutnantti ja nimismies sekä naiset kaupungista ovat myöskin kirkossa. Jumalanpalvelus on loppunut. Herrasväki kulkee tyytyväisenä ohitse ja nyrpistivät ylenkatseellisesti neniänsä, tuntiessaan saran ja voidenahan hajua... hajua mökkien savusta ja karjapihasta.

Ja aurinko loistaa, vaikka pakkanen jo kovenee. Alasammari on kaksi peninkulmaa kirkosta... Päästäksensä sinne, täytyy kulkea laveiden, autioiden, kankaiden yli. Ja illalla, kun tulee pimeä, laulaa naarassusi kaukana metsän laidalla, sekin nälkäisenä... Se laulaa itkee, ulvoo, uhkaa. Hän on saanut maun. Hän ei kärsi, ei edes hänkään tuota kirottua sivistymätöntä kansaa. Niin, kuin tulee pimeä, silloin...