Salakarista (Uusi Suometar)

Salakarista
(Uusi Suometar 290/1887)
Kirjoittanut anonyymi


Rehtori Karell vaimonsa ja lastensa kanssa on muuttanut maalle kesäksi.

Rehtori on tyyniluontoinen, vakava mies, joka useimmissa asioissa ajattelee syvempään kuin monet muut. Vankkaan suomimielisyytensä yhdistää hän vapaakauppaan kallistuvia mietteitä ja arvostelee puolustavaisesti uudensuunnan kirjallisuutta. Vaimoansa hän rakastaa. Rehtorin rouva ei ole miehensä kaltainen muussa kuin että hänkin rakastaa puolisoaan. Iloinen, vilkas ja tunteellinen joutuu hän ikäviinsä kun mies, John, hänen mielestään yhäti joko istuskelee kammarissaan kirjoituspöytänsä ääressä taikka hoitaa yhteiskunnan asioita. Ei juuri paljoja puhele, tulee ja menee usein ajatuksiinsa vaipuneena, on kylmä ja väliin tylykin omaa Almaansa kohtaan. Almaa usein peloittaa ettei miehensä kenties piittaakaan hänestä oikein, ja tämä tunne saattaa hänet alakuloiseksi ja pahalle tuulelle. Miehensä rakkaus oli hänelle kaikki kaikessa – mikään muu asia ei voinut tätä vaimoa innostuttaa, hänellä ei ollut minkäänlaista muuta pyrintöä, ei ainoatakaan. Hänelle alati tulee uudestaan mieleen tuo sama, ettei kenties John häntä sentään oikein rakastakaan – kuinka hirveältä ajatella että jos hän kuolee John ottaa toisen vaimon ja antaa sille enemmän kuin hänelle nyt – taikka jos John kuolee ja hän jää yksin lasten kanssa. Joskus koettaa hän miehellensä näitä luulojaan ilmoittaa, mutta John vaan hymyilee hänelle ja pyytää häntä rauhoittumaan. Kerta yrittää tulla epäsopua ja molemmat käyvät vuorokauden ajan vieraina toisilleen. Mutta sitten tulee jälleen sovinto.

Talon parhaita tuttavia ovat pormestari Lagander ja maisteri Nymark. Viimemainittu ihailee nuorta rehtorin rouvaa, jota hän pitää kauneimpana naisena koko seudulla. Hän hakee usein Alman seuraa ja näillä kahdella on paljon puhumista keskenään. Nymarkin mielestä ihmiset liian paljon noudattavat kuivettuneita muotoja ja liian vähän päästävät luontoa vaikutukseensa. Ja naisista sanoo hän Almalle, että ne ovat heikkoja juuri siinä, missä niiden tulisi olla voitolla, rakkaudessa nimittäin. He eivät ole rahtuakaan politillisia. He eivät osaa säilyttää miehen rakkautta. ”Niin kauan kuin mies pyrkii naisen suosioon, hänen rakkautensa on elävä ja voimakas”, mutta niin pian kuin nainen on antautunut ja sanonut: ”minä olen sinun”, silloin on ”mies voittanut ja nainen menettää valtansa”. Apukeinona pitää Nymark ettei nainen milloinkaan sano: ”minä olen sinun”, vaan antaa miehen häilyä toivon ja epätoivon välillä, ”osoittaa joskus suosiota muillekin miehille ja sallii näiden ihailla itseään”. Tähän tapaan sujuu Nymarkin puhe vastakin. Hän rupeaa käymään yhä useammin Karellissa, ja kun talon isännällä on kovasti työtä eikä hän ehdi saattaa rouvaansa seuraelämään, johon Nymark kehoittaa Almaa, rupee Nymark, hänelle kaitsijaksi ja nyt huvitellaan ahkerasti. Alma ensin alussa loukkaantuu kuin John ei välitä hänestä, joko hän sitten on kotona tai menee huvittelemaan, ja nähtyänsä näin olevan antautuu hän yhä enemmän seuraelämälle. Nymark joka, kumppanilleen on ihmetellyt kuinka Karell saattaa olla niin välittämätön niin kaunista rouvasta ja uhannut vielä sen viimein Karellilta ottaa, lähestyy Almaa aina enemmän ja pian ollaan molemmin puolin palamassa, kunnes vaimo eräällä luisteluretkellä, jolla astuvat maalle erääseen niemeen, antautuu. Mutta heti sen perästä joutuu nuori vaimo kauheimpiin tuskiin, hän eriää taakseen katsomatta rakastajastaan ja hiipii salaa pahantekijän tavoin katuja ylös ja tulee kotiinsa, tampuuriin. Siellä seisoo John vakavana ja kysyy, tietääkö hän jo että heidän Arvinsa on sairastunut rokkoon? Nyt alkaa vaimolle tuskan aika lyhyt tosin, mutta kolkko ja kova. Ensin hirmuisissa omantunnon vaivoissa ja hävyn alaisena valvoo hän yöt päivät poikansa sairasvuoteella, itse melkein koko ajan puoleksi tolkultaan. Lapsi kuolee, onneton vaimo koettaa tointua ja John lähtee valtiopäiville. Mutta tuskin on mies lähtenyt, niin alkaa Alma uudelleen hourailla, ajaa eräänä päivänä palvelijan kanssa poikansa haudalle, josta tuodaan takaisin ilmi kuumeessa ja hourailevana. Nyt sairastuu hän uudelleen, ja kova aivopoltto lopettaa yhdeksässä päivässä hänen elämänsä.

Siinä kertomuksen lyhyt, surullinen juoni.

Olemme tottuneet Minna Canthin kynästä saamaan noita nerokkaita kuvauksia yhteisen kansan riveistä, tämän kansan, jota kaikki kuin yksi mies rakastamme, jota kaikki tahdomme oppia tuntemaan ja josta niin vähän vielä tiedämme. Se vaikutti että ensi hetkessä kun otimme nyt ilmoitettavamme kirjan käteemme ja huomasimme tekijän siinä valinneen aineensa toiselta alalta, ihan uusimpain joukosta, meistä tuntui kuin olisimme jonkunlaisella kaipauksella ruvenneet sitä lukemaan. Mutta se tapa, jolla tekijä on aineensa täytellyt, hälventää pian tämän tunteen, ja ennen kuin tietääkään on lukija keskellä yleiseen inhimilliseen elämään tunkeuvaa kysymystä, joka ei saata kellekään vieras olla. Voipi sanoa ettei semmoista sentään meillä usein tapahdu, ja se on totta mitä tulee loppukohtiin, s.o. vaimon aviorikokseen ja hänen siitä seuraavaan kuolemaansa, mutta ehtoihin katsoen liikkuu kuvaus aivan tutulla alalla. On sanottu ettei kertomuksesta tiedä mitä tekijä ajattelee. Edellinen osa Alman avioliittoa ei näy tekijää tyydyttävän, mutta jälkimmäinen osa, tuttavuus Nymarkin kanssa, näkyy vielä vähemmin sitä tekevän, sanotaan. Meidän käsityksemme mukaan silmiinpistävin totuus, minkä kuvaus lukijan sydämeen kirjoittaa, on tuo vanha, mutta aina unohtunut, että kuolema on synnin palkka ja että tahrattu omatunto ei salli onnea niin kauan kuin se paatumaton on. Se on sama totuus, minkä viimeksi Rosmersholmassa nähtiin ja joka Tolstoin ”Anna Kareninan” elämästäkin selviää.

Mutta tämän ohessa ja pohjalla antaa rouva Canthin kuvaus ajattelemisen aihetta semmoista, joka johdattaa lukijan tekijän kanssa kysymyksestä kysymykseen. Toiminta on supistettu niin ahtaasen puitteesen, luonteenkuvaus on niin perin koristelemisesta puhdas, ettei luulisi siinä sen syvempää löytyvän, ja kuitenkin näiden ihmisten lyhyt kilvoitus vetää puoleensa koko sydämemme, ja meidän täytyy päätyä selvittämään itsellemme mitä kaikkea tuossa oli vaikuttamassa näiden lähimmäistemme harhailemiseen ja onnettomuuteen. ”Ikävyys on elämän puutetta”, sanoo Nymark. Ja Almalla on ikävä. Hänellä ei ole niin kuin miehellään halua mihinkään määrättyyn työhön, eikä mieskään häntä mihinkään kehoita. Ei mikään aate innostuta häntä; ei naisystävät vedä hänen mieltään puoleensa, ei lapsetkaan hänen elämäänsä täytä. Ainoa, johon hänen mielensä on kietoutunut, on miehen ihailu ja lemmenosoitukset. Tätä täytyy pitää onnettomana tälle vaimolle, ja samassa johtuu ajattelemaan kuinka paljon vastattavaa esim. kasvatuksella on tässä kohdin. Täytyy sääliä tätä nuorta naista kuin sitä miestä, jonka elämän kumppaniksi hän on tullut. Ikävyys vetää häntä pois sinne, missä hänelle tarjotaan sitä, jota vakava miehensä ei taida tarjota hänelle. Ta niin askel askeleelta suilaa hän alas rikokseen.

Muodon puolesta ilmaantuu Salakari täydellisempänä kuin Hanna, varsinkin kokonaisuuteen katsoen. Rivi riviltä, sivu sivulta juoksevat lauseet ja jaksot niinkuin tasainen, solmuton lanka pyöreältä kerältä. Koko kertomus on läpitsensä toimivien henkilöiden hallussa. Tekijää ei näy eikä kuulu. Kaikki mietteet on jätetty lukijain tehtäväksi. Mutta etteivät ne pahaan päin suuntaansa ota, siitä on kuvaajan näkymätön käsi uskollista huolta pitänyt.


Lähde: Canth, Minna 1996: Salakari. SKS, Helsinki. Ensimmäisen kerran ilmestynyt Uusi Suometar -lehdessä 290/1887.