Salissa.

Kirjoittanut Edvard Valpas-Hänninen


Suomeni suuressa salissa
illalla välkkeet hohti.
Neitonen pitkä, solakka,
näyttämön tähti, kunnia,
asteli meitä kohti.
Sillä on silmät syvällä,
leimuvat hehkun kuumaa.
Huulilla riemunhymyä.
Rintasa nuori mehevä,
huokuva hellästi, huumaa.
Hohtosat huulet aukenee.
Ääntä hän kuulla antaa.
Povella liikkuu, aaltoilee.
Vienosti ilmat värisee,
säveltä kauvas kantaa.
Kaikuvat soinnut suloisat
tenhoten tuhansia.
Ihmisten onnenunelmat
sävelten kanssa toistuvat.
Mielet on rakkahia.
Kuullessa nojaa hellemmin
neitonen sulhon luokse.
Sydämet lyönnin sykkivin
valavat hehkuja värelmin.
Hertas on rintain tuokse.
Vanhukset vajoo muistoihin
kaunosiin nuoruusaikain.
Lauluhan niitä sävelin
runsaasti mieliin loihtiikin
aivankuin lailla taikain.
Mielessä monessa ihanaa
varsin on tulvillansa.
Kauno se viehtää, vallottaa,
tunnetta luopi suloisaa,
elämme laulussansa.
Kauvan jos häneltä kuulla sais
sointuja sivullansa,
elämän pahanpa unohtais,
sävelten valtaan kohoais,
oisi niin taivaassansa.

–[Valpa]s.


Lähde: Työmies 9.5.1904.