Salaperäinen luonne
| Salaperäinen luonne. (Suomennos Työmiehelle). Kirjoittanut Anton Tšehov |
Ensimäisen luokan rautatievaunu.
Vaaleanpunaisella sametilla päällystetyllä sohvalla istuu puoliksi makaavassa asennossa sievännäköinen nainen. Kallisarvoinen viuhka rutajaa hänen hermostuneissa käsissään, rillit tuon tuostakin putoavat hänen sievältä nenältään, rintaneula vuoroin nousee, vuoroin laskee hänen rinnallaan kuin purjevene aallokossa. Nainen on liikutettu. Toisella sohvalla, häntä vastapäätä, istuu eräs kuvernöörinviraston virkamies erityisiä toimia varten, nuori vast’alkava kirjailija, joka läänin lehdessä julkaisee kertomuspätkiä, tahi kuten hän itse kutsuu: ”novelleja” – ylhäisten elämästä. Hän katsoo naikkosta kasvoihin, katsoo hellittämättä, asiantuntijan näköisenä. Hän tarkastaa, tutkii, koettaa päästä tuon huimapään perille, ymmärtää hänet... Naikkosen sielu, koko tämän sielunelämä on ikäänkuin hänen kämmenellään.
– Oo, tunnen teidät! – sanoo virkamies erityisiä toimia varten, suudellen naisen kättä rannerenkaan kohdalle. – Herkkä, tunteellinen sielunne pyrkii ulos sokkeloista... Niin! Taistelu on vimmattu, mutta älkää masentuko! Pääsette voittajaksi! Ihan varmaan!
– Kuvatkaa minut, Voldemar! – sanoo naikkonen, hymyillen surumielisesti. – Elämäni on niin sekava ja kirjava... Mutta pääasia on, että olen onneton! Olon kärsivä nainen. Dostojevskijn kuvaamaan malliin... Näyttäkää maailmalle sieluni, Voldemar, näyttäkää tämä sielurukka! – Olettehan sielutieteilijä. Ei ole vielä kulunut tuntiakaan siitä, kun tulimme tähän vaunuun ja rupesimme juttelemaan, ja nyt olette jo täydellisesti selvillä minusta, ihan täydellisesti!
– Kertokaa! Pyydän, kertokaa!
– Kuulkaa sitten. Olen syntynyt varattomassa virkamieskodissa. Isäni oli hyväluonteinen, älykäs, mutta ajanhenki ja seurapiiri... vous comprenez, minä en syytä isäraukkaani. Hän joi, pelasi... otti lahjoja. Äiti taas... Mitäpä hänestä kerron! Puute, taistelu leipäpalasesta, mitättömyytensä tunne... Oih, älkää pakottako minua muistelemaan! Minun on täytynyt itseni raivata itselleni tie... Kasvatuslaitoksen huono kasvatus, tyhmien romaanien lukeminen, nuoruuden hairahdukset, ensi kaino lempi.... Entä taistelu ympäristön kanssa? Entä epäilykset? Tuskat sitten heräävästä epäuskosta elämään, omaan itseensä?... Ah! Olette kirjailija, joten tunnette meidät naiset; voitte kyllä ymmärtää... Onnettomuudekseni on luonteeni aulis... Odotin onnea, ja lisäksi minkälaista. Halusin saada olla ihminen! Niin! Siinä näin onneni!
– Ihastuttavaa! – huudahdi kirjailija, suudellen hänen kättään rannerenkaan kohdalle. – En teitä suutele, kaunokaiseni, vaan ihmiskunnan kärsimystä! Muistattehan Raskoljnikovia?[1] Hänhän suuteli tällä tavalla.
– Oo, Voldemar! Minä kaipasin kunniaa... elämää, loistoa, kuten kaikki – mitäpä tässä kaunistelee –, joka ei ole tusinaluonne.
Minä janosin jotakin tavatonta, mikä ei olisi naisellista! Ja silloin... Silloin sattui tielleni rikas kenraalivanhus... Ymmärtäkää minua, Voldemar! Sehän oli itsensä uhraamista, itsensä kieltämistä, ymmärtäkää minua! En voinut toisia menetellä. Rikastutin perheeni, aloin matkustella, tehdä hyvää... Mutta kuinka minä kärsin, kuinka sietämättömiä, inhottavia olivat minusta tuon kenraalin syleilyt, vaikkakin, täytyyhän minun tunnustaa, hän oli aikoinaan ollut urhoollinen sotilas. Oli hetkiä... kauheita hetkiä! Mutta minulle antoi voimia ajatus, että ukko kerran kuolee, jonka jälkeen voin ruveta elämään, kuten olin kuvitellut, antaudun rakastetulleni, tulen onnelliseksi... Jumala tietää, Voldemar, että minulla on sydämenvalittuni!
Naikkonen löyhyttää yhä kiivaammin viuhkaansa. Hänen kasvoilleen tulee itkevä ilme.
– Ja vanhus kuolikin... Hän jätti minulle yhtä ja toista. Olen vapaa kuin lintu. Nytpä voin elää onnellisesti... Eikö niin, Voldemar ? Onneni on ovella, minun tarvitsee vain päästää se sisään, mutta... ei! Voldemar, kuunnelkaa, pyydän teitä! Nyt on aika antautua rakastetulleen, tulla hänen auttajakseen, ystäväkseen, hänen ihanteittensa kannattajaksi, olla onnellinen... levähtää... Mutta kuinka kaikki on inhottavaa, tympäisevää ja typerää tässä maailmassa! Kuinka kaikki on halpamaista, Voldemar! Olen niin äärettömän onneton! Tielläni on taas esteitä! Taas tunnen onneni olevan kaukana, hyvin kaukana! Voi kuinka paljon minulla on kärsimyksiä, kunpa vaan tietäisitte!
– Mikä on tiellenne tullut? Pyydän teitä, kertokaa! Mikä?
– Toinen rikas ukko...
Särkynyt viuhka peittää kaunokaisen kasvot. Kirjailija nojaa nyrkkiänsä syvämietteisenä päätään vasten, huokaa ja vaipuu mietteisiin sielutieteilijän ilme kasvoillaan. Veturi viheltää ja puhkaa, mailleen painuvan auringon paisteessa punertavat ikkunanverhot.
- ↑ Raskoljnikov on päähenkilö kuuluisassa Dostojevskijn romaanissa »Rikon ja rangaistus». Suom. m.
Lähde: Työmies 27.6.1904.