Salakari: IX luku
| VIII luku | IX luku Salakari Kirjoittanut Minna Canth |
Salakari |
»Tuota juuri pelkäsinkin, kun hän koko ajan valvoi yhtä mittaa, ei syönyt eikä paikastaan liikkunut. Ihme että hän näinkin kauvan kesti.»
»Otamme hänelle jotain vahvistavaa, ehkä rautaa. Ja iltasilla niitä entisiä. Kyllä se menee ohitse, hiljaisuutta vaan ja rauhaa. Eikö voisi asettaa niin, ettei häntä häirittäisi aamusilla, koska hän silloin saa paremmin unta?»
»Kyllä; minä muutan omaan huoneeseni, sillä minun kumminkin täytyy nousta varhemmin ylös.»
John ja lääkäri näin keskustelivat, kun Alma tointui omalla vuoteellaan.
»Nyt, rouva Karell», sanoi lääkäri, huomattuaan että Alma aukaisi silmiään, »nyt ette saa moneen päivään nousta vuoteeltanne ollenkaan. Teidän täytyy nukkua ensin kaikki ne unet, jotka ovat jääneet säästöön viime aikoina. Rohtojen avulla, ellei muuten. Ja millä koetamme hankkia ruokahalua myöskin.»
Alma kuunteli; ei lausunut sanaakaan, ei myötä eikä vastaan. He saivat tehdä hänen kanssaan, mitä ikänä tahtoivat. Vuoteella hän oli päivän toisensa jälkeen. Ei puhunut, ei valittanut eikä toivonut mitään, mutta vastasi, kun häneltä jotain kysyttiin. Liikkumattomana hän enimmiten makasi; silloin tällöin nytkähteli ruumis, vaan sitä hän tuskin tiesi. Silmät olivat suuremmat kuin ennen, katse väsynyt.
Lääkäri kysyi vihdoin eräänä päivänä, eikö häntä haluttaisi nousta ylös. Hän vastasi: »ei». Mutta hän nousi kumminkin, kun lääkäri kehoitti.
Sitten hän istui sohvallaan yhtä hiljaisena. John kävi hänen luonaan, milloin toimiltaan joutui. Hän puhui siitä, että heillä vielä oli kolme lasta jäljellä, että ne olivat terveitä, vilkkaita ja herttaisia. Niissä heille oli lohdutusta. Ja täytyihän ylipäätään kestää semmoisia suruja ja murheita, joita elämä toi mukanaan itsekullekin, eikä antaa niiden murtaa itseään; ne eivät sillä kumminkaan olleet autetut, onnettomuus tulisi senkautta vaan yhä suuremmaksi.
Alma siihen ei vastannut mitään, eikä hänen hajamielisestä katseestaan huomannut, oliko hän kuunnellut puhetta vai ei. Ristissä olevia käsiään hän puristi kovemmin yhteen, mutta sitä ei John merkille pannut.
Selvästi kuitenkin näkyi, että hän mieluisemmin oleskeli yksikseen ja ikäänkuin vaivaantui niin pian kuin joku huoneesen tuli. Sentähden koetti Miina pitää lapsiakin loitompana, vei niitä vaan silloin tällöin äitiä katsomaan.
Hän istui samalla paikallaan aina, sohvan toisessa kulmassa. Ei hievahtanut eikä päätään kääntänyt, jos lapset kamarissaan melusivat taikka kyökissä joku astia lyötiin rikki suurella kolinalla.
Mutta kerran kuului ääniä salista, jotka saivat hänet säpsähtämään ja syöksemään ylös. Kun John tuli sisään, seisoi hän molemmin käsin nojaantuneena pöytään ja tuijotti hätääntyneenä oveen.
»Etkö tule sisään? Nymark on siellä, hän kysyy sinua.»
»Minua? Mitä varten?»
Hän vapisi, ääni tukkeutui rintaan. Mutta hän jatkoi, kooten kaikki voimansa:
»Minä en jaksa. Täytyy ruveta kohta levolle. Olen niin heikko.»
»Sinä aivan vapiset. Pyörryttääkö? Anna minun auttaa sinua vuoteelle.»
»Ei, ei, kyllä pääsen itsekin. Mene sinne, ettei hän tule.»
»Tännekö? Sinun huoneesesi? Sitä hän tietysti ei tee.»
»Mene kumminkin, John.»
John nousi ja sulki oven jälkeensä. Mutta Almalle tuli toinen tuska. Hän pelkäsi että Nymark sen ilmoittaisi Johnille, kertoisi kaikki... Hän koetti kuunnella heidän puhettaan, vaan ei saanut mitään selvää, sillä hän värisi niin kovin, ajatukset hämmentyivät ja silmät mustenivat. Hän odotti joka hetki, että John uudelleen ilmestyisi ovelle, ankarasti vaatien häntä tilin tekoon.
Hän sanoi itselleen, ettei se ollut mahdollista; Nymark ei sitä tekisi, ei ainakaan tahallaan. Hullua oli semmoista pelätä.
Mutta yhtä kaikki hän pelkäsi. Jos ikuinen kadotus olisi äkkiä avannut hänen eteensä mustan nielunsa, ei hänen sielunsa olisi niin kauhistunut kuin nyt.
Vielä pyrki hämärä ajatus ottamaan sijaa hänen mielessään.
»Entä sitten, jos ilmoittaakin», se muistutti. »Pahempaa ei voi tulla, kuin tämä on. Antaa kaikki selvitä samalla. Silloin pääsee tuskasta vapaaksi. Parempi jos itse olisit kertonut heti. Avannut koko sydämesi.»
Mutta hän ei kallistanut korvaansa tälle äänelle. Eikä se kauvan puhunutkaan, ennenkuin voittamaton kauhu sen tukehdutti.
Salissa jatkettiin keskustelua tyynesti ja tasaisesti. Sanat kuuluivat selvään, mutta hän ei päässyt käsittämään niiden sisältöä. Pää oli pönkitty ja aivot tympistyneet. Hän odotti kaatuvansa, taikka että järjen viimeinen kipinä olisi sammunut. Mutta se ei sammunut; kaiken sekasorron takana se vielä kyti; eikä hän kaatunut liioin.
Viimein tuolit narahtivat, muutamia sanoja lausuttiin, sitten he poistuivat etehiseen. Ja askeleita kuului saliin takaisin, yhden hengen askeleita. Hän oli mennyt!
»Vielähän seisot siinä?» sanoi John palatessaan taas hänen luokseen.
Alma hymyili hourupäisen hymyä.
»Tule vuoteelle, tänne. Sinä et voi hyvin nyt», sanoi John.
Alma heittäytyi pitkäkseen, niinkuin hän tahtoi. John tarkasteli hänen kasvojaan levottomasti ja antoi hänelle noita rauhoittavia rohtoja.
»Kuinka minä uskallan lähteä valtiopäiville, ellet sinä parane?» huokasi John enemmän niinkuin itsekseen.
»Kyllä minä paranen, John, huomenna, saat nähdä, olen jo ihan terve. Milloinka sinä lähdet?»
»Kahden viikon päästä.»
»Aamulla rupean kohta katselemaan vaatteitasi kuntoon. Nytkin siihen jo pystyisin, ellet olisi antanut unirohtoja.»
»Eihän niillä kiirettä. Nuku vaan rauhassa, jos unta saat.»
Hän läksi pois ja Alma jäi rauhoittuneena vuoteelleen. Vielä ei John tiennyt mitään. Kahden viikon päästä hän lähtisi valtiopäiville, sillä välin ehkä Nymark unohtaisi, ja kaikki jäisi ijäksi salaan. Hän sovittaisi rikoksensa, tekisi työtä kuin orja, ei kävisi enää milloinkaan ulkona, ei näyttäytyisi missään, vaan eroisi maailmasta, palvelisi Johnia ja kotia, niin, hän olisi valmis kantamaan kuinka raskasta kuormaa hyvänsä tästä lähtein. Eikä hän nurkuisi, vaikka tallaisivat hänet jalkain alle, vaikka John olisi välinpitämätön ja kova häntä kohtaan, unohtaisi hänet eikä kirjoittaisi. Kaikkeen hän tyytyisi, kaikkea hän kärsivällisesti kantaisi elämänsä loppuun saakka...
Lääkäri ihastui seuraavana päivänä, nähdessään hänet täydessä työssä ompelijattaren kanssa, koko kasa paitoja, sukkia ja muita vaatteita ympärillään.
»Jumalan kiitos», hän sanoi, »että olette päässyt tuosta haluttomuudestanne. Nyt ei meillä enää ole hätää. John saa huolettomasti lähteä puoleksi vuodeksi Helsinkiin, me täällä sill’aikaa reipastumme ja keräämme voimia.»
Alma neuloi niin uutterasti, että kädet vapisivat. Hän laitteli ylenpalttisen paljon Johnille vaatteita kuntoon matkaa varten. Mitä ei kotona ennättänyt, sen lähetti ulos tehtäväksi. Itse hän istui aamusta iltaan ja myöhään yöhön eikä huomannut, että hän kiihkeydellään rasitti sekä ompelijaa että Miinaa, joka myöskin sai käsityötä lastenkamariin. Välistä kun pimeitä ajatuksia sittenkin tahtoi tunkeutua mieleen, hän alkoi puhella ompelijan kanssa, mistä milloinkin sattui, joutavanpäiväisistä asioista useimmiten, joista hän ei oikeastaan välittänyt edes sen vertaa, että huoli ajatella mitä itse sanoi, tai kuunnella mitä toinen vastasi. Ompelija katsoi häneen kummastellen ja mietti itsekseen, ettei rouvan laita kuuna päivänä ollut oikea. Mutta hän ei virkkanut siitä mitään kenellekään, odotti vaan, milloin muut sen huomaisivat.
Toinenkin omituisuus pisti ompelijan silmiin. Joka kerta kun etehisen kelloa soitettiin, sävähti Alma kuin ukkosen lyömänä, pudotti työn käsistään ja kuunteli; jos sitten Miina tai hän yrittivät lähteä avaamaan, kielsi hän hätääntyneenä:
»Ei saa laskea, ei saa laskea, elkää, elkää avatko.»
»Mutta siellä ehkä joku kysyy rehtoria. Eikö pitäisi sanoa, ettei hän ole kotona.
»Niin, niin, ettei hän ole kotona, eikä tulekaan kotiin ja että minä olen kipeänä, vuoteen omana, enkä ota vastaan ketään.»
Kun John sattui kotosalle, meni hän tavallisesti itse avaamaan ja silloin juoksi Alma ovenraosta kurkistamaan, ken siellä oli. Palatessaan hän piti sydämestään kiinni ja kuiskasi: Jumalan kiitos, se oli vaan se tai se.
Vielä pani ompelija merkille, ettei hän milloinkaan surulla eikä kaipauksella puhunut miehensä lähdöstä eikä liioin välittänyt siitä, että koko kevättalveksi jäisi yksikseen.
»Eikö rouvalle tule ikävä, kun niin pitkäksi aikaa täytyy erota rehtorista?» hän kerran kysyi.
»Ei ollenkaan», vastasi Alma. »Minusta jos riippuisi, tahtoisin ennemmin asua aivan yksinäni, kaukana korvessa, ettei kukaan koskaan löytäisi.»
»Mutta siellähän pedot teidät söisivät.»
»Entä sitten! Kunpa söisivät!»
»Toivoisiko rouva kuolevansa?»
»Toivoisin.»
»Hyvänen aika, ihanko totta? Vaikka tällä hetkellä?»
»Vaikka tällä hetkellä.»
»Ettekö pelkäisi vähääkään?»
»Mitä?»
»Niin, että mihinkä sitten joutuisitte.»
Alma katsoi häneen; ei vastannut mitään, mutta vaipui ajatuksiin.
Sitten John läksi. Viimeisinä päivinä oli hän yhtämittaa tarkastanut Almaa. Mutta tämä sen huomasi ja teeskenteli silloin aina iloa. Lääkärillekin hän vakuutti voivansa hyvin, eikä mitään vaivaa tuntevansa.
Mutta kun hän oli jäänyt yksin, kaikui hänelle usein korviin tuo ompelijan kysymys: »niin, että mihinkä sitten joutuisitte?»
Eräänä yönä hän näki kummallisen unen. Hän oli kuolleiden valtakunnassa; pimeätä ympärillä ja kauhistusta; koko ilma oli täynnä huokauksia ja tuskaa ääretöntä, loppumatonta. Mitä kauvemmaksi hän kulki, sitä suurempi oli henkien ahdistus. Vaikeroimiset kävivät yhä selvemmiksi, ne kuuluivat joka haaralta ja erinomattainkin siitä ahjosta, johon hänen oli mentävä.
Sinisiä liekkiä, käärmeitä ja sieluja, jotka kiemuroivat niiden keskellä.
»Avioliiton rikkojain ahjo.» Tulikirjaimilla nuo sanat olivat piirretyt.
Hän syöksyi sinne, kuuli parkuntaa ympärillään ja huusi itsekin. Huusi niin, että siihen heräsi. Valveillakin ollessaan hän vielä huusi hetken aikaa, ennenkuin selvisi ymmärtämään, ettei se ollut kuin unta vaan.
Kylmä hiki vuoti hänen otsaltaan ja kuitenkin häntä palelsi. Oli pimeää ja hiljaista. Uni kammoitti häntä vieläkin. Hän sieppasi peitteen ympärilleen ja meni kyökkiin.
Maijaliisa nukkui niin raskaasti, ettei tahtonut herätä, vaikka hän ravisteli. Viimein hän aukaisi silmänsä ja kavahti samassa istumaan.
»Jesus siunatkoon, mikä rouvaa vaivaa?»
»Näin pahaa unta, enkä hirviä olla enää yksin. Tulisitteko sinne sohvalle, Maijaliisa, loppuyöksi?»
»Kyllä.»
Hän otti tyynynsä ja peitteensä. Alma sytytti yölampun ja asetti sen nurkkapöydälle toisella puolen huonetta.
Sitten painui hän jälleen vuoteelle.
»Minkälaista unta rouva näki?» kysyi Maijaliisa sohvalta.
»En minä hirviä sitä kertoa.»
»Niinkö oli kamalaa? Rouva ei vissiinkään muistanut siunata maata ruvetessaan. Minulta kun vaan unehtuu, niin on varma, ettei sinä yönä ole oikeata unta.»
»Minulta se on jäänyt viime aikoina.»
»Hyvä Jumala, eikö rouva enää rukoile milloinkaan.»
»En.»
»Mutta sehän on paha.»
»Rukoilkaa te, Maijaliisa, minun puolestani.»
»Kyllä minä rukoilen.»
Molemmat olivat vähän aikaa äänettömiä. Maijaliisan hengitys muuttui raskaaksi ja tasaiseksi. Mutta Alman silmät olivat auki yhä.
»Maijaliisa, joko te nukutte?»
»Mitä rouva tahtoo?» kuului sohvalta sumea ääni.
»Minua vaan niin peloittaa.»
»Niin kun ette siunaa. Siitä se vaan tulee.»
»Enhän uskalla. Jumala minua vihaa.»
»Jumala ei vihaa ketään, vaan armahtaa kaikkia ja antaa synnit anteeksi, kun ihminen katuu.»
»Olen minä katunut, niin kauheasti katunut. Mutta ei se auta.»
Maijaliisa ei osannut sanoa siihen paljon mitään; hän oli aikonut rukoilla ja pannut kätensä rinnalle ristiin. Mutta uni vei vallan, ennenkuin hän pääsi keskiväliin »Isä meidän» rukousta ja silmät painuivat väkisen kiinni.
»Maijaliisa», kuului taaskin rouvan ääni sängystä, »ettekö jaksa valvoa vähän aikaa».
»Kyllä»; hän nousi istumaan ja hieroi silmiään. »Ihmettä, kuinka pitää nukuttaa.»
»Minua kutsutaan tuomiolle.»
»Herra Jumala!»
»Tulkaa likemmäksi. Pitäkää minusta kiinni!»
»Rouva kulta. Mikä teitä vaivaa?»
»En minä tiennyt niin käyvän. Se tuli niin äkkiä. Heräsin vasta sitten, kun rikos oli tapahtunut.»
»Mikä rikos?»
»Ja silloin se oli myöhäistä. Jos verta olisin itkenyt, en mitään voinut muuttaa. Tehty on tehty.»
»Mistä rouva puhuu?»
»Syvyyden partaalla kun kävelee silmät ummessa, niin syöksee alas, ennenkuin aavistaakaan. Eikä pelasta kukaan. Eikä auta. Tehty on tehty.»
»Nyt ollaan hukassa. Hän hourii.»
Maijaliisa juoksi herättämään Miinaa.
»Anna rohtoja», sanoi Miina. »Niistä sille aina tulee lepoa.»
»En minä osaa, enkä tiedä. Tule sinä.»
Miina tuskitteli ja torui, mutta tuli kuitenkin.
»Tehty on tehty», valitteli Alma vieläkin väännellen ja voihkaen sängyssään.
Hän taukosi vaan senverran, että otti rohtoja, joita Miina lusikalla kaatoi hänen suuhunsa.
»Enemmän, enemmän!» hän sanoi, vaikka Miina oli pannut lusikkaan tavallisen määrän.
»Tohtineeko näitä antaa muuta kuin mikä on sanottu.»
Hän katsoi Maijaliisaan.
»Enemmän, enemmän», inttäili Alma itsepäisesti.
»Anna pois, ei tuo niin vaarallista liene», kehoitti Maijaliisa.
Miina teki niin.
»Olkaa hiljaa, se on pidettävä salassa, ettei John saa tietää. Olkaa hiljaa.»
»Herra ihme. Oisko rehtori siitä vihainen?»
»Elä puhu niin kovasti. Sitä ei tiedä muut kuin metsä ja kanerva ja kivet.»
»Hän hourii», kuiskasi Maijaliisa.
»Maan päällä ei kukaan tiedä, mutta kuolemassa kaikki tulee ilmi. Kaikki, kaikki.»
»Sillä varmaan on jotain tuntonsa päällä», sanoi Miina.
»Hyi; jää sinäkin tänne. Minä en hirviä enää olla yksin.»
Mutta Alma jo tyyntyi; lääkkeet tekivät vaikutuksensa. Hiljaa hän makasi, pää liikkumattomana valkoisella tyynyllä. Posket olivat kalpeat ja katse sumea.
Miina ja Maijaliisa odottivat, että hänen silmänsä menisivät umpeen. Mutta sitä ne eivät tehneet; tuijottivat vaan yhteen kohti selkiseljällään. Ja sitten ne äkkiä taas kirkastuivat. Samalla hän kavahti ylös ja vuovasi kädet harallaan sinnepäin, jonne katsekin oli jännitetty.
»Mihinkä rouva menee?» kysyi Maijaliisa, joka sattui olemaan lähempänä, ja sieppasi hänestä kiinni.
»Arvi, Arvi», mutisi hän ja katsoi yhä samaan paikkaan silmiään rävähtämättä.
Molemmat palvelijat painoivat häntä takaisin vuoteelle.
»Ei siellä ole mitään, hourukuvia vaan. Nukkukaa pois.»
Heidän täytyi pidellä häntä, muuten olisi hän vieläkin ryntäissyt ylös. Huulet kävivät, mutta sanoja eivät he enää voineet eroittaa. Silmät olivat yhä rävähtämättä samassa paikassa ja huulet lakkasivat liikkumasta vaan silloin, kun vetääntyivät kolkkoon hymyyn.
»Mitähän se näkee?» kysyi Maijaliisa Miinalta.
Tämä pudisti päätään.
Vasta aamupuoleen meni Alma uneen. Hän nukkui hiljaa ja rauhallisesti. Palvelijat kävelivät varpaillaan, kuuntelivat silloin tällöin oven takana ja veivät lapset kaukaisimpaan huoneesen. Sielläkään eivät antaneet heidän telmiä eikä ääntä pitää.
Maijaliisa lakaisi kyyryssä selin kyökin lattiata aamulla, kun Alma äkkiarvaamatta tuli juoksujalassa huoneestaan. Hän oli yöasussa, ja hätääntyneen näköinen.
»Miksi jätitte minut yksin; vaikka tiesitte, että ne minua vainoovat?»
»Herra Jumala ketkä?»
Alma ei vastannut; hän alkoi selvitä.
»Vilustaa», sanoi hän viimein.
»Onko ihme, hyvä rouva, kun olette aivan märkänä hiestä. Lähtekää pian sänkyynne takaisin.»
»Ei sänkyyn; Arvin haudalle minä tahdon. Kuka tulee auttamaan päälleni?»
»Mutta jaksatteko te?»
»Jaksan minä, jaksan heti, kun vaan olisin vaatteissa.»
»Minä tulen teitä pukemaan. Ja sitten kai rouva ottaa meistä kumman hyvänsä mukaan? Emme uskalla laskea teitä menemään yksin, kun olitte niin kipeä yöllä.»
»Nyt olen ihan terve. Mutta tulkaa vaan.»
Miinan ehdotuksesta otettiin hevonen; Alma nousi rekeen, Maijaliisa istui penkille kuskin rinnalle. Ajaja sivalsi hevosta piiskalla, reki luisti eteenpäin, että lumi narisi jalaksien alla. Vanha akka väistyi tiepuoleen ja jäi katsomaan heidän jälkeensä.
Kovanlainen tuuli pieksi Alman kasvoja. Se virkisti häntä ja selvitti mielen yöllisestä kauhusta. Unta se vaan oli ollut, sairaan sielun tuottamaa kuvitusta. Helvettiä ei enään kukaan uskonut löytyvän eikä piruja; jos kuoleman jälkeen tuli tuomio ja rangaistus, täytyi niiden olla toisenlaisia. Ei helvettiä, eikä tulta... Kuoleman jälkeen? Mistä tiedettiin, että jotain elämää vielä silloin oli? Ehkä loppui kaikki siihen?
Ihmisiä kulki kadulla ristiin rastiin. Toisia he sivuuttivat, toisia tuli vastaan. Kaikki näyttivät terveiltä ja voimakkailta. Yksin nuo pienet ryysyiset kerjäläispojatkin, jotka vetivät kelkkaa perässään ja puhaltelivat punaisia käsiään. Ja maanmieskin, joka toi puukuormaa kaupunkiin ja astui ohjaksia pidellen hevosensa rinnalla. Kuinka mielellään Alma olisi halunnut vaihtaa elämää ja olemusta heidän kanssaan!
Hevonen seisahtui hautausmaan portille, Alma ja Maijaliisa menivät sisään. Heidän täytyi kulkea ensin kappaleen matkaa suoraa tietä eteenpäin, sitten kääntyä oikealle, tullakseen Arvin haudalle. Lumi oli nuoskeata, Alman jalat ja helmat kostuivat. Hautaristiä oli tiheässä yltympäri. Hän pysähtyi vähän väliä katselemaan milloin yhtä, milloin toista. Luki nimen, syntymä- ja kuolinvuoden ja seisoi vielä hetken, ikäänkuin odottaen jotain tietoa myöskin elämästä, joka näiden molempien vuosien väliä oli kulkenut. Mutta siitä ei mitään ilmoitettu. Mykkinä seisoivat ristit lyhyine kirjoituksineen.
Ja kuinka niitä oli paljon! Jokaisen alla lepäsi vähintäänkin yksi, muutamien alla useampia rinnan. Nämä kaikki, ne olivat kerran syntyneet, kasvaneet, iloinneet, syntiä tehneet, kärsineet, kuolleet. Niin, syntiä ne kaikki olivat tehneet, aikuiset enemmän, lapset vähemmän. Mutta oliko niistä yksikään niin rikoksellinen ja niin syvälle langennut kuin hän?... Voisiko hänkin levätä täällä niin hiljaa ja rauhallisesti?... Eikö hänen hautaristinsä ilmoittaisi jälkeenjääneille, kuinka mitätön ja turha hänen elämänsä oli ollut, mikä kurjuus viimein lopuksi tuli. Eikö ilmoittaisi...
Ei, hän pakeni omia ajatuksiaan ja astui nopeasti Arvin haudalle, jossa vaipui istumaan alas lumelle.
»Elkää, hyvä rouva, te kylmetytte», sanoi Maijaliisa.
Alma ei sitä kuullut. Hän olisi tahtonut itkeä; ennen kyynelet antoivat niin suloista lohdutusta, niiden mukana vuoti sydämestä suru ja kaiho pois. Mutta kyyneleitä ei hänellä enää ollut. Eikä ne olisi auttaneet. Ei mitkään kyynelvirrat tehtyä tekemättömäksi saaneet.
Ristit ottivat uhkaavan muodon. Ne olivat kuin kylmiä, kovia vihollisia, jotka vainosivat häntä edestä, takaa ja sivuilta joka paikasta. Mustat kirjaimet irvistivät hänelle ja sanoivat, että hän viimeiseen asti oli valhetellut ja pettänyt miestään, antanut hänen vielä jäähyväishetkelläkin syleillä itseään siinä luulossa että hän oli uskollinen, siveä ja puhdas vaimo. Ja ne sanoivat, että hänen aikansa oli tullut, ja että häntä tuomiolle vaadittiin. Jumalan armo oli palannut hänestä pois, kuolema tahtoi omakseen luut.
Ne ahdistelivat häntä, kaikki nuo ristit lähenivät, tunkivat kaukaakin hänen ympärilleen ja kallistuivat hänen päälleen. Ylhäältä uhattelivat häntä puiden paljaat oksat, jotka ilkeästi harrottivat ja pieksivät ilmaa... Jos hän laulaisi, ne ehkä sitä tottelisivat?
Ja hän lauloi:
»Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois!»
Maijaliisa juoksi hakemaan ajajaa avukseen; hän vietiin rekeen ja Maijaliisa istui nyt rinnalle, pidellen molemmin käsin hänestä kiinni. Ajaja sivalsi hevosta piiskalla ja antoi sen juosta, niin paljon kuin jaksoi.
Ihmiset kadulla ja ikkunoissa ennättivät vaan vilahdukselta nähdä, kuinka reessä istuva rouva horjui, ja muutamat, jotka sattuivat lähelle, kun he livahtivat ohitse, kuulivat hänen myöskin pitävän ääntä. Mutta sanoista saivat ainoastaan Maijaliisa ja ajaja selkoa: »Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois.»
»Aivopolte», sanoi lääkäri, joka kiireellisesti oli tuotu hänen luokseen.
Hän seisoi Alman vuoteen ääressä ja katseli kuinka toinen jalka ja käsi yhtämittaa nytkähtelivät.
»Tässä ei ole juuri mitään tehtävää. Mutta rehtorille meidän pitää lähettää sähkösanoma.»
Maijaliisa juoksi hätäisenä hakemaan rehtorin huoneesta paperia ja mustetta. Saatuaan ne käsiinsä, hän aikoi palata sänkykamariin, kun samassa etehisen kello soi. Eräs poika siellä oli, joka antoi hänelle pienen avonaisen kirjekuoren. Ajatuksissaan hän sieltä vetäisi esiin visiitikortin, jossa Nymark pyysi rouvaa huomispäivän rekiretkelle.
»Herra Jumala», sanoi Maijaliisa ja vei sen lääkärille.
Lääkäri kyhäsi kortin toiselle puolen:
»Käänny muihin. Rouva Karell huonona sairaana.»
Kortti pantiin samaan kuoreen takaisin ja annettiin pojalle.
Mutta Alma hyräili vieläkin:
»Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois.»
Lääkäri toimitti hänelle jäitä pään päälle ja määräsi rohtoja. Kun palvelijat sanoivat pelkäävänsä, neuvoi hän heitä ottamaan avukseen erään kätilön, joka oli tottunut sairaita hoitamaan ja jonka hän nyt tiesi olevan saatavina.
Alma reuhasi lakkaamatta vuoteellaan. Hautaristit ja vinhat puut olivat kadonneet, mutta siihen sijaan piiritti suuri joukko pahoja henkiä hänen vuodettaan. Ne hätyyttivät häntä ja tahtoivat väkisen viedä häntä palavaan ahjoon, siihen jossa avioliiton rikkojat kiemuroitsivat liekkien keskellä. Hän hosui niitä pois sekä käsin että jaloin; mutta kun ne toiselta puolen pakenivat, ne toiselta taas ryntäsivät ilkkuen ja häijysti nauraen esille. Hän reuhasi kaiken yötä ja koko seuraavan päivän; hiki valui virtana poskia ja ruumista pitkin, mutta päälaen sisään ne olivat saaneet pistetyksi tulen. Eikä sitä tulta jäät jäähdyttäneet, sillä se oli ikuisuuden ahjosta otettua.
Hän oli paljosta hosumisesta lävitse uupunut. Ei jaksanut enää kättä nostaa, vaan herkesi olemaan hiljaa. Riemulla ne nyt ryntäsivät kaikki esille. Pienimmät kapusivat yltympäri vuoteen laidoilta ja jalkopäästä, hyppivät ja tanssivat hänen peitteellään ja rähähtivät suureen nauruun.
Hän antoi heidän nauraa ja ummisti silmänsä...
»Nythän se viimeinkin taitaa nukkua», kuiskasi Maijaliisa vieraalle hoitajalle.
Mutta vielä hän vähäisen raoitti silmäluomiaan, kun kadulta kuului tiukujen ja kulkusten helinää pitkässä jonossa.
»Tules katsomaan, Maijaliisa», sanoi Miina, joka oli vetäissyt ikkunaverhon syrjään. »Rekiretket!»
He lukivat kolmattakymmentä hevosta ja ehättivät ottamaan selkoa siitä, kenen kanssa itsekukin ajoi.
»Ja näepäs, tuossahan on maisteri Nymark. Kuka istui hänen rinnallaan?»
»En tuntenut, mutta kaunis se vaan oli.»
»Tiesitkös, että hän eilen olisi pyytänyt meidän rouvaa.»
»Niin kerroit. Olisi hän päässyt taas iloon ja humuun, kun olisi vaan tervennä ollut.»
»Eivätkö nuo ilot liene jo jääneet häneltä ikuisiksi ajoiksi.»
»Elkää puhuko niin kovaa», varoitti hoitaja sängyn luota.
He laskivat ikkunaverhon paikoilleen, vilkaisivat Almaan, joka nyt todella nukkui, ja menivät hiljaa varpaillaan huoneesta pois.
Yhdeksäntenä päivänä sen jälkeen seisoi taaskin joukko ihmisiä avonaisen haudan ympärillä. Pappi luki tavalliset luvut, heitti multaa alas ja luki sitten vielä. Kun hän oli lopettanut, pyrkivät nekin, jotka etempänä olivat seisoneet, lähemmäksi, nähdäkseen kirstun, joka kätki Alman sammuneen elämän. Säälien he sen ohessa heittivät pikaisen silmäyksen Johniin, jonka kasvoista ja koko olennosta ilmestyi syvä suru ja samalla miehekäs itsensä hillitsemisen voima. Maijaliisa ja Miina seisoivat rinnan haudan toisella puolen. He olivat itkeneet silmänsä turvoksiin ja itkivät yhä vieläkin. Lyyli, joka oli Maijaliisan käsivarrella, itki myös, kun kaikki muutkin itkivät, pappa ja Ella ja kaikki. Ja hän itki ääneen eikä herennyt, vaikka täti Leistén suuteli ja puhutteli häntä. Mutta Helmi ei ollut millänsäkään, katseli vaan kummastellen ympärilleen, kietoi sitten käsivartensa Miinan kaulan ympäri ja painoi päätänsä hänen päähänsä. Miina puristi häntä itseensä vasten ja nyyhkytti vielä kovemmin.