Ryysykulkue

Ryysykulkue. Kirjoittanut Hjalmar Procopé

Suomentanut Osku Velho.

1.

Kisa mull’ oli, kisa tuntein

       niille naamiaiset loin.

Ja ne kummitteli, mut turhaan

       niist’ iloista hakea koin.

Oli, kuin ne ois salanneet kaikki

       jotakin, josta vaiettiin,

vaikk’ kylläkin katrillissa

       niijailtiin ja nyökyttiin.

Ma mietin juur’, mitä puuttui

       mun naamiosanoiltan,

jotka karkelivat yli arkin

       työpöydällä lojuvan.

Niin kadulta melua kuulin

       ja huutoja, astuntaa:

ohi akkunan punainen joukko

       niin villinä vaeltaa.

Se ryysyläisten on joukko

       verilippunsa jäljessä.

Etukaupungin tehtaista saapuu

       ja tartuntapesäkkeistä,

kujavarsien kurjuudesta

       ja löyhkästä kotien,

tuo kulkue työttömän lauman

       ja porttojen riettaiden.

On vihan vertämät silmät

       ja pirtun turvottamat.

Hätä leuat on teräviks’ luonut,

       kidat rokkoa hehkuvat –

Niin ryysykummitus kulkee,

       nimi proletariaatti sen,

yli maailman siitä huokuu

       viha kähisevä, käärmeinen –

viha rikkaihin, jotka saavat

       vetelehtiä saleissaan

ja koroilla elävät – sähköin

       valaisevat huoneitaan –

viha pomoihin, joilla riittää

       yhä mässätä, tuhlailla,

kun jätkillä ei ole viinaa

       eikä leipää lapsilla –

viha niihinkin, jotka käyvät

       ja palmuja kantavat,

jumalasta ja isänmaasta

       niin kauniisti haaveilevat,

noita jaloja haaveita, joita

       niin helposti keksitään,

kun vatsa on oikein täynnä

       ja unta on riittämään –

Niin ryysykummitus kulki

       kera verilippunsa.

Pois kynäni laskin, mi enää

       ei mielinyt runoilla.

Kuin ollut ois loassa arkki,

       siinä merkkinä kulkijain

ois jälkiä korkorautain

       ja liejua anturain.

2.

Minä köyhää veljeksi kutsun,

       toki siedä en hajuaan.

Hänen naisiaan kadulla ostan

       kuin sikareita vaan.

Jos ropo on mulla, kun kerjurin nään,

       niin aina ma annan sen –

sillä kerjuria ma säälin

       mut rakasta häntä – en.

Minä rikkaan pöytähän istun,

       olen vapaa ja turvallinen.

Ma suutelen rouvan kättä,

       hänen neitojaan teitittelen.

Ja jos mulle lasin tai pari hän suo,

       otan kernaasti vastaan sen –

Niin hyvin ma rikkaissa viihdyn,

       mut rakasta heitä en.

Minä häilyvä runopiltti

       elon virrassa viereksin,

ylenkatsoma köyhän ja rikkaan

       ja itseni enimmin.

Käyn kauppaa liehuvin aattein,

       lojun hyllyillä kauppiaan,

myön rahasta itseäni

       kuin portto ruumistaan.

Mut toisinansa sentään,

       kun myön sekä runoilen,

on kuin jokin rinnassa liikkuis –

       oisko sielu se sellainen?

Se on kuin itkua lapsen

       unen ilkeän nähtyään,

se on kuin rinnassa jotain

       tulis sairaaksi äkkiään.

Se on kuin jossakin vuotais

       avohaava niin ammottain,

joka paikkaan kaste sen vierii,

       minne ihminen yltää vain.

Joka elämä on verikyynel,

       niin polttava tuskaisan,

pisar’ maailmanhaavan on se

       iät verta vuotavan.

Ihannevaltioita

       me mietimme unelmain,

mut uusia muotoja luomme

       ikivanhoille tuskille vain.

Oma vitsaus on joka maalla,

       ajan vaiva on ainainen,

ja maailma entisnä pysyy:

       paratiisina tuskien.

3.

Tuhatvuotisvaltakuntaa

       mun mieleni unelmoi,

jossa janoova saa juoda

       ja isoova syödä voi,

jossa rauhan ihanuutta

       liput valkeat lehajaa,

ja veljinä kansat kaikki

       syö samaa kannikkaa.

Olen muinainen tuhlaajapoika,

       yhä entinen on mun työn:

kera nukkuvan lauman istun

       ma tuikkivan raamatunyön.

Unelmoin: jo ohi on kurjuus,

       olen isän talossa,

ja vohla on teurastettu,

       tupa lämmin ja valoisa.

Luon unelmoita myöskin

       ma miehestä Natsarean,

joka joukossa tuhlaajapoikain

       kävi kaiken Galilean,

joka, ristinihme kun täyttyi,

       nous’ pilvessä taivaaseen

ja valtakuntaan pääsyn

       otti kaikille luodakseen.

Nyt raamatuita luo hän

       kai muiden planeettain,

ja taasen ristillä kuolee,

       mut ylösnousevi ain.

Ei lie sitä tähteä lainkaan,

       jolla kuollut hän ei ois,

ja luvannut: kun hän palaa,

       muka valtakunnan lois.

Ja tuhlaajapoikia istuu

       joka tähdellä vuotellen,

tulevaisista asioista

       mun laillani haaveillen,

vasikasta ja isän koista,

       joka kansat veljiks’ saa.

Niistä paljon ei tiedetä – mutta

       vain uskohan autuuttaa.

Lähde: Velho, Osku 1922: ”Umpimähkään”: O. Velhon elämäntyön pirstaleita. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.