Salaperäinen kirje
| Salaperäinen kirje. (Suomennos ”K.-S:lle.”) Kirjoittanut Arthur Conan Doyle |
”Minulla on tässä muutamia papereita”, sanoi ystäväni Sherlock Holmes eräänä talvi-iltana istuessamme yhdessä tulen ääressä, ”joita luulen sinun erinomaisen halukkaasti sllmäilevän lävitse. Nämät asiapaperit sisältävät tavaran-kuljetusaluksen Gloria Scott’in perikatoa koskevan ilmoituksen, ja näissä muutamissa riveissä, jolla ovat kädessäni, oli kyllin tuottamaan rauhantuomari Trevor’ille ankaran halvauskohtauksen, joka muutaman päivän perästä lopetti hänen elämänsä.”
Holmes otti näitä sanoja sanoessaan pienen metallilieriön eräästä laatikosta ja kierrettyään kannen irti ojensi hän minulle puoli arkkia harmaata kirjoituspaperia, johon oli kirjoitettu muutamia rivejä huolimattomalla käsialalla.
Ne kuuluivat:
”Tuo vanha vetopeli, jonka annoit minulle, on sitten eilisen ollut kadotettu. Meidän yhteinen ystävämme Hudson, jonka sinä muistat on joku aika sitten ilmaissut omaavansa soittokiihkoa. Meidän edestä kylläkin hän paeta osaa, kun hän, paras mestari, soitannollisen elämän on turmellut tällä seudulla.”
Kun olin lukenut läpi nuot salaperäiset sanat näin Holmes’in nauravan kasvojeni juonteelle.
”Näytät hiukan ällistyneenä”, sanoi hän.
”En ymmärrä miten tämänlainen tiedonanto saattaa kenessäkään vaikuttaa kuolettavaa pelkoa. Se tuntuu minusta enemmän luonnottomalta kuin huolestuttavana.”
”Epäilemättä. Tosiasiaksi jää kuitenkin että vastaanottaja, joka oli suuri, voimakas mies, tuli siitä niin liikutetuksi, että hän kaatui kuin pyssynperällä lyötynä.”
”Sinä kiihoitat minun uteliaisuuttani. Mutta miksi sanoit oikeastaan luulevasi, että minä erittäin mielelläni ottaisin tätä asiaa tutkiakseni?”
”Koska se on ensimmäinen rikostutkinto, johon minä koskaan olen ottanut osaa.”
Olin monasti koettanut saada ystävääni kertomaan, mikä ensinnä oli tullut kääntäneeksi hänen huomiotaan rikosasiain tutkimiseen, mutta en ollut koskaan ennen tullut hänellä kysyneeksi sellaisessa tilaisuudessa, jolloin hän olisi ollut haasteliaalla tuulella. Nyt istui hän hiukan etukumarassaan nojatuolissa paperit levitettyinä polville ja, sytytettyään piippunsa, hän jatkoi hetkisen äänetönnä piippuaan poltellen asiapaperien selailemista.
Oletko milloinkaan kuullut minun puhuvan Victor Trevor’ista? Hän oli ainoa ystäväni, jonka itselleni hankin kahtena yliopistossa viettämänäni vuotena. Minä en milloinkaan ole ollut seurallinen luonne, Watson, ja olin aina taipuisa yksinäisyydessä työskentelemään omine pienine ajatusjärjestelmineni. Siksipä tulinkin vain harvoin lähempään yhteyteen yliopistotovereini kanssa, osaksi koskei minua paitsi miekkailun ja nyrkkisotaa ei miellyttänyt minkäänlainen urheilu ja osaksi koska minun tutkimusaineeni olivat aivan erilaiset kuin muitten ylioppilasten. Trevor oli ainoa, jonka tuttavaksi tulin, ja sekin tapahtui vain sen vuoksi, että hänen koiransa purasi minua jalkaan muutamana aamuna, kun minä olin aikeissa mennä aamurukoukseen kappeliin.
Se oli jotenkin proosallinen ystävyydenliiton muodostustapa, mutta se oli todenperäinen. Minä olin pakotettu loikomaan sohvallani kymmenkunta vuorokautta ja Trevor kävi kuulustelemassa, miten minun laitani oli. Ensin puhuimme me vain muutamia minuutteja, mutta pian pitenivät hänen käyntinsä ja ennen lukukauden loppua olimme me hartaita ystäviä. Hän oli vahva, voimakas poika, täynnä pontta ja elämänhalua ja monissa suhteissa jyrkkä vastakohta minulle, mutta me löysimme toisissamme varmoja yhteisiä harrastuksia, ja siitä tuli vahva yhdistysside, kun minä huomasin hänen olevan yhtä yksinäinen ja ilman ystäviä niinkuin minäkin. Vihdoin hän pyysi minua tulemaan isänsä maatilalle Donnithorpeen Norfolk’iin ja minä otinkin vastaan hänen tarjouksensa kuukauden päiviksi kesäloman aikana.
Vanha herra Trevor oli selvään varakas mies ja vaikuttava maistraatin jäsen ja tilanomistaja. Donnithorpe on pieni kylä aivan Langmeren pohjoispuolella. Oli suuri vanhanaikuinen tiilikivikartano komeine vanhoine tammineen ja upeine, portille johtaville lehmuskujineen. Pienillä sisäjärvillä oli hyvä tilaisuus ammuskella kesyttömiä hanhia ja kalastella, kirjasto oli pieni, mutta erinomainen, ostettu entiseltä omistajalla ja naiskeittäjä oli jokseenkin hyvä. Olisipa saattanut olla jotensakin pilalla, ellei olisi siellä kuukautta viihtynyt.
Vanha Trevor oli leski ja ystäväni hänen ainoa lapsensa. Kuulin hänellä olleen tyttären, joka kuoli kurkkumätään käydessään Birminghamissa. Isä miellytti minua suuresti. Hän oli vähän sivistynyt mies, mutta näytti olleen tavattoman voimakas sekä fysillisessä, että henkisessä suhteessa. Hän oli tuskin lukenut muutamia kirjoja, mutta oli matkustanut paljon, oli nähnyt paljon maailmaa ja muisti kaikki, mitä oli oppinut. Ulkomuodoltaan hän oli lyhyenjäntterä, vahvarakenteinen mies paksuine, harmaahtavine hiuksineen, ruskeine, ahavoittuneine kasvoineen ja sinisine silmineen, jotka olivat niin terävät, että näyttivät melkein villeiltä. Hänellä oli kuitenkin hyvä maine paikkakunnalla ystävyydestään ja avuliaisuudestaan ja maistraatin jäsenenä oli tunnettu leppeistä tuomioistaan rikosasioissa.
Eräänä iltana pian minun tuloni jälkeen istuimme me puhellen viinilasin ääressä, kun nuori Trevor alkoi puhua tavasta tehdä tarkkoja otaksumisia ja vetää johtopäätöksiä, jonka minä jo silloin olin muodostanut järjestelmäksi, vaikken aavistanut, miten tärkeä osa tuolla tavalla tulisi olemaan minun elämässäni. Vanhus luuli nähtävästi, että poikansa liioitteli kertomustaan parin pienen kokeen johdosta, joita minä olin tehnyt.
”Kuulkaahan, herra Holmes”, sanoi hän hyväntahtoisesti nauraen, ”minä olen erinomainen tarkastettava, jos te voitte jotain johtopäätöksiä tehdä minun ulkonäöstäni.”
”Pelkään, etten minä tässä tapauksessa voi paljon nähdä”, sanoin minä. ”Minä voisin mainita, että te viimeisten kymmenen kuukauden kuluessa olette ollut peloissanne jonkun päällekarkauksesta.”
Hymyily katosi hänen huuliltaan ja hän silmäili hämmästyneenä minua.
”Niin, se on kyllä totta”, sanoi hän. ”Muistathan Viktor, miten nuot salametsästäjät, kun heidät karkoitimme pois, vannoivat meidät murhaavansa, ja he ovatkin todellakin hyökänneet herra Edvard Hobbyn niskaan. Minä olen sittemmin ollut aina varuillani, vaikka minun on mahdoton keksiä, miten te voitte tietää siitä.”
”Teillä on erinomaisen kaunis kävelykeppi”, vastasin minä. ”Siinä olevasta kirjoituksesta näkyy, ettei se ole teillä ollut vuotta enempää. Teillä on kuitenkin ollut paljon vaivaa nävertäessänne reijän saumaan ja kantaessanne sulatettua lyijyä reikään, tehdäksenne sauvasta hyvän puolustukseen. Minä vedin sen johtopäätöksen, ettette te suinkaan olisi käyttänyt sellaista varovaisuutta, ellette olisi pelännyt jotain persoonallista vaaraa.”
”Jotain enemmän?” kysyi hän hymyillen.
”Teitä on nuoruudessanne suuresti huvittanut nyrkkitaistelu.”
”Oikein. Kuinka sen tiedätte? Onko nenäni tullut lyötyä hiukan vinoon?”
”Ei”, vastasin minä. Näen sen teidän korvistanne. Ne ovat omituisella tavalla litistyneet ja paksuttuneet tavalla, joka on nyrkkitaistelijalle omituista.”
”Jotain enemmän?”
”Minä näen käsissänne olevista käsnistä, että te olette nuoruudessanne ollut koko paljon kaivostöissä.”
”Minä ansaitsin kaikki rahani kultakentillä.”
”Te olette ollut Uudessa Seelannissa.”
”Aivan oikein.”
”Te olette käynyt Japanissa.”
”Se on totta.”
”Ja te olette ollut läheisessä yhteydessä jonkun kanssa, jonka alkukirjaimet omat J. A. ja jota te sittemmin halusta olisitte tahtonut kokonaan unohtaa.”
Herra Trevor nousi pitkäveteisesti, kiinnitti suuret, siniset silmänsä minuun erinomaisen tutkivasti katsellen ja kaatui sitten suinpäin, pahasti pyörtyen, kasvot pähkinänkuorille, jotka olivat hajallaan pitkin pöytävaatetta.
Voit ymmärtää miten me, minä ja hänen poikansa, pelästyimme tätä. Puuska oli onneksi lyhytaikainen, sillä irroitettuamme hänen kauluksensa ja pirskottettuamme vettä hänen päälleen, veti hän henkeään pari kertaa ja nousi ylös.
”Kuulkaahan pojat”, sanoi hän pakollisesti hymyillen, ”toivon, etten ole teitä pelottanut. Miten vahvalta näytänkään, on minulla heikko sydän, eikä tarvita paljon minua nurin saadakseen. En tiedä, millainen te olette, herra Holmes, mutta minusta näyttää siltä kuin kaikkien salapoliisien, olkootpa sitten todellisia tai luuloteltuna, täytyy tuntua teidän rinnallanne lapsilta. Se on teidän elämänkutsumuksenne, ja te voitte levollisena uskoa sellaisen miehen sanaa, joka on jotakin nähnyt maailmassa.”
Tämä viittaus yhteydessä sen liioitellun arvostelun kanssa, jonka hän antoi minun taidostani oli, uskot minua tai et, Watson, ensimmäinen, joka herätti minussa ajatuksen siitä, että minä mahdollisesti saattaisin muuttaa sen, mikä tähän asti oli ollut tieteellistä tutkimusta, käytännölliseksi toimeksi. Sillä hetkellä veti kuitenkin isäntäni pahoinvointi liiaksi huomiotani puoleensa, voidakseni ajatella mitään muuta.
”Toivon, etten ole sanonut mitään, joka on haavoittanut teitä”, sanoin.
”Kyllä te olette todellakin kohdannut hyvin sietämättömään paikkaan. Saanko luvan kysyä, miten te tiedätte tämän viimeisen ja kuinka paljon te tiedätte?” Hän puhui puoliksi pilalla, mutta pelokas ilme oli vielä jäljellä hänen silmissään.
”Oh, se on aivan yksinkertaista”, sanoin. ”Kun te eilen kohotitte paidanhihanne vetääksenne kalan veneeseen, näin että kirjaimet ”J. A.” olivat olleet tatueerattuina käsivartenne lähelle kyynärpäätä. Kirjaimet olivat vielä luettavissa, mutta niiden tuhruisesta ulkonäöstä ja siitä tavasta, millä iho oli värjääntynyt niiden ympärillä, kävi selväksi, että te olitte koettaneet suurilla ponnistuksilla saada ne katoamaan. On siis selvää, että nuot alkukirjaimet kerran ovat olleet teille mieluisat, ja että te sittemmin olette toivonut saada ne unohdetuiksi.”
”Kuinka kummat silmät teillä on”, sanoi hän helpotuksesta huoahtaen. ”Se, mitä sanotte, on täydellisesti totta. Mutta emme puhu siitä sen enempää. Kaikista haamuista on vanhan rakkauden haamu pahin. Tulkaa biljaardihuoneeseen ja polttakaamme nyt sikaari.”
Siitä päivästä asti oli herra Trevor’in muuten ystävällisessä kohtelussa huomattavissa jotain epäileväistä. Hänen poikansakaan ei voinut olla huomaamatta sitä.
”Sinä olet pelottanut isäni niin, ettei hän enää ole varma siitä, mitä sinä tiedät, tai mitä sinä et tiedä.”
Olen varma siitä, ettei tuo vanha herra sitä tahtonut näyttää, mutta tuo tunne oli hänen mielessään niin voimakas, että se osottautui kaikissa hänen toimissaan. Lopulta tunsin itseni vakuutetuksi siitä, että minä olin hänelle vastenmielinen, jonka vuoksi lyhensin siellä oloani. Samana päivänä kun minun piti matkustaa, tapahtui kuitenkin jotakin, joka myöhemmin näytti olevan tärkeä merkitykseltään.
Me istuimme kolmisin ruohostolla kartanon edustalla ja paahdoimme itseämme päivänpaisteessa mukavilla puutarhatuoleilla ja ihailimme laaksoa sen kunnaan alapuolella, jolla kartano sijaitsi, kun palvelustyttö tuli ja sanoi jonkun herran saapuneen, joka halusi puhua herra Trevor’in kanssa.
”Mikä hänen nimensä on”, kysyi isäntäni.
”Ei hän tahtonut sanoa nimeänsä.”
”No mitä hän sitte tahtoi?”
”Hän sanoi teidän tuntevan hänet että hän toivoisi saavansa vain pari minuuttia keskustella.”
”Käske hänen tulla sisälle.”
Hetkisen perästä näkyi lyhytkasvuinen, kuiva mieshenkilö matelevasti ja epävarmasti käyden lähenevän. Hänellä oli lyhyt nuttu, jonka hihassa oli tervatahra, musta punaraitainen paita, karkeat housut ja kuluneet, raskaat kengät. Hänen kasvonsa olivat ruskeat, laihat ja viekkaat ja hänen huulensa olivat ainaisessa hymyssä, joten säännötön, keltainen hammasrivi oli näkyvissä. Hänen käsnäiset kätensä olivat merimiehille omituisella tavalla puoliksi nyrkissä. Samassa kun hän tuli ruohoston yli meitä kohti, kuulin herra Trevorin yskäsevän ja samassa hetkessä juoksi hän äkkiä sisälle. Hän tuli kuitenkin parisen minuutin kuluttua ulos jälleen ja minä tunsin väkevää konjakinhajua samassa kun hän meni ohitseni.
”No, poikaseni”, sanoi hän, ”mitä voin teille tehdä?”
Merimies seisoi ja katseli häntä tirkistelevin silmin, ainainen hymy huulilla.
”Ettekö enää tunnekaan minua”, kysyi hän.
”Kyllä, onhan se Hudson vai kuinka”, sanoi Trevor hämmästyksen ilme kasvoissa.
”On, Hudson se on”, sanoi merimies. ”Siitä pitäisi olla kolmekymmentä vuotta kun viimeksi näin teidät. Jäällä te istutte omassa talossanne, sillä aikaa kun minä vielä edelleen kyntelen merta.”
”Oh, te tulette näkemään, etten minä ole unohtanut entisiä aitoja”, huudahti Trevor, samalla kun hän meni merimiehen luo ja kuiskasi hänelle jotain korvaan. ”Menkää kyökkiin, niin saatte ruokaa ja juomaa. Minä kyllä hankin teille paikan”, jatkoi hän äänekkäästi.
”Kiitoksia paljon”, sanoi merimies ja nosti lakkiaan. ”Minä olen juuri päättänyt kaksivuotisen matkan 6 solmun purrella ja tarvitsen hiukan lepoa. Minä luulin saavani sitä joko täällä tai herra Beddoeksen luona.”
”Oh”, huudahti herra Trevor. ”Te tiedätte siis, missä herra Beddoes on?”
”Minä tiedän, missä kaikki minun vanhat ystäväni oleilevat”, sanoi mies epämiellyttävästi hymyillen ja seurasi palvelustyttöä kyökkiin.
Herra Trevor mumisi jotain, olleensa laivatoverina miehelle, matkustaessaan kultakaivoksille, ja sen jälkeen hän jätti meidät puutarhaan ja meni sisälle. Kun me tuntia myöhemmin tulimme sisälle, löysimme me hänet sikahumalassa ruokasalin sohvalla. Koko tapaus teki minuun epämiellyttävän vaikutuksen ja minä en ollut ensinkään pahoillani saadessani jättää Donnithorpen taakseni, sillä minä tunsin, että minun läsnäoloni täytyi olla vaivaksi ystävälleni.
Tämä kaikki tapahtui kesäloman ensi kuukautena. Minä lähdin Lontooseen, jossa mietin seitsemän viikkoa tehden muutamia kokeita elimellisessä kemiassa. Eräänä päivänä syksymmällä, kun loma-aika oli jo loppumaisillaan, sain odottamatta ystävältäni sähkösanoman, jossa hän rukoili minua tulemaan Donnithorpeen, koska hän oli suuressa avun- ja neuvontarpeessa. Minä jätin heti kaikki toimeni ja palasin jälleen pohjoiseen Englantiin.
Nuori Trevor oli minua vastassa vaunuineen asemalla, ja minä näin kahden viimeisen kuukauden olleen raskaita hänelle. Hän oli laihtunut, katseensa oli huolestunut ja hän oli kadottanut entisen iloisen, huolettoman esiintymistapansa, josta hän oli ollut tunnettu.
”Isäni on kuolemaisillaan”, oli ensimmäinen, mitä hän sanoi minulle.
”Mahdotonta”, huudahtin minä. ”Miten hänen laitansa?”
”Hän halpautui peljästyksestä. Hän on tehnyt kuolemaa koko päivän, ja minä epäilen, ettemme tapaa häntä saapuessamme enää hengissä.”
Minut valtasi luonnollisesti kokonaan tuo surullinen tieto.
”Mikä oli syynä tuohon halpauskohtaukseen?”
”Niin, siinähän se kysymys onkin. Nouse vaunuihin, niin voimme puhella asiasta ajaessamme kotiin. Muistatko miestä, joka tuli samana päivänä, kun lähdit?”
”Kyllä varmaan.”
”Millaisen olennon luulet meidän laskeneen taloomme sinä päivänä?”
”Sitä en tiedä.”
”Se oli perkele, Holmes!” huusi hän.
Minä tuijotin hämmästyneenä häneen.
”Niin, se oli itse perkele. Meillä ei ole sittemmin ollut ainuttakaan rauhallista hetkeä. Isäni ei ole enää kohottanut päätään sen illan perästä, ja nyt on hänen elämänsä turmeltunut, hänen sydämmensä murtunut tuon kirotun Hudsonin tähden.”
”Mikä voima tuolla miehellä sitten olikaan?”
”Niin, sitä se juuri on, jota minä mielelläni tahtoisin tietää. Miten on saattanut minun kiltti, helläsydäminen, hyvä, vanha isäni joulua tuollaisen tunnottoman kynsiin? Mutta minä olen hyvin iloinen siitä, että sinä tulit, Holmes. Minä luotan täydellisesti sinun arvosteluusi ja tiedän sinun neuvovan minua paraiten.”
Me ajoimme nopeasti pitkin valkoista, sileää maantietä toisella puolen laaksoa edessämme olevien kukkuloiden punertavina loistaessa laskeuvan auringon viimeisten säteitten vaikutuksesta. Vasemmalla olevan puuryhmän takaa näkyivätkin jo Trevor’in kartanon korkeat savutorvet ja lippusalko.
”Isäni teki miehestä puutarhurin”, jatkoi ystäväni. ”Ja kun hän ei ollut tyytyväinen siihen, asetettiin hän taloudenhoitajaksi. Talo oli hänen huostassaan ja hän kulki ympäri tehden aivan niinkuin itse tahtoi. Palvelustytöt valittivat hänen juoppoudestaan ja karkeasta käytöksestään, ja isäni kohotti koko palvelusväen palkkoja, lepyttääkseen heitä tuosta vastenmielisyydestä. Miehen oli tapana ottaa isäni paras pyssy ja vene ja toimittaa pieniä metsästysretkiä. Kaiken tuon hän teki niin ärsyttävällä ja hävyttömällä tavalla, että olisin potkaissut hänet kaksinkymmenin kerroin ulos, jos hän olisi ollut minun ikäiseni mies. Saatan sanoa sinulle, että minun koko ajan on ollut tavattoman vaikea pysyttäytyä hiljaa ja nyt kysyn itseltäni, eikö olisi ollut viisaampaa, osottautua hiukan määrääväisempänä.
Asiat kävivät kuitenkin pahemmiksi ja pahemmiksi meillä. Hudson tuli yhä hävyttömämmäksi, kunnes minä eräänä päivänä, kun hän antoi isälleni tavallista röyhkeämmän vastauksen, tartuin hänen hartioitansa ja ajoin hänet ulos huoneesta. Hän hiipi ulos kasvot kalmankalpeina ja silmissä uhkaava ilme, jota osotti enemmän vihaa kuin mitä hän olisi saattanut kielellään lausua. En tiedä mitä tapahtui isä-raukkani ja hänen välillään sen jälkeen, mutta seuraavana päivänä tuli isäni minun luokseni ja käski minun pyytämään Hudson’ilta anteeksi. Minä kieltäydyin luonnollisesti ja kysyin, kuinka hän saattoi sallia sellaisen heittiön ottaa tuollaisia vapauksia häneen itseensä ja hänen talouteensa katsoen.
”Niin, sinä kyllä saatat puhua, poikaseni, mutta sinä et tiedä millä kannalla asiat ovat. Mutta sinä saat jonakuna päivänä sen tietää, Viktor. Minä toimitan niin, että sinä tiedät sen, mitä sitten tapahtuneekaan. Eihän sinä usko mitään pahaa vanhasta isästäsi, vai miten?” Hän oli syvästi liikutettu ja sulkeutui työhuoneeseensa koko päiväksi, ja minä voin akkunasta nähdä hänen olevan kirjoituspuuhissa.
Samana iltana tapahtui jotakin, jota minä pidin suuremmoisena vapautuksena. Hudson ilmoitti aikomansa jättää meidät. Hän tuli ruokasaliin juuri, kun me olimme lopettaneet päivällisemme ja ilmaisi aikeensa karkealla juopuneen äänellä.
”Minä olen saanut kyllikseni Norfolk’ista”, sanoi hän. ”Minä aijon nyt matkustaa herra Beddoeksen luo Hamoshireen. Hän tulisi yhtä iloiseksi nähdessään minut, kuin tekin olitte, luulen.”
”Toivon ettette aijo jättää meitä nurjamielisenä”, sanoi isäni niin lempeällä äänellä, että minun vereni kuohahti.
”Minulta ei ole vielä pyydetty anteeksi”, sanoi hän ja silmäili suuttuneena minua.
”Viktor, sinun täytyy tunnustaa, olleesi jokseenkin malttamaton käytöksessäsi herra Hudsonia kohtaan”, sanoi isäni minulle.
”Minusta päin vastoin me kumpikin olemme osotttaneet tavatonta kärsivällisyyttä häntä kohtaan”, sanoin minä.
”Vai niin, te luulette sitä”, ilkkui Hudson. ”Se oli hyvä tietää. Sen minä kyllä tulen kostamaan.” Näin sanoen hän puikahti huoneesta ja puoli tuntia myöhemmin hän jätti talon. Isäni tuli tämän jätteen perin hermostuneeksi. Yön yön perästä kuulin hänen kulkevan edestakaisin huoneessaan ja juuri kun hän alkoi tyyntyä, tuli viimeinen isku.”
”Miten se tuli?” kysäsin minä innokkaasti.
”Aivan kummallisesti. Eilen illalla saapui Fordingbridgessä leimattu kirje isälleni. Isäni luki sen, löi kädet kasvoilleen ja alkoi juosta ympäri huonetta, niinkuin ymmärryksensä kadottanut mies. Kun vihdoin onnistuin saada istumaan hänet sohvalle, olivat hänen suunsa ja silmänsä vetäytyneet toiselle puolelle ja minä näin, että hän oli saanut halpauskohtauksen. Tohtori Fordham tuli heti luoksemme ja me asetimme hänet sänkyyn, mutta halpaus oli levennyt, eikä hän sittemmin ole saanut tajuaan ja minä luulen meidän tuskin tapaaman häntä hengissä.”
”Kuinka kauheata, Trevor”, sanoin. ”Mitä oli tuossa kirjeessä, jolla oli niin hirmuiset seuraukset?”
”Ei mitään. Sepä se selittämätöntä onkin. Tiedonanto kirjeessä oli naurettavaa ja jokapäiväistä. Oi, Jumalani, niinhän se on, kuin luulinkin.”
Käännyimme juuri nyt lehtokujan kulmassa ja näimme himeässä iltahämärässä, että kaikki akkunaverhot koko talossa olivat alaslasketut. Juuri pysähtyessämme talon edustalle, kohtasimme portilla mustapukuisen miehen.
”Koska hän kuoli, tohtori”, kysyi Trevor surullisesti.
”Heti sen jälkeen kuin olitte jättänyt hänet.”
”Tuliko hän tuntoihinsa?”
”Ainoastaan silmänräpäykseksi.”
”Lähettikö hän minulle mitään sanaa.”
”Hän sanoi vain kaikkien paperiensa olevan japanilaisen kaapin takimmaisessa laatikossa.”
Ystäväni seurasi tohtoria kuolleen huoneeseen, jolla alkaa minä istuuduin kirjoitushuoneeseen ja aloin pohtia asiaa, tunteet kolkompina kuin koskaan ennen. Millainen oli nyrkkitaistelija, matkailija ja kullankaivaja Trevor’in kulunut elämä ja miten hän oli saattanut joutua tuon vastenmielisen merimiehen valtaan? Miksi hän pyörtyi mainitessani noista puolikuluneista alkukirjaimista hänen käsivarressaan, ja miksi hän kuoli saatuaan kirjeen Fordingbridgestä?
Muistin silloin Fordingbridgen sijaitsevan Hampshiressä, ja olin luullut herra Beddoeksen, jonka luona merimies oli lähtenyt käymään ja nähtävästi myöskin pusertamaan rahoja, asuvan Hampshiressä. Kirje saattoi niinmuodoin olla joko Hudson’ilta, merimieheltä, tuoden tiedon siitä, että hän oli ilmaissut sen rikollisen salaisuuden, joka näytti olevan heidän välillään tai voi se myöskin tulla Beddoekselta ja sisältää varoituksen, että hänen vanha ystävänsä pian tulisi ilmiannetuksi. Niin pitkälle oli asia selvä. Mutta kuinka saattoi hänen poikansa kuvailla kirjettä jokapäiväiseksi ja naurettavaksi? Hän on epäilemättä saanut siitä väärän käsityksen. Niin muodoin oli se luultavasti tuommoinen salakirje (kryptogrami), jossa esitetään joku asia, vaikka se merkitsee jotain aivan toista. Minun täytyy nähdä tuo kirje. Jos sillä on kaksoismerkitys, olen varma, että voin ottaa siitä selvän. Istuin hetken hämärässä, miettien asiaa, kunnes vihdoin itkevä palvelustyttö toi laukun ja heti häntä seurasi ystäväni Trevor, kalpeana, mutta levollisena, muassaan nämä paperit, jotka nyt ovat edessäni. Hän istuutui minua vastapäätä, veti lampun lähemmäksi, ja ojensi minulle lyhyen, niinkuin näet, puoliarkille kirjoitetun kirjeen.
Se kuului seuraavasti:
”Tuo vanha vetopeli, jonka annoit minulle on sitten eilisen ollut kadotettu. Meidän yhteinen ystävämme Hudson, jonka sinä muistat, on joku aika sitten ilmaissut omaavansa soittokiihkoa. Meidän edestä hän kylläkin paeta osaa, kun hän, paras mestari, soitannollisen elämän on turmellut tällä seudulla.”
Luulen kasvojeni näyttäneen yhtä hämmästyneiltä kuin sinun Watson, ensi kertaa lukiessani kirjeen. Luin sen sitten huolellisemmin läpi. Selvää oli, että joku salainen ajatus oli kätkettynä noiden kummallisten sanojen alle. Olikohan mahdollista, että sanoilla ”vetopeli” ja ”soitannollinen elämä”, oli joku edeltäpäin sovittu merkitys. Sellainen merkitys voi olla aivan mielivaltainen. Minä en tahtonut uskoa sitä, koska nimen Hudson siinä ilmaiseminen näytti osottavan kirjeen tarkoituksen olevan sellaisen, kuin minä edeltäpäin olin arvannut, ja että se pitemmin tuli Beddoekselta kuin merimieheltä. Koetin lukea sitä takaperin. Koetin myöskin lukea joka toisen sanan, mutta ne kumpanenkaan keino ei näyttäneet valaisevan asiaa.
Seuraavassa hetkessä oli arvoituksen avain minun käsissäni ja minä näin, että joka neljäs sana, jos alkoi neljännestä, sisälsi sanoman, joka kyllä voi saattaa Tremor’in epätoivoon.
Varoitus oli lyhyt ja voimakas, kun sen nyt kuin ystävälleni:
”Peli on kadotettu. Hudson on ilmaissut meidän. Paeta paras on!”
Ystäväni kätki kasvonsa vapiseviin käsiinsä. ”Niinhän se on”, sanoi hän, ”tämä on pahempi kuin kuolema; se merkitsee häväistystä. Mutta mitä tarkoittanevat nuot kummat sanat ”vetopeli ja soitannollinen elämä?”
”Eivät ne merkitse mitään kirjeensaajalle, mutta voivat olla tärkeät meille, saadaksemme ilmi lähettäjän. Näethän, että lähettäjä on alkanut kirjoittaa: ”... peli . . . on ... kadotettu ...” j. n. e. Sitten hänen on täytynyt, pysyäkseen suostutussa salakirjeen muodossa pistää kolme sanaa joka väliin. Hän luonnollisesti käytti ensimmäisiä sanoja, jotka johtuivat hänen mieleensä, ja kun salakirjeessä on niin monta soittoon viittaavaa kohtaa, voi olla jokseenkin varina siitä, että hän kokolailla harrasti soitantoa. Tunnetko sinä ensinkään tuota Beddoesta.”
”Nyt sinun siitä mainitessasi muistan, että isäraukkani oli tapana matkustaa hänen luokseen yksityiskonsertteihin säännöllisesti useampia kertoja vuodessa.”
”Siis kirje on epäilemättä häneltä. Meillä on vain enää etsittävänä se salaisuus, joka teki Hudsonin näiden kahden rikkaan ja arvokkaan miehen valtijaaksi.”
”Minä pelkään, Holmes”, sanoi Trevor, ”että tämä salaisuus koskee rikosta ja häväistystä. Mutta minä en salaa sinulta mitään. Tässä on tunnustus, jonka isäni allekirjoitti tietäessään Hudson’in tulevan vaaralliseksi hänelle. Minä löysin sen japanilaisia kaapista, josta hän mainitsi tohtorille, ota ja lue se minulle, sillä minulla et ole rohkeutta eikä voimaa lukea sitä itse.”
Tässä ovat ne paperit, jotka hän minulle antoi, Watson, ja minä luen ne sinulle, niinkuin luin ne hänelle yllä mainittuna iltana hänen kuolleen isänsä työhuoneessa. Niinkuin näet, oli hän kirjoittanut päällyslehdelle: ”Muutamia kadonnutta siirtolaislaiva Gloria Scott’ia koskevia selvityksiä, siitä kuin alus jätti Falmouthin 6 p. lokak. 1855 aina siihen asti kunnes se 6 p:nä marraskuuta räjähti ilmaan 15° 14′ pohjoista leveyttä.” Tunnustus on kirjoitettu kirjeen muotoon ja kuuluu seuraavasti:
”Rakas, rakas poikani. – Nyt kun häpeä ja häväistys alkavat uhata viimeisiä elinvuosiani, voin rehellisesti ja suoraan allekirjoittaa, ettei se ollut lainpelko, asemani kadottaminen paikkakunnalla, eikä levottomuus siitä, että alentuisin kaikkien täällä oleskelevien ystävieni silmissä, joka ahdisti minua, vaan ajatus siitä, että sinun tarvitsisi punastua minun tähteni – sinun, joka rakastat minua ja jolla, niinkuin toivon, harvoin on ollut syytä muuhun, kuin kunnioittamaan minua. Jos se miekka joskus lankeaisi, joka uhkaamana riippuu pääni päällä, toivon sinun lukevan tämän, minulta itseltäni saadaksesi tietää, mihin määrään minä olen ollut moitetta ansaitseva. Jos taasen kaikki kävisi hyvin (jota Jumalan nimessä toivon) ja jos tämä paperi sattumalta joutuisi sinun käsiisi, vannon sinulle kaiken sen kautta, mitä sinä pidät pyhänä, rakkaan äitisi muiston kautta ja sen uskollisuuden nimessä, joka öinä on vallinnut meidän kesken, että sinä heität sen tuleen, että enää milloinkaan ajattele sitä.
Jos sitävastoin silmäsi jatkavat seuraaman lukemista, silloin tiedän, että minut jo on viety pois kotoani, eli mikä on vielä uskottavampaa – sillä sinä tiedät minun sydämmeni olevan heikon – lepään ainaiseksi suljetuin huulin. Kaikissa tapauksissa on salavehkeinen aika ohitse, ja jokainen sana, jonka allekirjoitan on paljasta totuutta. Tämän vannon armon- ja autuudentoivoni nimessä.
Nimeni ei ole Trevor, poikaseni. Nuoruudenpäivinäni oli nimeni James Armitage, ja saatat nyt ymmärtää, miten pelästyin, kun ystäväsi, ylioppilas, muutamia päiviä sitten sanoi joitakuita sanoja, jotka kuulostivat siltä, kuin hän olisi arvannut minun salaisuuteni. Armitagena sain paikan eräässä Lontoon pankissa ja Armitagena rikoin maani lakeja vastaan ja tuomittiin siirtolaiseksi. Älä ajattele minua liian ankarasti, poikani. Se oli n. s. kunniavelka, joka minun oli maksettava ja sitä maksaakseni otin rahoja, jolla eivät kuuluneet minulle, varmana siitä, että voin täyttää vailingin, ennenkuin sitä huomataan. Mutta suurin onnettomuus kohtasi minua. Rahasumma, jota odotin, ei saapunut ajoissa ja odottamaton tilintarkastus ilmaisi vailingin. Rikosta olisi näihin aikoihin käsitelty suuremmalla lempeydellä, mutta kolmekymmentä vuotta takaperin olivat lait kovemmat kuin nyt, ja kolmantenakolmatta syntymäpäivänäni löysin itseni kahlehdittuna kuin pahantekijä kolmenkymmenen seitsemän muun vangin kanssa siirtolaislaiva Gloria Scott’in välikannella, matkalla Australiaan.
Se tapahtui v. 1855 juuri Krimin sodan aikaan, ja se alus, jolla tavallisesti kuljetettiin vankeja siirtomaihin, oli lähetetty Mustalle merelle ruokavaroja viemään. Hallitus oli sentähden pakotettu käyttämään pienempää ja sopimattomampaa laivaa rikoksellisten kuljettamiseen. Gloria Scott oli ennen käynyt Kiinassa teelastia noutamassa ja oli vanhanaikainen, raskas ja kömpelötekoinen, jonka muodinmukaiset risteilijät kokonaan voittivat loistossa. Se oli 500 tonnin vetoinen, ja paitsi kolmeakymmentä vankia oli siinä viidenkolmatta lukuinen miehistö, kahdeksantoista sotamiestä, kapteeni, kolme perämiestä, lääkäri, pappi ja neljä vanginvartijaa. Laivalla oli siis lähemmäs sata miestä, kun me jätimme Falmouth’in.
Väliseinät vankikoppien välillä olivat aivan ohuet ja heikot paksujen tammilankkujen sijaan, jotka ovat tavallisia rikoksellisen kuljetuslaivoilla. Vasemmanpuolisessa kopissa olevaan, minua lähimpään mieheen, olin erittäin kiinnittänyt huomiotani, kun meidät vietiin laivalle. Hän oli nuori mies, jolla oli sileäksi ajellut kasvot, ohut nenä ja ulospistävä leuka. Hän kävi pää pystyssä, somasti heiluttaen ruumistaan ja tuli erittäin huomatuksi tavattoman pituutensa vuoksi. Luulin, ettei kukaan meistä toisista ulottunut edes hänen hartioihinsa ja olen varma siitä, että hän oli vähintäin kuuden ja puolen jalan pituinen. Oli omituista niin monien surullisten ja alakuloisien kasvojen joukossa nähdä yhdet täynnä voimaa ja päättäväisyyttä. Tämä näkö oli minulle kuin tulta lumimyrskyssä. Olin iloinen huomatessani hänen olevan naapurini ja vielä iloisempi, kun keskellä yötä kuulin äänen kuiskaavan lähellä korvaani ja huomasin hänen onnistuneen kaivertaa aukon välillemme lautaseinään.
”Hoi toveri”, sanoi hän, ”mikä on nimesi ja miksi olet täällä?”
Vastasin hänelle ja kysyin vuorostani, kenen kanssa puhuin.
”Olen Jack Prendergast”, sanoi hän, ”ja sinä opit jumalan nimessä siunaamaan minua, ennenkuin eroamme.”
Muistelin kuulleeni puhuttavan hänen rikoksestaan, sillä se oli herättänyt uskomatonta huomiota koko maassa joku aika ennen minun vangitsemistani. Hän oli hyvästä perheestä lähtenyt mies ja hänellä oli suuret luonnonlahjat, mutta huonojen tapojensa ja nerokkaan petosjärjestelmänsä kautta oli saanut suuret rahasummat käsiinsä kaikilta Lontoon etevimmiltä johtavilta kauppiailta.
”Muistat niin muodoin rikokseni”, sanoi hän ylpeästi.
”Kyllä, muistan sen aivan hyvin.”
”Silloin muistanet myös jotain hyvin kummallista sen yhteydessä?”
”En, mitä sitten?”
”Minä olin hankkinut itselleni lähemmä kymmenenmiljoonaa kruunua, vai miten?”
”Niin, siten sanottiin.”
”Mutta rahoista ei löydetty jälkiäkään.”
”Ei, se on totta.”
”Missä luulet jäännöksen olevan?”
”Sitä en saata aavistaakaan.”
”Niin, minulla ovat vielä rahat käsissäni”, huudahti hän. ”Minulla on, herra nähköön”, useampia kultakolikoita ominani, kuin sinulla on hiuskarvoja päässäsi. Ja jos vain on rahoja, poikaseni, ja osaa käyttää niitä ja taitaa levitellä niitä, voi tehdä mitä haluaa. Nyt kait varmaan, et uskokaan, että mies, joka voi tehdä mitä tahansa, aikoisi kuluttaa housujaan istumalla hiljaa rotansyömässä, vanhassa homehtuneessa Kiinaankulkija alusromussa? Ei poikaseni, sellainen mies katsoo omaa ja toveriensa parasta. Siksi on paras pysytteleidä lujasti kiinni hänessä ja sinä voit toden totta tyynenä vannoa, että hän auttaa teidät kaikki vapauteen.”
Näin tavoin hän puhui kauvan, ja luulin aluksi, ettei se merkitsisi mitään, mutta hetkisen kuluttua, koeteltuaan minua ja vannotettuaan minulla kalliita valoja, uskoi hän minulle, että todellakin oli pantu toimeen salainen kapinaliitto vankien kesken siinä tarkoituksessa, että alus saataisiin valtoihinsa. Lähemmä tusina liittolaisia oli pohtinut suunnitelman, ennen laivalle tuloaan. Prendergast oli johtaja ja hänen rahansa tekivät asian mahdolliseksi.
”Minulla oli toveri”, sanoi hän, ”ja oikein hyvä toveri sittenkin, joka on täysin luotettava. Hän se on, jolla on rahat ja miksikä luulet häntä nyt? Niin, hän on laivanpappi tällä aluksella – ei enempää eikä vähempää kuin pappi. Hän tuli laivalle mustassa puvussa, paperit hyvin järjestettynä, omaten kirstussaan kyllin rahoja voidakseen ostaa laivan kölistä mastonhuippuun asti. Laivamiehistö on hänen hallussaan henkineen ruumiineen.
Hän saattoi ostaa heidät siitä ja siitä hinnasta koko joukon alennuksella käteisellä rahalla maksamisesta, ja hän oli ostanut heidät joka miehen, ennenkuin he olivat allekirjoittaneet sitoumuksensa kapteenille. Hänellä on sitä paitse palveluksessaan kaksi vanginvartijata ja Mercer, toinen perämies, olisipa hän ostanut kapteeninkin, jos olisi katsonut sen tarpeelliseksi.”
”Mitä aijotte tehdä”, kysyin minä.
”Mitä arvelet? Me värjäämme muutamien sotamiesten nutut punasemmiksi, kuin ne koskaan ennen ovat olleet”.
”Mutta he ovat aseellisia”, sanoin.
”Niin olemme mekin, poikaseni. Kullakin meistä on kaksi pistoolia ja ellemme me miehistö puolellamme voi saada laivaa haltuumme, niin ansaitsemme kaikin tulla lähetetyiksi tyttöjen kasvatuslaitokseen, oppiaksemme älyä. Ole hyvä ja puhu toverillesi toisella puolellasi ja katso, voimmeko luottaa häneen.”
Niin teinkin ja huomasin naapurini toisella puolellani melkein kanssani samoissa olosuhteissa olevaksi nuoreksi mieheksi, jonka rikos oli ollut nimenväärennys. Hänen nimensä oli Evans, mutta hän muutti sittemmin nimensä niinkuin minäkin ja hän on nyt rikas ja kunnioitettu mies Etelä-Englannissa. Hän oli heti valmis yhtymään salaliittoon, joka oli ainoa pelastuksemme, ja ennenkuin olimme suorittaneet puoltakaan matkasta, olivat kaikki vangit, paitse kaksi yhtyneet suunnitelmaan. Toinen näistä kahdesta oli puoliksi idiooti, johon emme uskaltaneet luottaa, toinen taas oli keltatautinen, josta ei olisi ollut vähintäkään hyötyä.
Alusta alkainkaan ei ollut mitään, joka olisi estänyt meitä ottamasta laivaa haltuumme. Miehistönä oli paljaita heittiöitä, erittäin sopivia tarkoitukseemme. Teeskennellyllä papilla oli vapaa sisäänpääsy koppeihimme, lukeakseen meille, mustapussi kädessään, joka oli muka täynnä pikkukirjaisia, ja hän kävi niin usein, että meillä muutaman päivän perästä oli kaikilla viila, kaksi pistoolia, naula ruutia ja kaksikymmentä kuulaa, kaikki piilotettuina sänkyihimme. Kaksi vanginvartioista oli Prendergast’in asiamiehiä ja toinen perämies oli kuin hänen oikea kätensä. Kapteeni, toiset kaksi perämiestä, kaksi vanginvartijan, luutnantti Martin, hänen kahdeksantoista sotamiestään ja tohtori olivat sinä voimana, joka oli meitä vastassa. Kuitenkin me päätimme, kuinka varmalta kaikki näyttikään, olla laiminlyömättä mitään varovaisuus-ehtoja ja toimittaa hyökkäyksemme aivan odottamattomasti öiseen aikaan. Ratkaiseva hetki tuli kuitenkin nopeammin kuin olimme odottaneetkaan ja seuraavalla tavalla:
Muuanna iltana noin kolme viikkoa lähtömme jälkeen oli lääkäri mennyt katsomaan erästä vangeista, joka oli sairas ja laskiessaan kätensä hänen vuoteensa alapäähän tunsi hän pistoolin. Jos hän olisi ollut vaiti, olisi hän tehnyt mitättömäksi meidän hyvin valmistetun suunnitelmamme, mutta ollen hermostunut pieni mies huudahti hän hämmästyksestä ja kävi kalpeaksi joten vanki huomasi asian laidan ja tarttui häneen käsiksi. Hänen suunsa oli sidottu, ennenkuin hän ennätti päästää pienintäkään hätähuutoa, vieläpä pian koko mies liikkumattomiin sidottu vuoteeseen. Hän oli jättänyt kannelle vievän oven auki ja me syöksimme nyt kaikki kannelle. Molemmat vahtisotamiehet ammuttiin heti, samaten eräs korpraali, jota oli juossut katsomaan, mitä oli tekeillä. Kaksi muuta vahtia seisoi salonginovella, heidän kiväärinsä eivät näyttäneet olevan ladatut, sillä he eivät ampuneet meitä ja tulivat tapetuksi koettaessaan asettaa pistimensä sojoon. Me syöksyimme kapteenin hyttiin, mutta ennenkuin olimme ennättäneet sisälle, kuulimme laukauksen ja tullessamme alas lepäsi hän suinpäin eräällä Atlannin kartalla, jonka hän oli levittänyt eteensä pöydälle, samalla kuin pappi seisoi vieressä savuava pistooli kädessä. Molemmat perämiehet olivat jo joutuneet miehistön haltuun ja koko asia näytti jo suoritetulta.
Me hyökkäsimme nyt suureen salonkiin. Kaikki puhuivat yht’aikaa, sillä me olimme aivan rajuina jälleen saadun vapauden tuottamasta tunteesta. Ympäri kajuutta oli kaappeja ja Wilson, teeskennelty pappi, otti esille tusinan sherrypulloja. Me löimme pullonkaulat poikki ja olimme juuri aikeessa ruveta juomaan, kun ilman edelläkäypää varoitusta, laukauksia alkoi paukkua ympärillämme ja kajuutta tuli niin täyteen savua, ettemme eteemme nähneet. Kun savu haihtui, oli kaikki huoneessa ylösalasin. Wilson ja kahdeksan toveria makasivat kuolleina lattialla ja veri ja viini pöydällä saattavat minut vielä tänäänkin sairaaksi, kun vain muistelenkaan niitä. Me olimme kaikki niin tapahtumasta hämmästyksissämme, että luullakseni olisimme heittäneet sikseen, jollei vain olisi ollut Prendergast’ia. Hän karjui kuin peto ja ryntäsi ovelle meidän kaikkien henkiinjääneiden seuraamana. Kun tulimme ulos näimme luutnantin ja kymmenen hänen miehelään seisoman kajuutan katolla. Luukku oli puoli avoin ja siitä he olivat meitä ampuneet. Me olimme hyökänneet heidän kimppuunsa, ennenkuin he olivat ennättäneet ladata uudelleen kivääreitään, ja he taistelivat urheasti meitä vastaan, mutta me olimme voimakkaammat ja kaikki oli ohi viidessä minuutissa. Jumalani, millainen teurastushuone laiva olikaan sen jälkeen. Prendergast oli kuin liehuva perkele; hän nosti sotamiehiä, kuin pikkulapsia ja heitti niitä joko elävinä tai kuolleina mereen. Yksi kersanteista oli haavoitettu ja ui kauvan laivan ympärillä, kunnes joku sääliväisyydestä ampui hänet. Kun taistelu oli päättynyt ei vihollisistamme ollut muita jäljellä kuin vanginvartijat, perämiehet ja lääkäri.
Niiden suhteen me jouduimme erimielisiksi. Oli monta joukossamme, jotka iloitsivat jälleen saadusta vapaudesta, mutta jotka eivät halunneet saada murhaa omalletunnolleen. Toista oli tappaa kivääri kädessä olevia sotamiehiä, mutta toista taasen seisoa vieressä ja katsella miten heitä lyötiin kuoliaiksi, ilman että heillä oli tilaisuutta puolustaida. Mutta Prendergast ja hänen seuraajansa olivat taipumattomia. Ainoa varmuutemme, sanoi hän, oli siinä, että poistimme kaikki todistukset ja hän ei aikonut jättää eleille ainuttakaan kieltä, joka voisi palvella tuomioistuimen edessä todistajana. Meni vihdoin niin pitkälle, että me olimme saada jakaa sotamiesten kohtalon, mutta lopulta sanoi hän, että me voimme ottaa yhden veneistä ja lähteä minne halusimme. Me suostuimme heti tarjoukseen, sillä me olimme jo kipeinä sellaisesta verenvuodatuksesta ja aavistamme vielä pahempaa olevan tulossa, ennenkuin kaikki on ohi. Me saimme kukin merimiespuvun, tynnyrin vettä, lihapytyn, tynnyrillisen leipää ja kompassin. Prendergast heitti meille kartan ja sanoi, että me luonnollisesti olimme haaksirikkoisia merimiehiä, joiden alus oli uponnut 13° pohjoista 25° läntistä leveyttä. Hän katkaisi sen jälkeen köyden ja laski meidät menemään.
Nyt tulen hämmästyttävimpään kohtaan kertomustani. Nyt nostettiin siirtolaislaivalla purjeet ja heikon koillistuulen puhallellessa alkoi se hitaasti edetä meistä. Pieni veneemme keinui pitkillä, rauhallisilla laineilla ja Evans ja minä, jotka olimme enin sivistyneitä vangeista, istuimme perässä ja selittelimme kartan mukaan, mihin rannalle meidän olisi kulkumme suunnattava. Se oli vaikea kysymys, sillä Kap Verdin saaret olivat 500 penink. pohjoiseen päin ja Afrikan ranta oli noin 700 penink. itäänpäin meistä.
Paraana pidimme, pohjoiseen tuuleen nähden, ohjata kulkumme Sierra Leonaa kohti. Siirtolaislaiva oli enemmän ja enemmän edentynyt meistä, mutta äkkiä näimme paksun mustan savun nousevan siitä. Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin kuuluu ukkosen kaltainen pamahdus ja kun savu oli haihtunut, ei näkynyt jälkeäkään Gloria Scott’ista. Me käänsimme veneen ja soudimme kaikin voimin onnettomuuspaikalle.
Kun hetkisen perästä saavuimme paikalle, luulimme tuumamme liian myöhään, voidaksemme ketään pelastaa. Emme nähneet elonmerkkiäkään missään ja olimme jo kääntyä surullisina takaisin, kun kuulimme avunhuudon ja huomasimme jonkun matkan päässä ihmisen olevan pitkällään muutamalla laivanpirstaleella.
Kun olimme vetäneet hänet veneeseen, saimme tietää hänen olevan nuoren, Hudson-nimisen merimiehen.
Seuraavana päivänä, kun hän hiukan oli tointunut saamistaan palohaavoista ja väsymyksestä, kertoi hän, että kun me olimme jättäneet laivan, olivat Prendergast ja hänen toverinsa alkaneet tappaa jäljellä olevia vankeja. Viimeiseksi jäi jäljelle rohkea ja päättäväinen, ensimmäinen perämies. Kun hän näki Prendergastin lähestyvän veitsi kädessä kiskasi hän itsensä irti kahleista, jotka oli onnistunut saamaan auki, ja syöksyi kannen alle.
Tusinanverta vankeja, jotka pistoolit kädessä syöksyivät hänen perässään, näkivät hänen istuvan tulitikkulaatikko kädessä avonaisen ruutitynnyrin ääressä, uhaten sytyttää sen, jos häntä ahdistettaisiin. Hetki sen jälleen tapahtui räjähdys, jota teki lopun Gloria Scott’ista.
Sellainen on, poikaseni, pääpiirteissään kertomus tuosta kauheasta onnettomuudesta, jossa minäkin olin osallisena. Seuraavana päivänä otettiin meidät muka haaksirikkoisina merimiehinä erääseen Australiaan menevään laivaan. Gloria Scott’ia taasen pidettiin kadonneena, eikä sen todellisesta kohtalosta ole mitään ilmoille tullut.
Sen jälkeen, Evans ja minä, nimemme muutettua, teimme työtä kuin kaksi uutta ihmistä Sydneyn kultakaivoksissa.
Ei olekaan enää paljon kertomista. Meille oli onni myötäinen, muutaman vuoden matkustuksen jälkeen palaamme me rikkova siirtomaalaisina Englantiin, jossa yli kahdenkymmenen vuoden kumpikin tiluksillamme olemme viettäneet hyödyllistä elämää, toivoen menneesen elämämme jo hautaan vaipuneen. – Käsittänet siis tunteeni, kun minä tuon luokseni tulleen merimiehen tunsin samaksi, jonka olimme räjähdyksen jälkeen veneeseemme nostaneet. Hän oli jotenkin saanut vihiä meistä ja päättänyt elää meidän turvissamme nojautuen meidän luonnolliseen pelkoomme. Ymmärtänet nyt, miksi koetin antaa hänelle kaikkea, mitä hän halusi, ymmärtänet samaten pelon, joka minut valtasi, kun hän läksi toisen uhrinsa luo uhkaus huulillaan.”
Alla on kirjoitettuna epävarmasti ja käsi-alalla, jota on melkein mahdoton lukea:
”Beddoes kirjoittaa eräässä salakirjeessä, että H. on meidät ilmiantanut. Hyvä Jumala, armahda meidän sieluparkojamme.”
Dr Conan Doyle.
Lähde: Keski-Suomi 16.11.1893, 18.11.1893, 23.11.1893, 25.11.1893, 30.11.1893, 16.12.1893, 2.1.1894.