Ryöstölapsi: 9 luku
| 8 luku | 9 luku. Alan Breck ja hänen kultavyönsä. Kirjoittanut Robert Louis Stevenson |
10 luku |
Vähän toista viikkoa oli kulunut, ja sillä aikaa kävi huono onni, joka »Covenantia» oli tähän asti matkalla seurannut, yhä ilmeisemmäksi. Muutamina päivinä priki pääsi jonkun matkaa eteenpäin, toisina se taas ajautui suorastaan taaksepäin. Lopulta olimme joutuneet niin kauas etelään, että koko yhdeksännen päivän purjehdimme edestakaisin Cape Wrathin ja sen molemmin puolin kohoavien jylhien ja kallioisten rantain näkyvissä. Tämän johdosta pitivät päälliköt neuvottelun, jossa tehtyä päätöstä minä kyllä en ymmärtänyt, mutta sen seurauksen näin. Entistä epäedullista tuulta käytimme näet eduksemme ja laskimme etelää kohti.
Kymmenennen päivän illalla pienenivät laineet ja paksu valkoinen sumu kietoi kaiken märkään vaippaansa, niin ettei nähnyt prikin toisesta päästä toiseen. Koko iltapuolen päivää näin kannella käydessäni miesten ja päälliköiden tirkistelevän reilingin yli »tyrskyjä etsien», kuten he sanoivat. Vaikka tuosta en vähääkään ymmärtänyt, vainusin kuitenkin vaaraa, ja olin sen tähden peloissani.
Noin kello kymmenen aikaan yöllä, palvellessani Mr Riachia ja kapteenia illallis-pöydässä, laiva törmäsi voimakkaalla rytinällä jotakin vastaan, ja me kuulimme huutoja. Molemmat isäntäni hypähtivät ylös.
»Nyt ollaan karilla!» sanoi Mr Riach.
»Eikö mitä sir», vastasi kapteeni. »Olemme vain laskeneet jonkun venheen yli.»
He kiiruhtivat ulos.
Kapteeni oli oikeassa. Olimme sumussa purjehtineet muutaman venheen yli. Se oli mennyt keskeltä kahtia ja vajonnut pohjaan kaikkine väkineen yhtä lukuunottamatta. Pelastunut mies oli, kuten sittemmin kuulin, istunut perässä muiden hoitaessa airoja. Yhteentörmäyksessä oli venheen perä kohonnut ilmaan ja mies, hänellä kun olivat kädet vapaina eikä hänen polviin asti ulottuva verkaviittansa sanottavasti haitannut liikkeitä, oli silloin hypännyt ylös ja tarttunut prikin keularaakaan. Selvää oli, että miestä seurasi onni ja että hän oli tavattoman notkea ja voimakas, kun hän sillä tavalla pelastautui niin suuresta vaarasta. Ja kun kapteeni toi hänet kansihyttiin ja minä ensikerran loin silmäni häneen, oli hän yhtä levollisen näköinen kuin minäkin.
Hän oli lyhyenläntä, mutta kaunisvartaloinen ja vilkas kuin vuohi. Kasvot olivat avomieliset, mutta auringon paahtamat ja täynnä rokonarpia. Silmät olivat tavattoman vaaleat ja niissä oli jonkunlainen välkähtelevä, raivokas ilme, joka samalla kertaa veti puoleensa ja pelästytti katselijaa. Heitettyään päällystakin yltään hän pani pöydälle kaksi hopeahelaista pistoolia, ja vyöllä näin minä hänellä olevan suuren miekan. Hänen käytöksensä oli sen lisäksi hieno, ja kapteenia hän puhutteli erittäin nokkelasti. Ensi silmäyksellä näin, että häntä oli minun pitäminen paremmin ystävänä kuin vihamiehenä.
Kapteenikin teki havannoitaan; mutta enemmän vaatteista kuin itse miehestä. Ja otettuaan päällystakin pois, näyttikin vieraamme todella liian hienolta kauppaprikin kansihyttiin. Hänellä oli näet sulilla varustettu hattu, punaiset liivit, mustat villasamettiset polvihousut sekä hopeanapeilla ja hopeaompeluksilla varustettu nuttu. Kallisarvoinen puku siis, vaikka nyt vähän sumusta ja vaatepäällä nukkumisesta turmeltunut.
»Minä olen pahoillani venheen takia, sir», virkkoi kapteeni.
»Siinä hukkui muutamia kunnon miehiä», vastasi vieras, »jotka ennemmin soisin jälleen tapaavani kuivalla maalla kuin pelastavani kymmenkunnan venhettä.»
»Teidän ystäviänne?» kysyi Hoseason.
»Ei teillä ole yhtään sellaista ystävää», vastasi toinen. »He olisivat kuolleet kuin koirat minun tähteni.»
»Mutta, sir», jatkoi kapteeni tarkastellen yhä häntä, »onhan maailmassa enemmän miehiä kuin venheitä, joihin he mahtuisivat.»
»Se on aivan totta», huudahti toinen, »ja te näytätte olevan sangen teräväjärkinen mies.»
»Minä olen ollut Ranskassa, sir», lausui kapteeni äänellä, josta selvään huomasi hänen sanoillaan tarkoittavan enemmän kuin näytti.
»Vai niin. Onhan siellä kyllä moni kunnon mies käynyt», vastasi toinen.
»Epäilemättä», jatkoi kapteeni, »ja koreatakkisetkin.»
»Soo-o!» huudahti vieras. »Vai sieltä päin se tuuli käy!»
Näin sanoen tarttui hän nopeasti pistooleihinsa.
»Elkäähän olko niin kuumaverinen!» lausui kapteeni. »Elkää tehkö tyhmyyksiä ennenkuin näette onko sellaisia tarvis. Teillä on ranskalaisen sotamiehen puku yllänne ja skotlantilainen kieli suussanne; mutta niin on monella kunnon miehellä näinä aikoina, enkä minä siitä tahdo mitään pahaa puhua.»
»Niinkö? Kuulutteko te kunnialliseen puolueeseen?» kysyi koreatakkinen vieras, tarkoittaen kysyä: »oletteko jakobiitti», sillä tällaisissa valtiollisissa kiistoissa pitää kumpikin puolue itseään kunniallisena.
»Minä olen harras protestantti ja siitä kiitän Jumalaa», vastasi kapteeni. – Tämä oli ensi kerta, jolloin kuulin hänen puhuvan uskonnosta. Jälestä päin sain kuulla, että hän maissa ollessaan kävi ahkerasti kirkossa. – »Mutta minä voin tuntea sääliä vainottuja miehiä kohtaan.»
»Voitteko todellakin?» kysäisi jakobiitti. »No niin, sir. Ollakseni aivan suora teitä kohtaan ilmoitan, että olen yksi noita kunniallisia miehiä, jotka vuosina neljäkymmentäviisi ja kuusi olivat ahtaalla, ja jos minä joutuisin noiden punatakkisten käsiin, kävisi minun hullusti. Minä olin matkalla Ranskaan. Eräs ranskalainen laiva luovi täällä, ottaakseen minut mukaansa, mutta sumussa se meni huomaamattaan ohi – jonka toivoisin sydämestäni teidänkin tehneen! Ja nyt sanon teille: jos voitte laskea minut maihin siellä minne olin menossa, on minulla ystäviä, jotka runsaasti palkitsevat teille vaivanne.
»Ranskaan?» sanoi kapteeni. »Ei, sir; se ei käy päinsä. Mutta mistä te tulette – puhutaanpa siitä.»
Silloin hän sattui pahaksi onneksi huomaamaan minun seisovan nurkassani ja käski minut keittiöön laittamaan ruokaa vieraalle. Saatte olla varmat, etten käskyä täyttäessäni viivytellyt. Tullessani takaisin hyttiin näin miehen ottaneen vyöltään rahavyön ja heittäneen pari guineaa pöydälle. Kapteeni loi katseensa suuttuneen näköisenä ensin rahoihin, sitten vyöhön ja vieraan kasvoihin.
»Puolet siitä ja minä olen teidän miehenne», huudahti hän.
Toinen pisti rahat takaisin vyöhön ja piilotti sen liiviensä alle.
»Olen jo sanonut teille, sir», lausui hän, »ettei äyriäkään siitä ole minun omaisuuttani. Se on minun päällikköni, ja», jatkoi hän hattuunsa tarttuen, »samalla kun olisin tuhma asiamies, jos en raskisi, menettää muutamia kolikoita saadakseni loput perille, olisin kurja olento, jos ostaisin oman turvallisuuteni liian kalliisti. Kolmekymmentä guineaa, jos laskette minut maihin merenrannalla ja kuusikymmentä jos viette Linnhen lahteen. Sen saatte jos tahdotte; muussa tapauksessa tehkää mitä haluatte.»
»Todellako!» tuumi kapteeni. »Mutta jos jätän teidät sotamiesten käsiin?»
»Siinä tekisitte tyhmästi», vastasi toinen. »Päällikköni on menettänyt omaisuutensa, kuten kaikki muutkin kunnialliset miehet Skotlannissa. Hänen maatilansa on tuon Kuningas Yrjöksi nimitetyn miehen hallussa, ja tämän upseerit kantavat tai koettavat kantaa maatilan verot. Mutta Skotlannin kunnian tähden pitävät alustalaisparat piileskelevästä isännästäänkin huolta, ja nämä rahat ovat juuri osa niistä veroista, joita Kuningas Yrjö himoitsee. Ja nyt, sir, te näytätte minusta asian ymmärtävältä mieheltä; viekää nämä rahat hallitukselle ja paljonko luulette niistä teidän osalle lankeavan!»
»Arvattavasti kovin vähän», sanoi Hoseason ja lisäsi sitten kuivasti, »jos he tietäisivät. Mutta luullakseni voisin, jos koettaisin, pitää suuni kiinni asiasta.»
»Mutta minä annan teidät ilmi!» huudahti vieras. »Pettäkää vain minut, niin minä petän teidät. Jos minut otetaan kiini, tulevat he saamaan tietää kenen rahat ovat.»
»No niin», vastasi kapteeni, »kun sen kerran täytyy niin käydä, niin ei sille mitään mahda. Kuudestakymmenestä guineasta teen siis sen. Tässä on käteni.»
»Ja tässä on minun», lausui toinen.
Sen jälkeen kapteeni meni ulos, – mielestäni tavallista kiiruummin – ja jätti minut vieraan kanssa kahden kesken hyttiin.
Tähän aikaan, muutama vuosi jälkeen 1745:n, palasi moni maanpakoon ajettu mies henkensä uhalla takaisin kotiseudulleen tapaamaan ystäviään tahi keräämään jonkun verran rahoja, ja jokapäiväisenä puheenaineena oli, miten erittäinkin karkoitettujen ylämaalais-johtajien alustalaiset elivät tarkasti säästääkseen rahoja heitä varten, ja kuinka heidän klaaniensa hoitajat uhmasivat sotilasvaltaa haaliakseen ne kokoon ja suuren sotalaivastomme vartioimisesta huolimatta kuljettivat ne heille meren toiselle puolen. Tästä kaikesta olin tietysti minäkin kuullut kerrottavan. Ja nyt oli tuossa edessäni mies, joka oli tuomittu kuolemaan ei ainoastaan sentähden, että hän oli kapinoitsija ja salakuljettaja, vaan myöskin siksi, että hän oli mennyt Ranskan kuninkaan Louis’in palvelukseen. Ja ikäänkuin tämä kaikki ei olisi vielä riittänyt, oli hänellä nyt ympärillään vyö täynnä kultaisia guinean rahoja. Mikä minun mielipiteeni olikin, en saattanut olla katselematta sellaista miestä vilkkaalla mieltymyksellä.
»Ja te siis olette jakobiitti?» alotin kantaessani ruokaa hänelle.
»Olenpa niinkin», vastasi hän ruveten syömään. »Ja sinä, pitkästä naamastasi päättäen olet whig?»[1]
’Siltä väliltä’, sanoin, jotten suututtaisi häntä, sillä todellisuudessa olin niin ankara whig, kuin Mr Campbell oli minusta saanut.
»Tyhmyyksiä!» sanoi hän. »Mutta kuuleppas sinä Mr ’Siltä väliltä’, tämä pullosi on tyhjä; ja kovin surkeaa on, jos minun nyt pitää maksaa kuusikymmentä guineaa enkä saa edes ryyppyäkään kaupan päällisiksi.»
»Minä käyn noutamassa avaimen», lausuin ja astuin ulos kannelle.
Sumu oli yhtä sakea kuin ennenkin, mutta laineet olivat hävinneet melkein jäljettömiin. Priki oli pantu ankkuriin, kun ei enää tiedetty missä oltiinkaan, eikä heikko tuuli ollut matkan suunnalle suotuisa. Jotkut miehistä tarkastelivat vielä merta, mutta kapteeni ja molemmat perämiehet seisoivat innokkaasti keskustellen keskellä laivaa. Heti pälkähti päähäni ettei heillä ollut hyvä mielessä, ja jo ensimäiset sanat, jotka kuulin lähestyessäni hiljaa heitä, vahvistivat luuloni.
Ikään kuin olisi äkkiä keksinyt jonkun mainion tuuman huudahti näet Mr Riach:
»Emmeköhän saisi häntä viekotelluksi ulos kansihytistä!»
»Parempi on», vastasi Hoseason, »että hän pysyy vain siellä. Hänellä ei ole siellä tilaa käyttää miekkaansa.»
»Se on totta», sanoi Riach; »mutta hänen kiinniottaminen ei ole leikin tekoa.»
»Joutavia», lausui Hoseason. »Voimmehan mennä häntä puhuttelemaan, asettua toinen toiselle puolen häntä ja ottaa kiinni häneltä molemmat kädet. Ja jos se ei onnistu, hyökätään sisään molemmista ovista ja nujerretaan hänet allemme, ennenkuin hän ehtii paljastaa miekkaansa.»
Tämän kuultuani rupesin pelkäämään ja vihaamaan noita kavaloita, ahnaita ja verenhimoisia miehiä, joiden seurassa purjehdin. Ensin aioin juosta tieheni, mutta tulin sitten rohkeammaksi ja sanoin:
»Kapteeni, vieras haluaa ryyppyä ja pullo on tyhjä. Tahdotteko antaa minulle avaimen?»
Kaikki kolme säpsähtivät ja kääntyivät minuun päin.
»Ahaa, kas tässä keino, jolla ampuma-aseet saadaan! huudahti Riach, ja jatkoi sitten minulle: »Kuuleppa, David. Tiedätkö missä pistoolit ovat?»
»Miksei», puuttui Hoseason puheeseen. »David tietää; David on hyvä poika. Katsos, David, tuo rajupäinen ylämaalainen on laivalle vaarallinen, paitsi sitä että hän on Kuningas Yrjön, Jumala häntä siunatkoon, katkera vihamies.»
Ei koskaan sitten laivalle tuloni oltu minua niin davideltu kuin nyt. Minä myöntelin vain, ikäänkuin kaikki mitä puhuttiin olisi ollut aivan luonnollista.
»Pulma on nyt siinä», jatkoi Hoseason, »että kaikki ampuma-aseemme, pienet ja suuret, ovat kansihytissä tuon miehen nokan edessä, samoinkuin ruutikin. Jos nyt minä, tahi jompikumpi perämiehistä menisi niitä ottamaan, heräisi hänessä epäluulo; mutta sinunlaisesi poika saattaisi huomiota herättämättä näpistää sieltä ruutisarven ja pistoolin tahi parikin. Ja jos tämän taidolla suoritat, pidän minä asian mielessäni, jos milloin olet hyvän ystävän tarpeessa – ja sellaista tarvitset ainakin Carolinaan päästyämme.»
Tässä kuiskasi Mr Riach hänelle jotain.
»Aivan oikein, sir», vastasi Hoseason ja lisäsi sitten minulle: »Ja kuulehan vielä, David, tuolla miehellä on vyö täynnä kultaa ja minä panen sanani pantiksi siitä, että pääset rahoista osalle.»
Sanoin tekeväni, kuten hän tahtoi, vaikka sydäntäni ahdisti niin, etten tahtonut saada sanaakaan suustani. Myöntymykseni saatuaan hän antoi minulle väkijuomakaapin avaimen ja minä läksin hitaasti kävelemään hyttiin päin.
Mitä minun oli tekeminen? He olivat koiria ja varkaita, he olivat ryöstäneet minut kotimaastani, he olivat murhanneet Ransome raukan. Pitikö minun nyt olla avullisena toiseen murhaan? Mutta toiselta puolen oli varma kuolema edessäni, sillä mitäpä voi poika ja mies, vaikka he olisivat olleet rohkeita kuin jalopeurat, laivan koko miehistöä vastaan!
Tuumailin vielä asiaa puolelta jos toiseltakin, saamatta sitä sen selvemmäksi, kun saavuin kansihyttiini ja näin jakobiitin lampun alla syövän rauhassa illallistaan. Silloin selvisi asia minulle yhtäkkiä. Minun ansioni se ei ollut eikä oma päätökseni saanut minua ottamaan tätä askelta. Ikäänkuin vaistomaisesti menin suoraan pöydän luo ja laskin käteni hänen olkapäälleen.
»Tahdotteko, että teidät murhataan?» lausuin.
Hän hypähti ylös ja loi minuun selvästi kysyvän katseen.
»Kaikki ovat murhamiehiä täällä», huudahdin. »Koko laiva on heitä täynnä. He ovat jo murhanneet pojan, ja nyt on teidän vuoronne!»
»No, no, eivät he vielä ole minua käsiinsä saaneet», sanoi hän ja jatkoi sitten katsoen veitikkamaisesti minuun: »Tahdotko sinä auttaa minua.»
»Tahdon, totisesti», vastasin. »Minä en ole varas, enkä vielä murhamieskään. Minä tahdon auttaa teitä.»
»No, mikä sinun nimesi sitten on?» kysyi hän.
»David Balfour», vastasin ja arvelin, että noin hienosti puettu mies tietysti piti ylhäisistä ihmisistä, lisäsin ensi kerran: »of Shaws».
Hänelle ei edes pälkähtänyt päähän epäillä minua, vaikka ylämaalainen on tottunut näkemään ylhäiset miehet mahtavassa asemassa; mutta hänellä itsellään kun ei ollut maatiloja, loukkasivat sanani hänen lapsellista turhamielisyyttään.
»Nimeni on Stewart», lausui hän kohoten seisoalleen. »Alan Breckiksi minua nimitetään. Kuninkaallinen nimi minulla kyllä on, vaikka kannankin sitä koristelematta ja vaikka minulla ei olekaan minkään talorähjän nimeä sen peräkaneetiksi.»
Sen sanottuaan hän kääntyi tarkastelemaan puolustuslaitoksiamme.
Kansihytti oli rakennettu erittäin vahvaksi, jotta se kestäisi hyökylaineiden iskut. Sen viidestä aukosta olivat ainoastaan katto-ikkuna ja molemmat ovet siksi suuria että mies mahtui siitä. Ovet saattoi sitäpaitsi vahvasti sulkea. Ne olivat jykevästä tammesta tehdyt ja uurroksissa kulkevat sekä varustetut haoilla, joilla ne tarpeen mukaan voi pitää kiinni tahi aukinaisina. Toinen niistä oli jo suljettu ja minä vahvistelin vielä sen salpoja. Mutta kun rupesin työntämään toistakin ovea kiinni, esti minut Alan siitä.
»David», lausui hän, »– en näet jaksa pitää mielessäni tuota sinun kartanoasi ja siksi uskallan kutsua sinua ainoastaan Davidiksi – tämä ovi on avoimena tärkein puolustuspaikkamme.»
»Vielä parempi se olisi suljettuna», huomautin.
»Ei ollenkaan, David», lausui hän. »Huomaa, että minulla on silmät ainoastaan yhdelle suunnalle, ja niin kauan kuin tuo ovi on auki ja minulla kasvot sinnepäin, on suurin osa vastustajiani edessäni, jossa minä toivoisin niiden aina olevan.»
Puistellen päätään ja tuumien, ettei hän ikimaailmassa ollut kurjempia aseita nähnyt, hän antoi minulle seinältä miekan, joita siellä pyssyjen joukossa oli muutamia. Sitten hän asetti minut istumaan pöydän ääreen ja antoi minulle ruutisarven, pussillisen kuulia ja kaikki pistoolit, jotka hän käski minun lataamaan.
»Se on parempaa työskentelyä», sanoi hän, »jalosukuiselle herrasmiehelle kuin kaaputtaa lautasia ja kantaa ryyppyjä tervaisille merimiehille.»
Sen sanottuaan hän asettui keskelle lattiaa, päin oveen, paljasti suuren miekkansa ja teki sillä muutamia liikkeitä tutustuakseen huoneeseen, jossa hänen oli sitä käytettävä.
»Minun täytyy vain pistää eteenpäin», sanoi hän päätään pudistaen, »ja se on hyvin ikävä seikka. Siten ei ole paljon hyötyä miekkailutaidostani, joka nyt on ainoa pelastuksemme. Ala nyt sinä ladata pistooleja ja pane mieleesi mitä sanon.»
Lupasin olla tarkkaavainen. Rintaani ahdisti, suutani kuivasi ja silmiäni hämärsi. Ajatellessani sitä mieskarjaa, joka pian oli hyökkäävä päällemme, menin aivan sekaisin, ja prikin laitoja vasten loiskivat aallot, joihin ruumiini arvelin varhain huomenaamuna heitettävän, tekivät minuun kummallisen vaikutuksen.
»Ensiksikin», sanoi Alan, »kuinka monta meillä on vastassamme?»
Laskin heidät, mutta ajatukseni olivat niin sekaisin, että sain heidän lukunsa melkein kaksinkertaiseksi ja vastasin: »Viisitoista.»
Alan vihelsi.
»No niin», sanoi hän, »sille ei mitään mahda. Kuule vain nyt mitä sanon. Tästä ovesta, jossa päätaistelun luulen syntyvän, pidän minä huolen. Sinulla ei siinä ole mitään tekemistä. Muista vain ettet ammu tänne päin, vaikka minä joutuisinkin alakynteen, sillä ennemmin soisin kymmenen vihollista uhkaavan minua etupuolelta kuin sinunlaisen ystävän ampua paukuttelevan selkäni takana.»
Tunnustin, etten todellakaan ollut mikään mainio ampuja.
»Se oli rohkeasti sanottu», huudahti hän hyvin hämmästyneenä avomielisyydestäni. »Monella kunnon miehellä ei olisi päätä puhua noin suoraan!»
»Mutta, sir», huomautin, »takanasi on toinen ovi, jonka he ehkä murtavat.»
»Aivan niin», sanoi hän, »siinä onkin sinun osasi. Heti kuin olet ladannut pistoolit, tulee sinun kiivetä tuolle lavitsalle, josta käsin voit helposti vahtia ikkunassa, ja jos he rupeavat käymään käsiksi oveen, täytyy sinun ampua. Mutta siinä ei ole kaikki. Opetetaanpa sinua vähän sotilaaksi, David. Mitä muuta tulee sinun vartioida?»
»Kyllähän tuota kattoikkunaa», vastasin, »mutta silloin pitäisi minulla olla silmät takanakin, jotta voisin pitää molemmista huolta. Vahtiessani näet toista, olen selin toiseen.»
»Se on totinen tosi», sanoi Alan. »Mutta eikö sinulla ole korvia?»
»Varmemmasti onkin!» huudahdin. »Täytyyhän minun kuulla, jos lasit särjetään.»
»Näkyy sinussa olevan hiukan järjen kipinääkin», lausui Alan leikillisesti.
- ↑ Whig eli Whigamore oli niiden nimi, jotka olivat kuningas Yrjölle uskollisia.