Salaperäinen murha metsäjärven rannalla
| Salaperäinen murha metsäjärven rannalla. Salapoliisin seikkailuja. Suomennos U. Savolle. Kirjoittanut Arthur Conan Doyle |
Eräänä aamuna istuessamme aamiaispöydässä vaimoni kanssa, toi palvelustyttö tällaisen sähkösanoman Sherlock Holmesilta: ”Onko sinulla pari päivää joutavaa? Minut kutsuttu länsi Englantiin murhan johdosta Boscombelaaksossa. Hauska jos voit tulla. Ilmanala ja paikka ihanat. Lähden Lontoosta klo 11,15.”
”Mitä sanot, ystäväni,” sanoi vaimoni ja katsoi minuun. ”Voitko sinä lähteä?”
”Minä en oikein tiedä mitä tehdä. Sairaita on mulla juuri nyt jotenkin paljo.”
”Noo, kyllä tohtori Anstruther hoitaa niitä mielellään sen aikaa. Sinä olet ollut vähän kalpea viime aikoina. Ilman muutos ei taitaisi tehdä pahaa. Sinähän olet sitä paitsi niin huvitettu Sherlock Holmesin tutkimuksista.”
”Kiittämätön olisinkin, jos en menisi; minähän olen saanut suloisen vaimonkin juuri erään Holmesin tutkimuksen kautta. Mutta jos minä aijon ehtiä mukaan, niin on parasta laittautua heti kuntoon, sillä ei ole enää kuin puoli tuntia aikaa.”
Ollessani sotilaslääkärinä Afganistanissa olin oppinut ketteräksi ja täsmälliseksi ja ennen puolta tuntia olin ajurin vaunuissa matkalaukkuineni matkalla asemalle. Sherlock Holmes näkyi kävelevän edestakasin odotussillalla ja pitkässä matkatakissaan ja matkahatussaan näytti hän yhä pitemmältä ja laihemmalta.
”Olitpa kiltti kuin tulit, Watson,” sanoi hän. ”Se on suuri asia että on joku semmoinen matkassa, johon voi luottaa. Ei kaikkiin voi luottaa, eikä kaikki ole kykeneviäkään. Viitsitkö mennä ja hankkia meille kaksi paikkaa ikkunan ääressä, niin minä menen ostamaan pilettiä.”
Onneksi saimme olla kahden vaunussa ja mukanamme oli suuri kasa sanomalehtiä, jotka Holmes oli hilannut. Hän luki ja tutki niitä tarkkaan ja teki lyijykynällä muistiinpanoja, siksi kunnes pääsimme Readingin kaupungin ohi. Silloin hän kääri ne kaikki yhteen nivakkaan ja viskasi hyllylle.
”Oletko sinä kuullut mitään tästä murhasta?” kysyi hän.
”En, en sanaakaan. Minä en pariin päivään ole vilaissutkaan sanomalehtiin.”
”Ei Lontoon sanomissakaan ole ollut sen tarkempia tietoja. Minä olen juuri katsellut kaikki Lontoon viimeiset sanomalehdet. Tämä näkyy olevan semmoinen yksinkertainen juttu, josta on vaikea saada selvää.”
”Sepä on eriskummainen väitös.”
”Mutta se on totta. Jos rikos on jotenkin harvinaisempi, juuri silloin pääjuonen saa helpommin selville, mutta kuta tavallisempi ja jokapäiväisempi se on, sitä vaikeampi sitä on saada selville. Tässä jutussa on oltu löytävinään painavia syitä murhatun poikaa vastaan.”
”Vai niin, onko se murha?”
”On, niin minä ainakin otaksun. Mutta minä en usko mitään varmaksi, ennenkuin saan itse tutkia asiata. Minä selitän sinulle, miten käsitän asian tapahtuneen.”
”Boscombelaakso on lähellä Rossin kaupunkia Herofordshiressä. Rikkain maanomistaja seudulla on herra John Turner, joka on hankkinut omaisuutensa Auslraaliassa ja sitte asettunut omaan maahan asumaan. Eräs herra Charles Mc Carthy, joka myös on ollut Australiassa, vuokrasi häneltä pienemmän talon Hatherleyn. Molemmat miehet olivat olleet tuttuja siirtomaissa ja luonnollisia siis oli, että Englantiin tultuaan asettuivat asumaan lähelle toisiaan. Turner oli nähtävästi rikkaampi ja Mc Carthy vuokrasi häneltä talon, mutta ne näyttivät siltä pysyvän aivan yhdenveroisina ja olivat paljo yhdessä. Herra Mc Carthyllä oli kahdeksantoista vuoden vanha poika ja herra Turnerilla samanikäinen tyttö, itse he olivat leskimiehiä. He näyttivät eläneen hyvin hiljaista elämää, eivät seurustelleet paljo kenenkään kanssa, vaikka molemmat herrat Mc Carthy olivat innostuneita urheiluun ja olivat aina seudun kilpa-ajoissa. Herra Mc Carthyllä oli kaksi palvelijaa, yksi tyttö ja yksi poika ja Turnerilla näkyy olleen ainakin kuusi palvelijaa. Siinä on kaikki mitä olen voinut saada selville heidän yksityiselämästään.
No niin, kesäkuun kolmantena päivänä s. o. maanantaina kello kolmen aikaan iltapäivällä lähti Mc Carthy talostaan Hatherleystä ja meni suoraan Boscombejärvelle, joka on pieni Boscombelaakson läpi juoksevan puron muodostama lampi. Hän oli aamulla ollut rengin kanssa Rossin kaupungissa ja hän oli sanonut tälle, että heidän piti kiiruhtaa kotiin, sillä hänen piti tavata jotain henkilöä kello kolme. Siltä matkalta hän ei koskaan palannut hengissä. Vuokratalosta on Bosecmbijärvelle kymmenen minuutin matka, ja kaksi henkeä on nähnyt hänen menevän sinne, toinen oli vanha eukko, jonka nimeä ei ole mainittu, ja toinen oli William Crowder, yksi herra Turnerin metsävartijoista. Molemmat nämä todistavat että herra Mc Carthy kulki yksin ja metsävahti todisti että muutama minuutti sen perästä, kun hän näki Mc Carthyn menevän, kulki herra James Mc Carthy samaa tietä lammille päin pyssy kädessä. Hän muisteli vielä, että isä oli näkyvissä silloin, kun poika kulki ohi. Hän ei ajatellut sen enempää koko asiaa, ennenkuin iltasella kuuli puhuttavan onnettomuudesta.
Herrat Mc Carthy oli nähty yhdessä vielä senkin perästä, kun metsävartija William Crowder oli nähnyt heidät. Boscombejärveä ympäröi joka puolella tuuheat puut ja kapea ruohikko on yltympäri veden rajassa. Boscomben puistovahdin neljäntoista vuoden vanha tyttö oli metsässä kukkia poimimassa. Hän kertoi nähneensä herra Mc Carthyn ja hänen poikansa lammin rannalla ja kuuli heidän keskustelevan kiivaasti. Hän kuuli vanhemman herra Mc Carthyn toruvan poika ja pojan nostavan kättään ikäänkuin lyödäkseen isäänsä. Hän pelästyi niin, että juoksi heti kotiinsa ja kertoi äidilleen nähneensä molemmat herra Mc Carthyt lammen rannalla riitelemässä ja hän oli juossut pakoon, kun pelkäsi heidän rupeevan tappelemaan. Tyttö oli tuskin ennättänyt kertoa sen, kuin nuorempi herra Mc Carthy juoksi hätääntyneenä mökkiin ja kertoi että oli löytänyt isänsä kuolleena metsäjärven rannalla. Hänellä ei ollut hattua eikä pyssyä mukanaan ja oikean käden hiha ja käsi olivat veressä. Hän sai apua mökistä ja he menivät rannalle, jossa löysivät murhatun miehen makaamassa aivan järven rannalla. Pään takapuoli oli muserrettu jollain raskaalla muhkuralla ja haavat olivat sellaisia, että ne olisi juuri voitu tehdä pojan pyssyn perällä, joka oli heinikossa vähän matkan päässä. Poika vangittiin heti näiden syiden nojalla. Polisitutkinto, joka pidettiin keskiviikkona, syytti häntä tahallisesta murhassa Rossin maistraatin edessä, joka lykkäsi jutun seuraavaan oikeuden istuntoon. Siinä on nyt murhan pääpiirteet semmoisina kuin ne luettiin tuomioistuimen edessä.”
”Mutta kylläpä on tässä niin paljon todisteita murhaajaa vastaan kuin missään,” huomautin minä. ”Jos jollonkin ulkonaiset seikat ovat todistamassa murhaajaa vastaan, niin tässä ne nyt vasta näkyvät oikein selvästi.”
”Ulkonaiset seikat voivat usein viedä väärään,” sanoi Holmes miettiväisesti. ”Ne näyttävät kaikki osoittavan samanne päin, mutta jos vähän muuttaa omaa näkökantaansa, niin silloin kaikki taas osoittaa toisaanne päin. Mutta kaiketikin löytyy nuorta miestä vastaan raskauttavia syitä, ja hyvin mahdollista on, että hän on murhaaja. Mutta useat paikkakunnalla, esimerkiksi neiti Turner, herra Turnerin tytär, luulevat että hän on viaton ja minä olen kehoittanut poliisi Lestradea pitämään pojan puolta. Mutta kun Lestrade ei sanonut keksivänsä mitään uusia näkökantoja, pyysi hän minun itseni tulemaan ottamaan selkoa asiasta ja siinä on syy, miksi kaksi herrasmiestä nyt lentävät länteen päin kymmenen peninkulman nopeudella tunnissa, sen sijaan että rauhassa kököttäisivät kotonaan.”
”Minä luulen että syyt poikaa vastaan ovat niin raskauttavia, ettet sinä tule voittamaan mitään laakeria tältä matkalta.”
”Maailmassa ei ole mitään petollisempaa kuin todistamaton tapahtuma”, sanoi ystäväni nauraen. ”Me voimme löytää monta muuta kieltämätöntä tosiseikkaa, joita Lestrade ei ole huomannut. Sinä, joka tunnet minut, tiedät etten kehu itseäni sanoessani että minä joko vahvistan eli kumoon hänen väitteensä semmoisilla välikappaleilla, joita hänellä ei ole käytettävänään ja joita hän ei edes ymmärrä. Ottaakseni yhden esimerkin, voin sanoo sinulle että sänkykamarisi ikkuna on oikealla puolella peiliä ja minä epäilen tokko Lestrade olisi älynnyt näin yksinkertaista asiaa.”
”Mitenkä ihmeellä –!”
”Hyvä ystävä, minä tunnen sinut hyvin hyvästi, niinkuin tiedät. Minä tiedän että sinä pukeudut hyvin huolellisesti. Sinä ajat partasi joka aamu ja tähän aikaan vuotta se tapahtuu päivän valolla. Kun minä nyt näen että sinun vasen puolesi on huonommasti lähempätä korvaa ja leuvan alus siltä puolen vieläkin huonommasti, niin päätän että sillä puolen on ollut huonompi valaistus. Minä arvaan, siitä jos näkisit itsesi kokonaan täydessä valaistuksessa, niin et olisi jättänyt toista poskeasi tuon näköiseksi. Minä vaan kerron tämä näytteeksi minkälaisista seikoista vedän johtopäätöksiä. Se se juuri on minun vahvin puoleni ja saadaan nyt nähdä onko siitä mitään hyötyä tällä tutkimusretkellä. Poliisitutkinnossa tuli esille pari pikku seikkaa, jotka sietää ottaa tarkasteltavaksi.”
”Mitkä ne olisivat?”
”Poikaa ei vangittu heti, ennen kuin sitte vasta kun hän oli tullut Hatherleyhyn ja kun poliisi julisti hänet vangituksi, sanoi hän ettei hän ollenkaan ihmetellyt ja että hän ei parempaa ansainnutkaan. Tämä tietysti poisti viimeisenkin epäilyksen tuomarin mielestä.”
”Sehän oli täydellinen tunnustus”, huudahdin minä.
”Ei, sillä sitä seurasi vakuutus hänen viattomuudestaan.”
”Se tuli hyvin onnettomalla ajalla, syyt olivat liika vaikeuttavat.”
”Päinvastoin,” sanoi Holmes, ”se on ainoa valoisa kohta, jonka voin huomata. Vaikka hän olisi kuinka viaton, ei hän voinut olla niin typerä, ettei olisi älynnyt, että kaikki sattumat olivat häntä vastaan. Jos hän olisi näyttänyt ihmettelevän eli suuttuvan siitä, että hänet vangittiin, olisin minä heti epäillyt häntä, sillä se olisi ollut, tässä kohti luonnotonta, mutta kumminkin se olisi näyttänyt varmimmalta semmoiselle miehelle, joka on tehnyt rikoksen. Se suoruus, jolla hän antautui kohtalonsa alaiseksi, osoittaa että hän on viaton eli että hän osasi suuressa määrin hillitä itseään. Mitä tulee siihen huomautuksen vangitessa, ettei hän parempaa ansainnutkaan, se ei suinkaan ollut mitään ihmeellistä, kun ajattelee että hän seisoi isänsä ruumiin ääressä, sekä juuri vähää ennen oli unohtanut lapsen velvollisuutensa ja riidellyt isäänsä vastaan, jopa aikonut lyödäkin häntä, kuten pieni tyttö todisti nähneensä. Itsensä syyttäminen ja katumus, joka näkyy hänen sanoissaan on minusta paremminkin tunteellisen sielun osoitus kuin syyllisyyden todistus.”
Minä puistin päätäni. ”Monta on hirtetty vähemmilläkin todistuksilla.”
”Se on kyllä totta, mutta monta onkin hirtetty syyttömästi.”
”No, mitä mies itse sanoo asiasta?”
”Minä luulen ettei hänen kertomuksensa juuri ilahduta hänen ystäviään, vaikka siinä onkin pari merkitsevää kohtaa. Tuossa on hänen oma kertomuksensa, lueppas se.”
Hän otti papereistaan yhden numeron Herefordshiren lehteä ja näytti sen kohdan, joka sisälsi onnettoman miehen kertomuksen. Minä laittauduin mukavasti istumaan ja luin:
”Herra James Mc Carthy kutsuttiin sitte sisään ja kertoi seuraavaa:
Minä olin ollut kolme päivää poissa kokoa Bristolissa ja tulin kotiin maanantai-aamuna, kolmantena päivänä tätä kuuta. Minun isäni ei ollut silloin kotona, palvelustyttö sanoi hänen menneen Rossin kaupunkiin tallirengin John Cobb’in kanssa. Vähän ajan perästä näin hänen ajavan pihalle, nousevan kärryistä ja ajavan taas heti pois, mutta minä en tullut huomanneeksi minnekkä päin hän läksi. Minä otin silloin pyssyni ja läksin astuskelemaan Boscombejärvelle päin, aikeessa mennä kaniinitalolle, joka on järven toisella puolen. Tiellä minä tapasin metsänvartija William Crowderin, niinkuin hän jo kertoi, mutta hän erehtyi, kun luuli minun seuraavan isääni. Minä en nimittäin ensinkään tiennyt, että hän oli minun edelläni.
Minä olin tullut noin sadan askeleen päähän järvestä, kun luulin järven rannalta huudettavan ”Kooii!”, joka oli tavallinen merkkihuuto isäni ja minun kesken.
Minä kiiruhdin kulkuani ja tapasin hänet rannalla seisomassa. Hän näytti hämmästyvän, että minä tulin ja kysyi vähä äkäisesti, mitä minä siellä tein. Sitte seurasi keskustelu, joka vähitellen kiihtyi riidaksi ja kun isäni on hyvin kiivas, oli vähällä tulla tappelu. Kun näin ettei isäni voi hillitä itseään, jätin hänet siihen ja läksin pois kotiin päin. En ollut kulkenut kuin noin sata viisikymmentä metriä, kun luulin takaani hirveitä huutoja ja läksin heti juoksemaan takasin. Minä löysin isäni maassa havoitettuna, hirveä haava päässä; minä riuhtasin pyssyn pois päältäni ja otin hänet syliini, mutta hän kuoli heti. Minä kumarruin hänen viereensä ja juoksin sitte Turnerin puistovahdin mökille apua pyytämään. Minä en nähnyt ketään isäni luona, enkä voi aavistaa millä tavalla hän haavoittui, sillä vaikka hänestä ei erittäin pidettyään paikkakunnalla ynseän luonteensa tähden, ei hänellä tietääkseni ollut ketään vihamiehiäkään. Minä en tiedä mitään muuta koko asiaan.
Tuomari: ”Eikö isänne virkkanut mitään kuollessaan?”
Syytetty: ”Hän sopersi jotain, mutta minä en saanut selville muuta kuin sanan: en hatt.”
Tuomari: ”Mitä te luulitte sen merkitsevän?”
Syytetty: Minä en ensinkään ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, minä luulin hänen hourailevan.”
Tuomari: ”Mitä te riitelitte isänne kanssa?”
Syytetty: ”Saanko olla vastaamatta siihen kysymykseen?”
Tuomari: ”Minä luulen että minun täytyy vaatia teitä vastaamaan.”
Syytetty: ”Minun on todellakin mahdoton vastata siihen. Sen voin vakuuttaa, ettei keskustelu ollenkaan koskenut sitä onnettomuutta, joka sitte tapahtui.”
Tuomari: ”Se asia on semmoinen, että oikeus vaan voi sen päättää. Minä vaan sanon, että se voi vahingoittaa, ettette kerro kaikkea.”
Syytetty: ”Minun täytyy sittenkin kieltää.”
Tuom.: ”Te sanotte siis että huuto ”Kooii” oli tavallinen merkki teidän ja isänne välillä?”
Syyt.: ”Niin oli.”
Tuom.: ”Mitenkä hän sitte huusi niin, ennen kun näki teidät ja ennen kun tiesi teidän tulleen Bristolista?”
Syyt.: (hämillään) ”En minä tiedä.”
Yksi jurymiehistä: ”Ettekö nähneet mitään epäiltävää, kun tulitte takasin isänne luo ja tapasitte hänet haavoitettuna?”
Syytetty: ”En juuri mitään.”
Tuomari: ”Mitä te tarkoitatte?”
Syytetty: Minä olin niin hämmennyksissä ja kauhistunut, kun riensin rannalle, etten ajatellut muuta kuin isääni. Mutta muistelen vähä niinkun vasemmalle päin minusta olisi ollut jotain maassa, jokin takki eli vaate, mutta kun tulin mökistä, ei sitä enää näkynyt.”
”Tarkoitatteko, että se oli kadonnut sillä aikaa, kuin olitte apua hakemassa?”
”Niin, se oli poissa.”
”Ettekö voi sanoa, mitä se oli.”
”En, mutta minusta tuntuu niinkuin se olisi ollut jokin vaatekappale”.
”Mitenkä kaukana se oli kuolleesta?”
”Noin kymmenen eli kahdentoista metrin päässä.”
”Ja mitenkä kaukana metsänlaidasta?”
”Melkein yhtä kaukana.”
”Se hävisi siis sillä aikaa kuin te olitte noin kahdentoista metrin päässä siitä?”
”Niin, mutta minä olin selin siihen.”
Siihen loppui syytetyn kuulustelu.
”Minä näen,” sanoin minä, ”että tuomari oli tutkinnon lopulla ankarampi nuorta Mc Carthya kohtaan. Hän huomautti oikeudenjäseniä siitä omituisesta seikasta, että hänen isänsä muka olisi huutanut hänelle, ennenkun näki hänet, huomauttaa että hän kieltäytyy kertomasta mistä he keskustelivat isänsä kanssa ja sitte viittaa epämääräiseen selitykseen isän viimeisistä sanoista. Kaikki se todisti kovasti poikaa vastaan.”
Holmes nauroi hiljaa itsekseen ja ojensihe sohvalle pitkäkseen.
”Sekä sinä että tuomari olette molemmat panneet painoa juuri niille kohdille, jotka puhuvat enin pojan eduksi. Etkö sinä ymmärrä, että joko kuvailet hänellä olevan liijan vähän eli liijan paljon keksintökykyä; liijan vähä, jos luulet ettei hän olisi voinut keksiä jotain syytä isän ja hänen väliselle riidalleen ja liijan paljo, jos luulet että hän siinä yhtäkkiä kertoo kuolleen sopertaneen jotain semmoista kuin ”en hatt” ja semmoisia historioita vaatekappaleista. Ei, minä otan koko jutun siltä kannalta, että poika on puhunut totta. Sittepähän nähdään, mikä siitä tulee. Mutta nyt minä otan Petrarcani käsille, enkä puhu yhtä sanaa koko jutusta, ennen kuin ollaan perillä. Me syömme päivällistä Swindonissa ja siellä olemme kahdenkymmenen minuutin perästä.”
Kello oli liki neljä, kun vihdoin saavuimme pieneen Rossin kaupunkiin. Asemalla oli meitä vastassa pitkä, laiha, viekkaan näköinen herra. Vaikka hänellä oli päällään vaaleanruskea palttoo ja nahkasäärystimet, tunsin kuitenkin heti hänet herra Lestradeksi. Hänen kanssaan ajoimme Herefordin hotelliin, jossa meillä oli tilattu huone.
”Minä olen tilannut vaunut,” sanoi Lestrade teetä juodessamme. ”Minä tiedän teidän toimeliaan luonteenne ja arvaan ettette ole tyytyväinen, ennen kuin olette käynyt tapaturmapaikalla.”
”Se oli hyvin kohteliaasti tehty teiltä,” vastasi Holmes. ”Mutta se on semmoinen asia, joka tykönään riippuu ilmapuntarista.” Lestrade katseli ihmetellen.
”Minä en oikein ymmärrä.”
”Minä näen että ilmapuntari osoittaa tasaista säätä ja että on tyyni, ei pilvenhattaraakaan taivaalla. Tässä on täysi sikarikotelo, ja sikarit ovat poltettavat ja tämä sohva näkyy olevan mukavampi tavallisesti tämmöisissä hotelleissa. Minä luulen, että vaunuja emme tule tarvitsemaan tänä iltana.”
Lestrade nauroi ystävällisesti. ”Te olette tyysti jo tehneet johtopäätöksenne sanomalehtien nojalla,” sanoi hän. ”Asia on selvä kuin päivä, ja kuta enemmän sitä tutkii, sen yksinkertaisemmaksi se tulee. Mutta kieltävän vastausta ei juuri voi sanoi varsinkaan niin järkähtämättömälle naiselle, kuin neiti Turner on. Hän oli kuullut puhuttavan teistä ja tahtoo välttämättömästi kuulla teidän mielipidettänne asiassa, vaikka minä sanoin hänelle, ettette te enää voineet tehdä enempää kuin minäkään. Mutta tuossapa hän juuri tuleekin vaunuillaan.”
Ja heti tulla ryntäsi huoneeseen ihmeen kaunis nainen. Siniset silmät kiilsivät, posket hohtivat ja unhottain kaiken tavallisen ujouden näkyi tavaton levottomuus ja tuska hänen koko olennossaan.
”Ah, herra Holmes”, sanoi hän silmäiltyään huoneessa olijoita ja naisen vaistolla kääntyen Holmesin puoleen: ”Minä olen niin ilonen, että te tulitte. Minä olen tullut tänne sanomaan sitä teille. Minä tiedän että James ei ole pahantekijä. Minä tiedän sen ihan varmaan ja minä tahdon, että te alotatte työnne sillä edellytyksellä. Elkää epäillä sitä hetkeäkään. Ne olemme tunteneet toisemme lapsuudesta asti ja minä tunnen hänen vikansa paremmin kuin kukaan muu ja tiedän että hänellä ei olisi sydäntä tappaa kärpästäkään.”
”Minä toivon, että voimme näyttää toteen hänen viattomuutensa,” sanoi Holmes. ”Saatte luottaa minuun, neiti Turner. Minä olen tekevä minkä vaan voin.”
”Oletteko lukenut poliissipöytäkirjat? Oletteko tulleet mihinkään johtopäätöksiin? Ettekö näe mitään kohtaa, joka voisi pelastaa meidät? Ettekö itse luule että hän on viaton?”
”Se on hyvin luultavaa.”
”Siinä sen nyt kuulette,” huudahti hän, ja katseli uhka silmissä Lestradea. ”Hän antaa toivoa!”
Lestrade kohotti hartioitaan. ”Minä pelkään että virkatoverini on ollut liijan pikainen johtopäätöksissään.”
”Mutta hän on oikeassa, voi, minä olen ihan varma, että hän on oikeassa. James ei ikinä maailmassa ole tehnyt sitä. Ja minä luulen ihan varmaan että syy minkä tähden hän ei tahtonut kertoa, mistä he riitelivät isänsä kanssa, oli se että asia koski minua.”
”Mitenkä niin?” kysyi Holmes.
”Ei tässä nyt auta peitellä mitään, ja te saatte kyllä tietää, että James ja hänen isänsä riitelivät usein minusta, sillä herra Mc Carthy tahtoi välttämättömästi, että me menisimme naimisiin. James ja minä olemme aina rakastaneet toisiamme niinkuin veli ja sisar, mutta hänhän on vielä niin nuori – ja sehän on luonnollista, ettei hän vielä tahtonut ajatella mitään sellaista. Se antoi heille usein aihetta kahakoihin, ja minä olen varma että nytkin oli niin.”
”No entäs teidän isänne, onko hän myöntyväinen?”
”Ei, hän on myöskin vastaan. Ei kukaan muut kuin vanha herra Mc Carthy tahtonut sitä.”
Hän lensi punaiseksi, kun Holmes tarkasti häntä tutkivasti.
”Kiitoksia paljon näistä tiedoista,” sanoi Holmes. ”Luuletteko minun saavan tavata isäänne huomenna?”
”Minä pelkään, ettei tohtori salli sitä.”
”Tohtori?”
”Niin, ettekö ole kuullut? Isä raukka ei ole moneen vuoteen ollut oikein terve ja tämä onnettomuus on tykkänään murtanut hänet. Tohtori Willows sanoo että hän on hyvin heikko ja että hänen hermostonsa on turmeltunut. Hän on vuoteen omana. Herra Mc Carthy oli ainoa ihminen maailmassa, joka tunsi hänet Viktorian ajoista asti.”
”Ahaa, Viktoriassa, se on tärkeää.”
”Niin, kaivoksilla.”
”Aivan oikein, kultakaivoksilla, siellähän teidän isänne kuuluu ansainneen omaisuutensa”.
”Juuri niin.”
”Kiitoksia, neiti Turner. Te olette olleet suurena apuna minulle.”
”Lupaattehan te antaa minulle tietoja, jos teillä on mitään uutisia minulle huomenna. Varmaan te käytte vankeudessa tapaamassa Jamesia. Jos käytte siellä, herra Holmes, niin sanokaa hänelle, että minä uskon hänen olevan viattoman.”
”Sen minä sanon mielelläni, neiti Turner.”
”Nyt minun pitää mennä, sillä isäni on hyvin kipeä ja ikävöi minua, kun olen poissa. Hyvästi, auttakoon Jumala teitä tutkimuksissanne.” Hän riensi huoneesta yhtä äkkiä kuin oli tullutkin ja me kuulimme vaunujen jyrisevän pois.
”Minä ihan häpeän teidän puolestanne, herra Holmes,” sanoi Lestrade arvokkaasti vähän ajan perästä. ”Minkä tähden te yllytätte häntä, tietysti hän pettyy. Minä en suinkaan ole mikään helläsydäminen ihminen, mutta tämä on minusta julmaa”.
”Minä luulen, että noin vapauttaa herra James Mc Carthyn. Onko teillä passia, jolla voimme käydä hänen luonaan vankeudessa?”
”On, mutta ainoastaan teille ja minulle.”
”Silloin minä luulen että muutankin päätökseni olla menemättä ulos tänä iltana. Ennätämmekö tänä iltana käydä Herefordissa katsomossa häntä?”
”Hyvin hyvästi.”
”No mennään sitte. Watson, nyt sinulle tulee vähän ikävä, mutta minä en viivy kuin pari tuntia.”
Minä saatoin heitä asemalle ja käyskentelin sitte ympäri kaupunkia, sitte menin takasin hotelliin ja koetin lukea yhtä romaania, mutta ei mikään tuntunut huvittavan; jännittävä juttu, jota varten olimme tulleet, pyöri vaan mielessäni. Isku murhatun päähän oli tehty takaa päin ja he olivat seisseet pojan kanssa vastakkain, mitenkä hän olisi voinut lyödä isäänsä takaraivoon. Mutta voihan taas otaksua niinkin, että vanha herra oli kääntynyt selin, jolloin poika oli lyönyt.
Kaikessa tapauksessa sietäisi Holmesille mainita tästä.
Sitte ajattelin niitä kummallisia sanoja, joita kuoleva oli lausunut, ”en hatt”, mitähän se mahtoi olla. Se ei ole voinut olla hourailua, sillä kun kuolee äkillisestä lyönnistä, silloin ei houraile. Ehkä se paremmin tarkoitti murhamiestä. Koetin turhaan vaivata päätäni. Ja mitä se juttu siitä harmaasta vaatekappaleesta merkitsi? Jos murhan tekijä tosiaankin olisi pudottanut jonkun vaatekappaleen, niin olipa hän ollut aika rohkea, jos uskalsi kääntyä sieppaamaan pois sitä sillä aikaa, kun poika kumartui kuolleen isänsä ylitse. Mikähän ihmeellinen sekasotku tässä oli selvitettävänä.
Minä koetin ajatella asiaa Lestradenkin kannalta, mutta Holmesin tarkkasilmäisyyteen oli minulla kuitenkin niin suuri luottamus, ettei kaikki toivoni Mc Carthyn viattomuudesta ollut hävinnyt.
Oli jo myöhä kun Holmes tuli kotiin. Hän tuli yksin, sillä Lestrade asui toisaalla päin.
”Ilmapuntari on vielä korkealla,” huomautti hän istuutuessaan. ”Se on törkeää, ettei sada, ennenkuin olemme ehtineet tutkia sen tantereen, jossa murha tapahtui. Ja toisekseen sietää olla hyvin levännyt niin tarkkaan työhön, sentähden en tahtonut lähteä sinne heti matkan perästä.”
”Mitä sinä sait tietää häneltä?” sanoin minä.
”En mitään.”
”Voiko hän valaista asiaa mitenkään?”
”Ei, paha kyllä. Minä otaksuin että hän kuka ties tietäisi, kuka murhamies on, mutta ettei hän tahtonut antaa häntä ilmi. Nyt näinkin, ettei hän tiedä enempää kuin me muutkaan. Ja sitä paitsi hän ei näy olevan mikään teräväpäinen, vaikka onkin hyväsydäminen ja hyvännäköinen.
”Minä en totta tosiaan ymmärrä hänen makuaan,” sanoin minä, ”jos hän tosiaankin vastustaa naimista noin miellyttävän naisen kanssa kuin neiti Turner on.”
”Niin, siinä on pahat puolensa myös, siinä jutusta. Nuori mies on aivan hurjasti rakastunut neiti Turneriin, mutta läksi vuotta sitte, ennenkun he oikein tunsivatkaan toisiaan ja kun neiti Tuiner oli viisi vuotta kasvatuslaitoksessa, joutui hän yhden ravintolaneidin käsiin Bristolissa ja lupasi naida hänet. Ei kukaan tiedä tästä mitään, mutta voit ymmärtää, mitenkä häntä vaivaa, kun häntä alituiseen moititaan siitä, ettei hän kosi, mutta se nyt on mahdotonta. He keskustelivat juuri siitä isänsä kanssa, kun hän epätoivoissaan nosti kättänsä isäänsä vastaan. Eila hänellä ollut mitään mistä elääkään, sillä hänen isänsä, joka on niin ankara ja kiivas mies, olisi heti ajanut hänet pois, jos olisi tiennyt hänen salaisen naimisensa. Hän oli juuri sen ravintolaneidin luona niinä viimeisinä päivinä, joina hänen isänsä ei tiennyt, missä hän oli. Pane se mieleesi, se on tärkeää. Jotakin hyvää tästä onnettomuudesta kumminkin oli. Kun ravintolaneiti luki sanomalehdistä tästä onnettomuudesta ja kuuli että nuori herra Mc Carthy oli sotkettu siihen ja ehkä tulisi hirtettäväksikin, kirjoitti hän olevansa jo ennestään naimisissa, ja että hänen miehensä oli Bermudatelalalla ja että heidän välillään ei olekaan mitään laillista yhteyttä. Minä luulen että tämä on ollut lohdutuksena herra Mc Carthylle kaikkien näiden ikävyyksien aikana.” ”Mutta jos hän on syytön, kuka sitte on murhan tekijä?”
”Niin, kuka? Minä tahdon huomauttaa sinua kahdesta tärkeästä kohdasta. Toinen on se että murhatulla miehellä oli joku yhtymys järven rannalla ja se ei voinut olla pojan kanssa, sillä tämähän oli juuri poissa, eikä isä tiennyt missä. Toinen on se kohta, että hän huusi ”Kooii” ennenkun hän tiesi, että poika oli tullut takasin. Nämä ovat kaksi hyvin tärkeää kohtaa. Puhutaan nyt Tennysonista, ja jätetään koko tämä asia huomiseksi.”
Seuraava päivä oli kirkas ja pilvetön, kuten Holmes oli arvannutkin. Kello yhdeksän tuli Lestrade hakemaan meitä vaunuilla ja me läksimme Hatherleyhyn Boscombe-järvelle.
”Minulla on ikäviä uutisia tänä päivänä,” sanoi Lestrade. ”Herra Turnerin sanotaan olevan niin heikon, että pelätään hänen kuolevan.”
”Hän on varmaankin jo vanhanpuoleinen mies,” sanoi Holmes.
”Noin kuudenkymmenen vuoden, mutta hän on terveytensä murtanut siirtomaissa ja hän on ollut huonona kauvan aikaa. Tämä tapaus on kovasti vaikuttanut häneen, sillä hän on Mc Carthyn vanha ystävä, ja voinpa sanoa hyväntekijä, sillä minä olen kuullut, että hän antoi Mc Carthyn asua talossaan vuokratta.”
”Todellakin, sepä oli huvittavaa,” sanoi Holmes.
”Niin, ja hän auttoi häntä muitenkin. Kaikki puhuvat täällä hänen hyvyydestään murhattua kohtaan.”
”Hm. Eikö teistä ole kummallista, että tämä Mc Carthy, joka näyttää olleen niin vähissä varoissa ja oli niin suuressa kiitollisuuden velassa Turnerille, puhui että hänen poikansa oli menevä naimisiin neiti Turnerin kanssa, ja niin varmasti, kuin ei muuta tarvittaisikaan, kuin että hän kosisi. Se tuntuu vielä kummallisemmalta, kun tietää että Turner oli vasten. Tytärhän sanoi niin. Ettekö tule mihinkään johtopäätöksiin siitä?”
”Nyt sitä taas tullaan mihin johtopäätöksiin,” sanoi Lestrade iskien minulle silmää. ”Minusta on kylliksi tekemistä todellisuuden kanssa, rupeamatta haaveilemaan ja kuvailemaan luonnottomia.”
”Niin, te olette oikeassa, teistä on kaikki vaikeaa,” sanoi Holmes.
”Mutta minulla on kuitenkin selvillä yksi asia, jota te ette näy saavan selville,” sanoi Lestrade innoissaan.
”No mikä?”
”Se että nuorempi Mc Carthy murhasi vanhemman Mc Carthyn ja kaikki muu on kuutamohaaveilua.”
”No, kuutamo on ainakin parempi kuin sumu,” sanoi Holmes nauraen. ”Mutta ellen erehdy, on tuo talo juuri Hatherley.”
”Niin onkin.”
Se oli avara kaksinkertainen rakennus, katto kivestä, ja seinät monesta paikoin sammaltuneet. Kartiinit riippuivat alhaalla ja tekivät talon hylätyn ja kamalan näköiseksi. Me koputimme ovelle ja Holmes pyysi palvelustytön näyttämään niitä kenkiä, jotka murhatulla oli ollut jalassa, sekä joku pari pojan kenkiä. Sitte hän mittaili molemmat parit hyvin tarkkaan joka puolelta. Sitte läksimme miehissä kapeaa polkua myöten Boscombejärvelle.
Sherlock Holmes oli kuin toinen ihminen ajaessaan tutkimustaan. Ei olisi luullut häntä samaksi mieheksi, joka hiljaisena itseensä sulkeutuneena asuskeli Bakerkadun varrella. Hänen kasvonsa hehkuivat ja kolo iho tuli tummemmaksi, otsalle ilmestyi pari syvää ryppyä ja silmänsä loistivat kuin kirkas teräs. Hän piti kasvonsa maahan päin, olkapäät olivat kokoonpuristetut ja suonet kaulassa paisuivat korkeiksi. Sieramet leviävät innosta ja hänen aivonsa olivat niin kiinntyneet yhteen kohti, ettei hän huomannut, jos häneltä mitä kysyttiin.
Ääneti ja joutuin pujottelihe hän pitkin kiertelevää polkua. Boscombejärvi on noin viisikymmentä metriä leveä, kaunis ruohikkorantainen. Se on Hatherleyn ja Turnerin maiden rajalla. Järven toiselta puolen puiden latvojen takaa näkyi herraskartanon kattoja. Hatherleyn puolella oli metsä hyvin tiheää ja rannan ja metsän välillä oli kapea tasainen nurmikko. Lestrade näytti meille paikan, missä murha oli tapahtunut. Maa oli vielä kostea ja joka paikka oli täynnä jälkiä. Holmes tarkasti joka paikkaa kuin nuuskiva metsäkoira ja Lestrade hymyili pilkallisesti. Holmesin silmän kiillosta näin, että hän huomasi nurmikolla olevista jälistä jotakin tärkeää.
Äkkiä hän kääntyi toveriini ja sanoi: ”Minkä tähden te menitte veteen?”
”Minä haroin järvestä haravalla, sillä luulin että ehkä sieltä löytyisi jotain murha-asetta. Mutta mistä te –” sanoi Lestrade.
”Olkaa hiljaa, ei minulla ole aikaa. Teidän vasemman jalkanne jälki sisään kääntyneine varpaineen näkyy joka paikassa. Myyräkin löytää ne ja tässä ne katoavat veteen. Voi mitenkä helppo minun olisi ollut tutkia, jos ei kaikki olisi marssineet tässä sikin sokin kuin puhvelihärät. Tässä on puistovahdin ja hänen toverinsa jälet kahdeksan jalan päähän. Mutta tässä on kolmeen kertaan samat jälet.
Hän otti suurennuslasinsa, asetti sadekapan alleen ja kumartui tarkastamaan jälkiä. Hän puheli koko ajan itsekseen ääneen.
”Nämä ovat nuoren Mc Carthyn jälet. Kaksi kertaa hän astui ja kolmannella hän juoksi, sillä käret ovat painuneet syvään ja kannat tuskin näkyvät. Se sopii yhteen hänen oman kertomuksensa kanssa, että hän juoksi, kun näki isänsä makaavan maassa. Tässä on isän jälet, kun hän kulki edestakasin ja odotti. Mutta mitäs tämän on? Se on pyssyn perän jälki, jota poika nojasi maahan, puhellessaan isänsä kanssa. Entäs tämä? Ha, ha, ha! Mitäs tämä on? Joku on kulkenut varpaillaan, varpaillaan, varpaillaan. Pyöreät varpaan käret ja omituiset kengät. Ne tulevat, menevät, ja tulevat takasin – tietysti hakemaan vaatekappaletta. Mutta mistä ne tulevat?”
Hän juoksi edestakasin, kadotti välistä jälet ja löysi ne taas, siksi kun tuli aivan metsän reunaan ja seisoi nyt suuren tammen alla, joka oli suurin koko seudulla. Holmes kulki ihan puun juurelle, kumartui siinä maahan ja huudahti mielissään. Hän nuoji maassa kauvan aikaa, käänteli kuivia lehtiä ja tikkuja, keräsi jotain poroa yhteen kirjekuoreen ja tarkasteli suurennuslasilla maata ja puun kylkeä niin ylös kuin yletti. Kivenmukulan, jonka löysi sammalista, pisti myöskin taskuunsa. Sitte hän seurasi jälkiä metsän läpi suurelle maantielle, jossa ne hävisivät.
”Tämä on ollut erinomaisen huvittava tutkimus,” sanoi Holmes tavallisella äänellään. ”Tuo kai on puistovahdin mökki. Minä taidan käydä siellä vähän Moranin puheilla ja kirjoitan pienen kirjeen. Sitte voimme mennä syömään puolista. Te molemmat voitte mennä edeltäpäin vaunuille, minä tulen kohta perästä.”
Kymmenen minuuttia sen perästä ajoimme Rossiin päin. Holmesilla oli vielä kivi taskussaan, hän otti sen esille ja näytti sitä Lestradelle: ”Teitä varmaan haluttaa nähdä tätä. Tällä Mc Carthy murhattiin.”
”Ei tässä näy mitään jälkiä.”
”Ei siinä olekaan mitään merkkiä.”
”Mitenkä te sitte tiedätte että se tapahtui tällä kivellä?”
”Kuulkaa, sen alla kasvoi ruohoa, siis se ei ole ollut siinä kauvan. Ja se ei ole sen näköinen, että se olisi lähiseudulta otettu. Se sopii aivan haavaan. Ja muutakaan asetta ei näy.”
”Entäs murhaaja?”
”Hän on pitkä vasenkätinen mies, liikkaa oikealla jalallaan, käyttää metsästyssaappaita, joissa on paksut pohjat ja harmaata takkia. Hän polttaa indialaista sikaria, käyttää suuluuta ja pitää taskussaan tylsää kynäveistä. Löytyy vielä muita tuntomerkkiä, mutta tässä on jo kylläksi.”
Lestrade nauroi. – Minä luulen että olen epäilijä. Suunnitelmat ovat hyvät, mutta todellisuus on tärkeämpi, ja sen kanssa me nyt ollaan tekemisessä.”
”Nous verrons,” sanoi Holmes tyynesti. ”Te teette oman mielenne mukaan ja minä omani. Minulla on työtä iltapäivällä ja palaan luultavasti iltajunassa Lontooseen.”
”Ja jätätte tutkimuksen keskonaiseksi?”
”En, valmiiksi.”
”No mikä sitte on tämän salaisuuden selitys?”
”Ei löydy mitään salaisuutta.”
”Kuka sitte on syyllinen?”
”Juurihan minä sen teille selitin.”
”No mutta kuka se on?”
”Sitä ei ole vaikea löytää. Ei tällä seudulla ole niin paljon väkeä, ettei sitä saisi selville.”
Lestrade kohotti hartioitaan. – ”Minä olen käytännöllinen mies, enkä voi lähteä konttaamaan pitkin maita ja mantereita etsimään herrasmiestä, joka likkaa ja on vasenkätinen. Koko poliisilunta nauraisi minulle.”
”Tehkää kuten tahdotte,” sanoi Holmes. ”Minä olen ainakin valmistanut teille tilaisuuden. Me olemme teidän portillanne. Hyvästi. Minä kirjoitan vähän, ennenkun matkustamme.”
Me ajoimme hotelliin, jossa päivällinen odotti meitä. Holmes istui ajatuksissaan, miettien jotain vaikeaa pulmaa.
”Tuleppas tänne, Watson,” sanoi hän ja kutsui minut viereensä valmiiksi katetun pöydän ääreen. ”Istu tähän tuolille, niin minä pidän sinulle pienoisen esitelmän. Aina en oikein tiedä, mitenkä olisi tehtävä, neuvo sinä nyt. Sytytä sikarisi, niin minä alotan saarnan.”
”Hyvin mielelläni.”
”No niin. Sinä muistat että sanoin nuoren Mc Carthyn kertomuksessa olevan pari kohtaa, jotka heti herättivät huomiotani, ja jotka minun mielestäni olivat hänen puolustuksekseen, vaikka sinusta oli päinvastoin.
Toinen oli se, että isä huuti ”Kooii”, ennen kun oli nähnyt hänet ja toinen kuolevan sopertamat sanat: en hatt. Hän oli mutissut muutakin, vaikka poika et ollut luullut. Ja nyt alotamme tutkimuksen sillä otaksumiset, että pojan kertomus on tosi.”
”Mitä sinä arvelet siitä huudosta ”Kooii”?”
”Sitä että se ei varmaan ollut tarkoitettu pojalle. Poika oli isän luulon mukaan Bristolissa ja kuuli sattumalta tämän huudon. Se ”Kooii” oli varmaan tarkoitettu sille henkilölle, jota hänen piti tavata. Mutta ”Kooii” on oikaistaan alkuperäinen austraalialainen merkkihuuto, jota austraalialaiset käyttävät keskenään. Siitä voi otaksua, että se henkilö, jota Mc Carthyn piti tavata, oli ollut Austraaliassa.
”No mitäs kuolleen sanat ”en hatt” merkitsevät?”
Sherlock Holmes otti taskustaan kokoon taitetun paperin ja levitti sen pöydälle.
”Tässä Viktorian siirtomaan kartta. Minä sähköitin sen eilen Bristolista. Mitä tuossa seisoo,” sanoi hän ja peitti yhden osan karttaa.
”en hatt”, sanoin minä.
”Entäs nyt”, sanoi hän ja väisti kättään.
”Ballenhatt.”
”Aivan oikein. Se oli juuri se sana, jonka mies sanoi kuollessaan, vaikka poika ei kuullut kuin viimeiset tavuut. Hän koetti sanoa murhaajansa nimen. Se ja se Ballenhattista.”
”Se on erinomaista,” huudahdin minä.
”Se on aivan selvää. Ja nyt sinä näet että tutkimuksemme ala on melkoisesti supistunut. Kolmas asia, joka on varma, on se, että hänellä oli harmaa päällystakki, jos nimittäin poika on puhunut totta. Nyt meidän on saatava selville, kuka se vissi harmaatakkinen mies Ballenhattista mahtaa olla.”
”Juuri niin.”
”Sen täytyy olla tuttu paikkakunnalla, sillä järvelle ei voi tulla kuin joko Hathesleyn talon puolelta, eli Turnerin yksityispuiston kautta, jossa taas ei vieraat saaneet liikkua.”
”Se on luultavaa.”
”Sen kaikki minä sain selville tämän päiväisestä matkasta. Nuuskimisieni kautta sain selville kaikki ne erityisseikat, jotka sanoin sille Lestrade tuhmeliinille.”
”Mitenkä siinä sait ne selville?”
”Tiedäthän sinä minun menettelytapani. Se perustuu pikkuasioihin.”
”Miehen pituuden voi määrätä askelien pituudesta, ja kenkien muodon askelista,” sanoin minä.
”Niin, ne olivat hyvin kummalliset kengät.”
”Mistä sinä tiedät, että hän liikkaa?”
”Oikean jalan jälki oli matalampi kuin vasemman, sillä hän ei nojannut sille niin paljon. Miksi? Hänellä oli kipeä jalka, hän liikkasi.”
”No, mutta mistä sinä sitte tiedät, että hän oli vasenkätinen?”
”Sinä ihmettelit itsekin haavan muotoa omituiseksi. Lyönti oli tehty takaapäin ja oli kumminkin vasemmalla puolella. Tietysti sen on tehnyt vasen kätinen ihminen. Hän seisoi puun alla sen aikaa kuin isä ja poika väittelivät ja poltteli seistessaan. Minä löysin tupakan poroa maasta ja kun olen tuntija sillä alalla, voin heti sanoa että se oli intialaista sikaria. Sinähän tiedät, että minä kirjoitin erityisen kirjoituksenkin 140 eri lajista poroa piippu-, sikari- ja papyrossitupakasta. Löydettyäni poroa, katselin tarkemmin ja löysin sikarinpään sammalista, jonne hän oli viskannut sen. Se on sitä lajia intialaisia sikaria, joita valmistetaan Rotterdamissa.”
”No, entäs sikarin suuluu?”
”Minä huomasin, ettei hän ollut pitänyt sikaria suussaan ja tiesin siitä, että hän käyttää luuta. Pää oli leikattu veitsellä, eikä purtu, mutta jälki oli epätasainen, kynäveitsi oli siis ollut tylsä.”
”Holmes”, sanoin minä, ”sinä olet kietonut murhamiehen ympärille semmoisen verkon, ettei hän siitä hevillä pääse. Ja sinä olet pelastanut nuoren miehen hengen yhtä varmasti, kuin jos olisit katkaissut nuoran, jolla hän oli hirressä. Minä näen selvästi, minne kaikki viittaa. Murhaaja on –”.
”Herra John Turner”, ilmoitti hotellin palvelija ja neuvoi erään herran sisään.
Sisään astui kunnioitusta herättävän ja omituisen näköinen herra. Hänen ontuva käyntinsä ja alaspainuneet olkapäänsä tekivät hänet kärsivän näköiseksi ja hänen ryppyinen naamansa ja vahva ruumiin rakennuksensa osoittivat hänellä olleen harvinaiset sielun ja ruumiin voimat. Tuuhea parta ja paksut kulmakarvat tekivät voimallaan ja arvollaan vaikutuksen, mutta kasvot olivat harmaat ja huulet siniset, ensi silmäyksellä näki, että hän sairasti jotain pitkällistä hivuttavaa tautia.
”Olkaa hyvä ja istukaa sohvaan”, sanoi Holmes hiljaa. ”Oletteko saaneet minun kirjeeni?”
”Olen, puistovahti toi sen. Te kirjoititte että tahdoitte tavata minua täällä juorujen välttämiseksi.”
”Niin, minä luulin, että jos minä tulisin teidän luoksenne, saisivat ihmiset puheen aihetta.”
”Mitä varten te halusitte tavata minua?” Hän katseli ystävääni epätoivo silmissä, niinkuin hän jo tietäisi vastauksen.
”Niin”, sanoi Holmes vastaukseksi hänen katselleen. ”Niin se on. Minä tiedän kaikki Mc Carthyn kuolemasta.”
Vanhus kätki kasvonsa käsiinsä. ”Jumala armahtakoon minua,” huudahti hän. ”Mutta en minä olisi antanut nuoren miehen kärsiä tähteni. Minä vannon että olisin tunnustanut, jos hänet olisi tuomittu kuolemaan.”
”Minua ilahuttaa, että sanotte niin,” sanoi Holmes totisena.
”Minä olisin tunnustanut jo ennen, ellen olisi tahtonut säästää tyttärestäni sitä surua. Se olisi särkenyt hänen sydämensä – se särkee hänen sydämensä vielä, kun hän kuulee, että minut on vangittu.”
”Ehkei sitä tarvitakaan.”
”Kuinka?”
”Minä en ole mikään julkinen poliisi. Tyttärenne juuri on kutsunut minut tänne. Mutta nuori Mc Carthy on jollain tavalla saatava vapauteensa.”
”Minä olen haudanpartaalla oleva mies,” sanoi vanha Turner. ”Minulla on ollut monta vuotta sokeritauti ja lääkärini epäilee, tokko voin elää kuukautta enää. Kuolisin kumminkin kernaimmin oman katon alla kuin vankeudessa.”
Holmes nousi ylös ja meni pöydän luo kynä kädessä ja otti paperiarkin eteensä.
”Sanokaa nyt totuus”, sanoi hän, ”niin minä kirjoitan sen ja te saatte kirjoittaa sen alle. Watson voi todistaa sen sitte. Hätätilassa voin sitte näyttää tätä todistusta, jos en muuten voi pelastaa nuorta Mc Carthya. Minä lupaan, etten käytä tätä ennen luin ihan viimeisessä tingassa.”
”Se kait on parasta”, sanoi vanhus. ”On epäiltävää, tokko elänkään siksi, kunnes juttu päättyy, niin että se on yhdentekevää minulle, mutta mielelläni säästäisin Aliselta tämän surun. No, minä kerron teille kaikki; asia on kestänyt kauvan aikaa, mutta minä kerron sen lyhyesti.
Te ette ole tunteneet tätä Mc Carthy vainaata. Minä voin sanoa teille, että hän oli perkele ihmisen haamussa. Jumala varjelkoon teitä milloinkaan joutumasta semmoisen miehen kynsiin. Hän on piinannut minua kaksikymmentä vuotta ja hän on turmellut minun elämäni. Minä kerron ensin, kuinka jouduin hänen valtaansa.
Olimme Austraalian kultakaivoksilla kuusikymmenluvulla. Minä olin silloin nuori, kuumaverinen ja tulinen, valmis tekemään vaikka mitä. Minä jouduin huonoon seuraan, rupesin juomaan, en onnistunut työssäni, pakenin aarniometsiin ja tulin metsärosvoksi, niin kuin täällä Euroopassa sanottaisiin. Meitä oli kuusi, jotka elimme yhdessä vapaata, hurjaa elämää. Me hätyytimme majapaikkoja ja anastimme silloin tällöin härkökuormia, jotka kulkivat kaivoksille. Minä olin tunnettu nimellä Musta Jack Ballenhattista, ja vieläkin luulee puhuttavan Ballenhatten yhdistyksestä, jolla tarkoitetaan meidän joukkiotamme.
Eräänä päivänä me väjyimme yhtä kultalastia, jota kuletettiin Ballaratista Melbourneen. Saattojoukon kuului kuusi sotamiestä ja meitä oli myöskin kuusi ja tappelu oli ankara. Mutta ensi laukauksella kaatui neljä ratsumiestä. Kolme meistä kaatui, ennenkuin saimme saaliin käsiimme. Minä olin jo ampua kuskin, joka oli tämä Mc Carthy, ja kadun Jumalan tähden etten sitä tehnyt, mutta minä annoin hänen elää, vaikka näin hänen pienien ilkeiden silmiensä tuijottavan minuun niin tarkkaan, kuin tahtoisi hän oikein painaa kuvani mieleensä. Me pääsimme pakoon kultinemme ja palasimme rikkaina miehinä Englantiin. Tultuamme kotimaahan erkanin minä tovereistani ja päätin ruveta yhteen kohti asumaan rehellisenä miehenä. Minä ostin maatilan, joka sattui olemaan myytävänä ja koetin kaikin puolin käyttää rahojani hyviin tarkoituksiin, korvatakseni sitä väärää tapaa, jolla olin hankkinut ne. Minä menin naimisiin, vaimoni kuoli nuorena ja jätti minulle pikku Aliseni. Vailla olikin pieni lapsi, ohjaili hän minua usein hyvälle tielle ja minä vietin kuin uutta elämää ja koetin korvata nuoruuteni hurjuutta. Kaikki näytti onnelliselta ja rauhalliselta, kun Mc Carthy taas tuli tielleni.
Minä olin eräänä päivänä Lontoossa asioita toimittamassa, kun tapasin hänet Regentkadulla repaleissa, ei kenkiäkään jalassa.
”Tässä me olemme, Jack,” sanoi hän ja otti minua käsivarresta. ”Me tulemme sinun luoksesi, minä ja poikani, ja sinä saat elättää meitä. Jos et lupaa ottaa meitä, niin tiedä, että Englannissa on ankarat lait ja poliisit saa pian käsiinsä.”
No, kun en voinut päästä heistä erilleen, annoin heidän tulla tänne Herefordshireen ja siitä asti ovat he asuneet vapaasti täällä minun paraassa vuokratalossani ja sen koommin ei minulla ole ollut lepoa eikä rauhaa. Joka paikassa, minne vaan käännyin, näin hänen ilkeän irvistelevän naamansa ja kuta suuremmaksi Alise kasvoi, sitä pahempi oli minun olla. Sillä hän huomasi kohta, että paljon enemmän kuin poliisia pelkäsin sitä, että Alise saisi tietää entisyydestäni. Minun piti antaa hänelle mitä ikinä hän tahtoi, ja minä annoin hänelle empimättä kaikki, maata, rahaa ja kodin, siksi kun hän viimein pyysi jotakin, jota minä en voinut antaa. Hän pyysi Alisea. Hänen poikansa oli, samoin kuin minun tyttärenikin kasvanut suureksi, ja kun hän näki, että minun terveyteni oli mennyttä, oli isän mielestä oikein mainio temppu siepata siten pojalleen koko omaisuus. Mutta siihen minä en mukautunut. Minä en millään muotoa tahtonut häntä sukuuni, ei siksi, että minulla olisi ollut mitään muuta erityisesti poikaa vastaan, kuin että hänessä oli isänsä verta. Minä pysyin lujana. Mc Carthy uhkasi ja minä pyysin hänen täyttämään uhkauksensa. Me olimme päättäneet tavata metsäjärven rannalla tuumiaksemme asiasta.
Kun minä tulin paikalle, näin hänen puhelevan poikansa kanssa, minä odotin puun takana ja polttelin sikariani. Minä kuulin joka sanan ja ne saivat kaiken pahan ja katkeran herätetyksi sydämessäni. Hän käski poikansa naida minun tyttäreni, aivan niinkuin ei tällä olisi mitään sanomista koko asiassa. Minä ihan hurjistuin ajatellessani, että hän anastaisi minun rakkaimman omaisuuteni. Minä olin jo vanha ja huono ja vaikka järkeni oli selvä ja ruumiini vahva, tiesin kuitenkin mikä minua odotti. Enkö saisi pelastetuksi tytärtäni ja entisiä muistojani, jos saisin tuon kielen ijäksi vaikenemaan? Minunko tyttäreni tulisi vielä kierretyksi siihen samaan verkkoon, johon tuo kiusanhenki oli kietonut minut? Minä tapoin hänet samallaisella inholla, kuin jonkin ilettävän eläimen. Kun poika kuuli huudon, riensi hän takaisin, mutta minä ennätin paeta metsän reunaan, josta minun täytyi palata takaisin ottamaan takkini, jonka olin pudottanut. Tällainen on tapaus kokonaisuudessaan, herrani.”
”No niin, minä en ainakaan tuomitse teitä”, sanoi Holms, kun vanhus kirjoitti nimensä kertomuksen alle. ”Rukoilkaamme Jumalaa ettemme koskaan joutuisi semmoiseen kiusaukseen.”
”Niin minäkin toivon. Mutta mitä te nyt aijotte tehdä minulle?”
”Emme mitään huonon terveytenne tähden. Te tiedätte itse, että kohta saatte vastata teoistanne korkeamman tuomarin edessä.
Minä pidän tunnustuksenne varalla siinä tapauksessa, että nuori Mc Carthy tuomittaisiin kuolemaan. Jos taas ei, niin lupaan, etten sitä käytä, ja ettei kukaan kuolevainen saa nähdä sitä koskaan.”
”Hyvästi sitte,” sanoi vanhus juhlallisesti. ”Kun te kuolette, niin muistelkaa sitä tunnon rauhaa, jonka olette minulle antaneet, niin kuolette tyytyväisenä.” Vapisten jätti hän huoneen.
”Hyvä Jumala,” sanoi Holmes pitkän äänettömyyden perästä. ”Minkä tähden kohtalo leikkii meidän avuttomien olentojen kanssa niin säälimättömästi? Aina kun kuulen puhuttavan jostain hirveästä rikoksesta, niin kuin esimerkiksi tämänkin niin ajattelen aina että Jumalan kiitos, ettei Sherlock Holmes ollut siinä.”
James Mc Carthy tuomittiin vapaaksi niiden vastasyiden nojalla, jotka Holmes esitti oikeuden edessä. Vanha Turner eli vielä seitsemän kuukautta sen perästä ja nuoret menivät naimisiin myöhemmin ja elävät onnellisina tietämättä mitään siitä pilvestä, joka peittää heidän nuoruutensa.
Lähde: Uusi Savo 22.11.1894, 29.11.1894, 1.12.1894, 8.12.1894, 13.12.1894, 15.12.1894.