Saituri (Kolkkala)

Saituri. Kirjoittanut Väinö Kolkkala

Kamarissaan saituri istuu

Ja laskee aarteitaan,

Hopeat hänen eessään hohtaa.

Kivet kallihit, kullat maan.

On muotonsa ryppyinen, valju,

Kädet keltaset vapisee,

Mut syvällä kuopissa silmät

Kuin aavehen leimuilee.

Kumarassa hän istuu, huulet

Niin kelmeät höpäjää;

Hänen kuivunut vartensa värjyy,

Tutisee tuo paljas pää.

Käsi kylmä kuoleman silloin

Käy saiturin kätehen,

Tämä kauhusta kiljahtaapi

Käsin kultia peitellen.

Mut kuolema kolkosti nauraa

»Voi saituri raukkani pien’!

En kultias viemähän tullut,

Sinut itsesi kanssani vien».

Jo kauhu saiturin valtaa,

Hän kokoon lysähtää,

Hän kuoleman jalkoihin lankee

Sen polvia syliää.

»Oi armoa, armoa, vielä

Joku vuosi suo elää mun!

Oi armoa, aartehistain

On toinen puoli sun!»

Mut kylmästi kuolema hymyy

»En tarvitse kultias,

Ma sieluas tarvitsen, ostaa

Sin’ et voi sitä aarteillas.

Ma hengen hengestä vaadin,

Ei kelpaa kullat, maat.

Kun ainoan poikasi annat,

Viis vuotta viel’ elää saat». –

Ja saituri värjyy, laskee,

Höpisee hänen huulensa vaan

Viis vuotta – poikani henki –

Mut miljanat täytehen saan.

»Vie poikani henki, hän virkkaa

Viis vuotta mun elää suo!» –

»Sen sallin, me kohtaamme silloin,

Lue kultias aikasi tuo!»

Ja saituri laskee ja laskee,

Kädet pelvosta tutajaa;

Ja ruumis värjyy ja riutuu –

Viis vuotta hän laskea saa.

Kulo [Väinö Kolkkala].

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. V. 1897. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.