Ryöstölapsi: 26 luku
| 25 luku | 26 luku. Pakomatkan loppu. Kuljemme Forthin yli. Kirjoittanut Robert Louis Stevenson |
27 luku |
Kuten jo sanoin, ei kulunut täyttä kuukautta, ennenkuin lääkärini jo ilmoitti minun kykenevän matkalle. Oltiin jo kaukana elokuussa. Ilma oli herttainen ja lämmin, ja täynnä valmistumaisillaan olevan ja runsassatoisen viljan tuoksua.
Rahavaramme olivat huvenneet niin vähiin, että meidän täytyi koettaa mahdollisimman pian joutua perille. Sillä jos emme pian päässeet Rankeillorin luo, tai jos hän kieltäytyi auttamasta, oli meidän pakko kuolla nälkään. Alanin takaa-ajaminen oli nyt paljon laimentunut, eikä Forthin seutuja, tuskinpa Stirlingin siltaakaan, joka on joen tärkein ylikulkupaikka, enää niin huolellisesti vartioitu.
»Sodassa on pääsääntönä», selitti Alan, »kulkea sieltä, missä vähimmin odotetaan. Forth on nyt vastuksenamme ja tunnethan sinä sananlaskun: »Forth pitää rajun ylämaalaisen ohjissa.» No niin, jos koetamme kiertää tämän joen latvan ympäri ja laskeudumme alamaalle Kippenin tai Balfronin kohdalla, ovat he juuri siellä meitä vaanimassa. Mutta jos oijustamme suoraan vanhalle Stirlingin sillalle, niin panen miekkani pantiksi siitä, että he antavat meidän kulkea estelemättä yli.»
Ensimäisenä yönä samosimme sentähden muutaman Strathiressä asuvan Maclarenin, Duncanin ystävän, talolle, jossa nukuimme 21 päivän elokuuta. Illan hämyssä alotimme toisen helpon taipaleen ja 22 päivän makasimme kanervapehkossa Uam Varin rinteellä. Siellä leppoisassa, tuoksuvassa auringonpaisteessa ja ruutikuivalla tantereella nauttimani kymmenen tunnin lepo oli suloisin, mitä koskaan olen nauttinut. Seuraavana yönä saavuimme Allan-joelle ja seurasimme sen rantaa alaspäin. Päästyämme ulos vuoristosta, näimme alapuolellamme koko Stirlingin rannikkoseudun lakeana kuin pannukakku. Sen keskellä, eräällä vuorella oli Stirlingin kaupunki linnoituksineen ja vasemmalla kimaltelivat Forthin lahdelmat kuun valossa.
»En tiedä välittänetkö siitä sen enempää», lausui Alan, »mutta nyt olet jälleen omassa maassasi. Yöllä, ensimäistä käydessä kuljimme ylämaan rajan yli, ja kun vain nyt pääsisimme tuon koukertelevan vesivyön yli, voisimme heittää hattua ilmaan.»
Allan-joessa, lähellä sen laskua Forthiin, huomasimme pienen hiekkaisen saaren. Siellä kasvoi takiaisia, voikukkia ja muita sellaisia lyhyitä kasveja, jotka parhaiksi voivat peittää meidät pitkällämme maatessamme. Tälle saarelle asetuimme nyt levolle. Stirlingin linnasta voitiin meidät helposti huomata. Korviimme tunkeutui sieltä rummun pärinä. Osa varusväestä piti siellä paraatia. Leikkuumiehet tekivät koko päivän työtä pellolla toisella puolen jokea, ja me saatoimme selvään kuulla sirppien karahtelun kiviä vasten ja puhelua, josta toisinaan sanatkin erotti. Meidän oli siis painauduttava tiukasti maata vasten ja pysyttävä hiljaa. Mutta hiekka allamme oli lämmin, kasvit varjostivat päätämme, ruokaa ja juomaa meillä oli runsaasti ja lopuksi – pelastus oli tuossa edessämme.
Heti kun leikkuumiehet olivat lopettaneet työnsä ja hämärä alkoi laskeutua, kahlasimme rannalle ja suuntasimme aitojen suojassa kulkumme peltoja pitkin Stirlingin siltaa kohti.
Silta on aivan linnavuoren juurella. Se on vanha, korkea ja kapea, ja pitkin sen käsipuita on pieniä torneja. Helposti voi käsittää, että katselin sitä mielenkiinnolla, en ainoastaan siksi, että se oli kuuluisa historiallinen paikka, vaan myöskin senvuoksi, että sen yli kulki nyt tie Alanin ja minun lopulliseen pelastukseen. Kuu ei ollut vielä noussut sinne saapuessamme. Ainoastaan muutamia tulia tuikki linnoituksesta, ja alempana kaupungissa oli vain jokunen ikkuna valaistu. Muuten oli pilkkosen pimeä, eikä sillallakaan näyttänyt olevan vahtia.
Minä yritin mennä suoraa päätä yli, mutta Alan oli varovaisempi.
»Kyllähän tuo näyttää jotenkin turvalliselta», lausui hän, »mutta piiloudutaan siitä huolimatta tuonne ojaan ja otetaan ensin asiasta varma selko.»
Noin neljännestunnin makasimme siellä vihellellen tuontuostakin ajan ratoksi. Ei kuulunut mitään epäilyttävää, aallot vain hiljaa loiskuivat sillan arkkuja vasten. Viimein tuli tietä pitkin muuan vanha, ontuva ja kainalosauvaa käyttävä vaimo. Hetkeksi hän pysähtyi aivan lähellemme, valitteli itsekseen kovaa kohtaloaan ja kulkemansa matkan pituutta, ja läksi sitten kapuamaan jyrkkää sillan kantta ylös. Vaimo oli niin pieni ja yö vielä niin pimeä, että me pian kadotimme hänet näkyvistämme. Kuulimme vain, kuinka hänen askeleittensa ja keppinsä kopina eteni etenemistään.
»Nyt hän on päässyt yli», kuiskasin.
»Ei ole», vastasi Alan, »hänen ontoilta kajahtavista askeleistaan kuulee että hän on vielä sillalla.»
Samassa kuului ääni huutavan. »Kuka siellä?» ja me kuulimme musketin perän kolahtavan kiveä vasten. Arvattavasti oli vahti nukkunut, joten olisimme päässeet huomaamatta yli, jos vain heti tultuamme yritimme. Mutta nyt hän oli valveilla ja hyvä tilaisuus oli mennyt käsistämme.
»Tästä ei tule mitään», lausui Alan. »Tästä ei voi tulla mitään, David.»
Sen enempää arvelematta aloimme ryömiä peltoja myöten sillalta pois. Päästyämme näkymättömiin nousimme ylös ja läksimme astelemaan itäänpäin vievää tietä pitkin. En voinut käsittää mikä hänellä oli mielessä, ja vastoinkäymisestämme olin tosiaankin niin närkästynyt, ettei mikään minua miellyttänyt. Äskettäin olin kuvitellut koputtavani Mr Rankeillorin ovelle mennäkseni vaatimaan omaisuuttani takaisin, ja nyt olin taas harhaileva, vainottu pojannulikka ja väärällä puolen Forthia.
»No mitä nyt?» tiuskasin.
»Niin, mitäs nyt?» vastasi Alan. »He eivät olekaan niin tuhmia kuin luulin. Forth on meillä vielä ylikuljettavana, David. Kirotut olkoot sateet, jotka sen synnyttivät ja vuorenrinteet, jotka sen juoksun juuri tähän ohjasivat.»
»Mutta miksi kuljemme itäänpäin?»
»No, koettaaksemme vielä onneamme!» vastasi hän. »Kun emme joen yli pääse, niin katsokaamme olisiko meillä lahdella parempi onni.»
»Joen yli vie kaalamoita mutta ei lahden», huomautin.
»Totisesti on joessa kaalamoita ja siltakin sitäpaitsi», tuumi Alan, »mutta mitä hyötyä niistä on, kun niitä vahditaan?»
»Mutta voihan joen yli uida.»
»Voi se, joka osaa», vastasi hän, »mutta kumpikaan meistä ei taida olla siinä erittäin taitava. Ainakin minä uin kuin kivi.»
»En tahdo vietellä sinua takaisin, Alan», lausuin »mutta ymmärtääkseni pahennamme vain tällä tavalla tilaamme. Vaikea on päästä joen yli, mutta selvää on, että merenlahden yli pääseminen on vieläkin vaikeampaa.»
»Mutta siellä on niinsanotuita venheitä», vastasi Alan, »jos vain en kokonaan erehdy.»
»Ja siellä kysytään rahaa», kampesin vastaan, »mutta meille, joilla ei ole venhettä eikä rahaa, on samantekevä olipa siellä venheitä tai ei.»
»Niinkö luulet?» tuumi Alan.
»Niin luulen», vastasin.
»Kyllä sinussa, David, ei ole kekseliäisyyttä ja vielä vähemmin uskoa. Mutta annahan, kun minä panen älyni liikkeelle, ja jos en saa venhettä pyydetyksi, lainatuksi enkä edes varastetuksikaan, niin minä teen sellaisen kapineen.»
»Luulenpa ymmärtäväni mitä tarkoitat», vastasin, »Mutta kuulehan vielä: jos käytät siltaa ylipäästäksesi, ei se kielittele mitään, mutta jos kuljemme lahden yli, joutuu venhe sopimattomalle puolen sitä – jonkun on se täytynyt kuljettaa sinne – pannaan toimeen tut...»
»No mutta mies kulta», keskeytti Alan, »jos venheen teen, niin teen miehenkin, joka vie sen takaisin! Ja nyt elä enää vaivaa minua lörpötyksilläsi, vaan marssi päälle – siihen olet näet tottunut – ja anna Alanin pitää huolta itsestäsi.»
Yötä myöten samosimme sitten jokilaakson pohjoispuolen halki, pitkin korkeiden Ochil-vuorien juurta ja kiersimme matkamme varrelle sattuvat Alloan, Clackmannanin ja Culrossin. Noin kymmenen aikaan aamulla saavuimme nälkäisinä ja väsyneinä Limekilnsin pieneen kylään. Tämä kylä on lähellä rantaa, vastapäätä Queensferryn kaupunkia. Savuja näkyi joka haaralta kohoavan ilmaan. Vainioilla leikattiin parhaillaan eloa, pari laivaa kellui Hopella ankkurissa ja venheitä lipui edestakaisin sen pinnalla. Eteeni leviävä taulu oli siis kaikin puolin miellyttävä, enkä voinut mielestäni kylliksi ahmia silmilläni noita hauskannäköisiä, viheriöiviä, viljeltyjä kumpuja ja noita toimeliaita, maalla ja merellä hääriviä ihmisiä.
Mutta lahden etelärannalla oli Mr Rankeillorin talo, jossa rikkaus minua epäilemättä odotti ja minä olin pohjoisella rannalla, puettuna kehnoon, vieraskuosiseen pukuun, kolme hopeashillinkiä, jäännös koko omaisuudestani, taskussani, lainsuojaton mies ainoana seuranani, ja lopuksi oli omasta päästäni luvattu palkinto.
»Mikä kohtalon oikku, Alan», huudahdin. »Lahden tuolla puolen odottaa minua kaikki, mitä itselleen voi toivoa, ja linnut kulkevat yli, venheet kulkevat yli – kaikki, millä vain on halu, voi kulkea yli, minä vain en! Oi, toveri, siitä on sydän pakahtua!»
Limekilnsissä astuimme muutamaan pieneen ravintolaan, ja ostimme sieltä vähän leipää ja juustoa hyvännäköiseltä tarjoilijattarelta. Ostoksemme panimme kääröön aikoen syödä ne rannalla pienessä metsikössä, jonka huomasimme noin kolmannespeninkulman päässä. Kävellessämme katselin herkeämättä lahden toiselle puolen ja huokailin itsekseni. Alan asteli mietteisiinsä vaipuneena. Äkkiä hän pysähtyi.
»Huomasitko tyttöä, jolta nämä ostimme?» kysyi hän viitaten leipään ja juustoon.
»Kyllä», vastasin. »Hän oli kaunis tyttö.»
»Siihenkö päätökseen tulit?» huudahti hän. »Merkit ovat hyvät, David.»
»Kaiken ihmeellisen nimessä, kuinka niin?» kysyin. »Mitä hyvää siitä voi olla?»
»Minä tässä olen arvellut», vastasi hän, katsellen leikillisesti minua, »että se ehkä voisi hankkia tuon meille välttämättömän venheen.»
»Jos olisin toisessa tilassa, voisi se kyllä sattua», lausuin.
»Eihän sinun ymmärryksesi pitemmälle kanna», selitti Alan. »En minä tahdo, että tyttö rakastuu sinuun, vaan että alkaa surkutella sinua, David, ja sitä varten ei sinun tarvitse olla kaunis. Annahan, kun katson», lausui hän silmäillen minua veitikkamaisesti kiireestä kantapäähän. »Saisit olla vähän kalpeampi, mutta muuten sinä sovit erinomaisesti siihen tarkoitukseen – sinulla on tuollainen oikea luihu, kerjäläismäinen, hävytön silmänluonti, aivan kuin olisit varastanut takin itse paholaiselta. Tule, käännös perinpäin ja takaisin ravintolaan hankkimaan venhettämme.»
Seurasin häntä nauraen.
»David Balfour», lausui hän, »sinä olet tavallasi aika leikkisä mies, ja tämä on sinulle epäilemättä leikkisä tehtävä. Siitä huolimatta pyydän sinua ottamaan sen vakavalta kannalta, jos vain vähääkään välität minun kaulastani – omastasi puhumattakaan. Aion näet ryhtyä leikkiin, jonka onnistumisesta riippuu, joudummeko hirsipuuhun vai pelastummeko. Tee siis hyvin ja pidä se mielessäsi ja käyttäydy sen mukaan.»
Lähestyessämme kylää hän käski minun tarttumaan käsivarteensa ja varautumaan siihen, aivankuin olisin väsymyksestä kokonaan uupunut. Avatessamme ravintolan ovea hän oli minua puoleksi kantavinaan. Tyttö näytti hämmästyvän pikaisesta takaisin tulostamme, mutta Alan ei tuhlannut sanaakaan selitykseksi, auttoi vain minut tuolille, pyysi pikarillisen paloviinaa, jonka hän pienin kulauksin juotti minulle ja ottaen sitten esiin leivän ja juuston syötti niitä minulle kuin pikku lapselle. Kaiken sen hän teki niin vakavan huolestuneen ja hellän näköisenä, että tuomarinkin olisi siitä täytynyt heltyä. Ei siis ollut mikään ihme, että meidän, köyhän, sairaan ja liiaksi rasittuneen pojan ja hänen hellän hoitajansa, muodostama taulu teki tyttöön vaikutuksen. Hän tuli lähemmäksi ja pysähtyi likellemme nojaten pöytää vasten.
»Onko hän sairas?» kysyi hän viimein.
Hämmästyksekseni Alan pyörähti vihaisen näköisenä häneen päin. »Sairas?» tiuskasi hän. »Hän on astunut useampia satoja peninkulmia kuin hiuksia on hänen päässään ja maannut useammin märässä kanervikossa kuin kuivilla lakanoilla. Sairas, arvelee hän! Sairaspa kylläkin, luulen minä! Sairas tosiaankin», murisi hän suuttuneena ja jatkoi ruokkimistani.
»Hän on kovin nuori sellaisia rasituksia kestämään», lausui tyttö.
»Liian nuori», tuumi Alan kääntyneenä selin häneen.
»Hänen olisi parempi ratsastaa, arveli tyttö.
»Mutta mistä minä hänelle hevosen hankin», ärähti Alan pyörähtäen taas kiukkuisesti tyttöön päin. »Pitäisikö minun mielestäsi varastaa se?»
Pelkäsin, että tyttö tällaisesta raa’asta käytöksestä närkästyneenä olisi mennyt matkaansa, ja hetkeksi hän jäikin äänettömäksi. Mutta toverini tiesi, mitä teki, sillä vaikka hän muutamissa suhteissa olikin teeskentelemätön, osasi hän tällaisissa asioissa petkuttaa tavattomasti.
»Huomaan sanomattakin», lausui tyttö viimein, »– te kuulutte herrassäätyyn.»
»Ja jos otaksutaan niin olevan asian laidan?» lausui Alan, tästä lapsellisen suorasta selityksestä vähän leppyneenä – vasten tahtoaan luullakseni. »Oletko koskaan kuullut, että yksistään ylhäissukuisuudesta taskut täyttyvät?»
Tyttö huokasi, aivan kuin olisi hän itse ollut suurisukuinen, mutta perinnöttömäksi tuomittu nainen. »En», vastasi hän. »Se on totta.»
Osa, jota minun oli näyteltävä, kiusasi minua, ja koko ajan olin istunut äänettömänä tuntien vuoroin häpeää, vuoroin naurunhalua. Mutta nyt en jaksanut enempää, vaan pyysin Alania jättämään minut rauhaan, kun olin jo muka parempi. Sanat tahtoivat takertua kurkkuuni, sillä minä vihasin valehtelemista. Mutta änkyttämiseni oli vain eduksi. Tyttö näet piti käheää ääntäni sairauden ja puutteen seurauksena.
»Eikö hänellä ole yhtään ystävää?» kysyi hän sääliväisesti.
»On hänellä ystäviä», vastasi Alan, »kun vain saisimme heidät käsiimme – ja rikkaita ystäviä, vuoteita, joissa voisi nukkua, ruokaa yllin kyllin, lääkäreitä, jotka hoitaisivat häntä – ja kuitenkin täytyy hänen kahlata täällä liassa ja loassa ja maata kanervikossa kuin minkäkin kerjäläisen.»
»Mutta miksi?» kysyi tyttö.
»Siihen en voi vaaratta vastata, neitiseni», vastasi Alan, »mutta sen sijaan saatan sinulle viheltää pienen laulunpätkän.» Niin sanoen kumartui hän pöydän yli ja vihelsi tytölle erittäin sulavasti muutamia säkeitä laulusta. »Kaarle on mun lemmittyin.»[1]
»Hiljaa!» kuiskasi tyttö vilkaisten olkansa yli oveen päin.
»Siinä syy», lausui Alan.
»Ja noin nuori!» huudahti tyttö.
»Kyllin vanha tähän näin – –», vastasi Alan ja pyyhkäisi etusormellaan niskaansa tarkoittaen, että olin kyllin vanha menettääkseni pääni.
»Se olisi hyvin häpeällistä», huudahti tyttö sävähtäen punaiseksi.
»Niin on kuitenkin käyvä», lausui Alan, »jos vain emme yrityksessämme onnistu.»
Tyttö pyörähti, nämä sanat kuultuaan, ympäri ja meni matkaansa jättäen meidät kahdenkesken. Alan oli erittäin iloisella tuulella, kun aikeemme näytti onnistuvan, mutta minä olin närkästyksissäni siitä, että minua oli nimitetty jakobiitiksi ja kohdeltu kuin lasta.
»Alan», huudahdin, »minä en jaksa enää jatkaa tätä peliä.»
»Sinun täytyy, David», vastasi Alan. »Jos nyt teet tenän, voit kyllä pelastaa leikistä oman nahkasi, mutta Alan Breck on mennyttä miestä.»
Se oli totta puhetta, enkä voinut muuta kuin itsekin valitella kohtalon kovuutta, mutta valitukseni hyödytti Alanin tuumaa. Sen näet kuuli tyttö, joka nyt kiirehti sisään tuoden lautasellisen makkaroita ja pullon voimakasta olutta.
»Poika parka!» lausui hän ja asetettuaan ruuan eteemme hän tuli luokseni ja kosketti ystävällisesti olkapäätäni aivan kuin tahtoen siten pyytää minua rohkaisemaan mieltäni. Sitten hän pyysi meitä käymään ruokiin käsiksi, maksusta ei nyt tulisi kysymystä. Ravintola oli hänen, tai oikeammin hänen isänsä, joka täksi päiväksi oli matkustanut Pittencrieffiin. Toista käskyä emme odottaneet, sillä leipä ja juusto eivät juuri sanottavasti vatsaa täytä, ja makkarat lemusivat erinomaisen hyvälle. Meidän syödessämme tyttö seisoi lähimmän pöydän ääressä, tuijottaen eteensä, miettiväisenä rypistellen itsekseen kulmakarvojaan, ja hypistellen esiliinansa nauhaa käsiensä välissä.
»Minun mielestäni te olette liian kerkeäkielinen», lausui hän viimein Alanille.
»Mutta huomaa, että minä tiedän kelle puhun», vastasi Alan.
»Niin, en minä voisi teitä pettää – jos sitä tarkoittanette.»
»Sitä minäkin, et sinä ole sellainen ihminen», tuumi Alan. »Mutta sen sijaan sinä voisit auttaa meitä.»
»En minä voi», vastasi hän päätään puistaen. »Ei, en minä voi.»
»Mutta jos voisit?»
Tyttö ei vastannut mitään.
»Kuule nyt, neitiseni», lausui Alan. »Venheitä täällä kyllä on, sillä tullessani kaupunkiin näin niitä kaksittainkin rannalla. Jos nyt saisimme venheen kulkeaksemme yön peitossa Lothianiin ja luotettavan, vaiteliaan miehen, joka toisi sen takaisin ja pitäisi matkansa omana tietonaan, olisi kahden ihmisen henki pelastettu – minun kaiken todennäköisyyden mukaan – hänen aivan varmaan. Jos emme venhettä saa, on kolme shillinkiä ainoana turvanamme koko avarassa maailmassa ja mihin silloin osaamme, ja mitä silloin teemme? Eikö hirsipuu ole silloin varma kohtalomme. Siinä kuulette peittelemättömän totuuden. Täytyykö meidän lähteä ilman venhettä, tyttöseni? Nukkuisitko sinä lämpimässä vuoteessa ja ajattelisit meitä tuulen ulvoessa uunin piipussa ja sateen räiskiessä kattoa vasten? Söisitkö sinä kaikessa rauhassa loimuavan takkavalkean ääressä ja ajattelisit tätä sairasta poika raukkaa, joka saa liejussa viruen viluissaan ja nälissään pureskella sormiaan? Olipa hän sairas tai terve, täytyy hänen aina vain samota eteenpäin, kuolemankielissäkin hänen on pakko lakkaamatta raastaa itseään sateessa pitkät matkat, ja kun hän jossain kylmällä kivikasalla vetää viimeisen hengenvetonsa, ei hänen kuolinvuoteensa ääressä ole ketään muita ystäviä kuin minä ja Jumala.»
Tämän vetoamisen huomasin saattavan tytön epätietoiseksi. Hän olisi tahtonut auttaa meitä, mutta pelkäsi, että hän mahdollisesti tulisi siten auttamaan pahantekijöitä. Päätin nyt minäkin sekaantua asiaan ja hälventää hänen epäilyksiään tosiseikoilla.
»Oletko kuullut mainittavan Ferryn Mr Rankeillorista?» kysyin.
»Asianajaja Rankeilloristako?» lausui hän. »Olen kyllä.»
»No niin», jatkoin. »Hänen luokseen on minulla matka. Siitä voit päättää olenko pahantekijä. Ja voinpa sanoa sinulle enemmänkin. Vaikka pahan erehdyksen takia henkeni tosiaankin on vaarassa, ei Yrjö kuninkaalla ole koko Skotlannissa uskollisempaa ystävää kuin minä.»
Hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta Alanin synkkenivät.
»Enempää en tarvitse tietää», lausui hän. »Mr Rankeillor on tunnettu mies.» Ja hän pyysi meitä lopettamaan ateriamme, poistumaan kylästä niin pian kuin mahdollista, ja piilottautumaan rannalle metsikköön. »Luottakaa minuun», vakuutti hän. »Minä keksin kyllä jonkun keinon saadakseni teidät lahden yli.»
Toivomme oli nyt täytetty ja kiitollisina puristimme hänen kättään. Kiireesti teimme lopun makkaroista ja poistuimme Limekilnsistä metsikköön. Se oli aivan vähäpätöinen puistikko, lieneekö siinä kaikkiaan ollut parisenkymmentä seljaa ja orapihlajaa ja muutamia saarnipuita, jotka nekin olivat niin hienoja ettemme voineet mennä ohikulkijoilta piiloon niiden taakse. Siellä täytyi meidän kumminkin nyt maata ja nauttia parhaamme mukaan herttaisesta, lämpimästä säästä ja hyvistä pelastuksen toiveista, ja miettiä tarkemmin miten meidän nyt oli menetteleminen.
Ainoastaan yksi ikävämpi tapaus sattui meille koko päivänä. Muuan kiertelevä pillipiipari asettui näet samaan metsikköön kuin mekin. Hän oli punanenäinen, tihrusilmäinen ja juopunut veitikka. Taskussaan hänellä oli suuri whisky-pullo ja hän lörpötteli meille pitkiä juttuja vääryyksistä, joita hän oli saanut kärsiä kaikensäätyisiltä ihmisiltä alkaen ylimmän tuomioistuimen presidentistä, jolta hän ei ollut saanut oikeutta, aina alimpiin maistraatin virkamiehiin saakka, jotka taas olivat antaneet sitä liiaksi. Oli hyvin luultavaa, että hän alkaisi epäillä meitä, jotka koko päivän vietimme metsikössä voimatta ilmoittaa mitään syytä siihen. Luonamme ollessaan hän kiusasi koko ajan meitä tunkeilevilla kysymyksillään, ja hänen mentyään odotimme kärsimättöminä hetkeä, jolloin mekin saisimme lähteä, sillä hän ei suinkaan ollut vaiteliainta laatua.
Sää pysyi koko päivän kirkkaana, ja yö tuli tyynenä ja valoisana. Tulia ilmestyi talojen ja töllien ikkunoihin ja alkoi sitten yksi toisensa perään hävitä. Kello oli jo yli yhdentoista, kun vihdoinkin kärsittyämme jo kauan aikaa epätoivon tuskaa kuulimme airojen narinaa hankoja vasten. Tähystimme ulos lahdelle ja näimme tytön itsensä soutavan meitä kohti. Hän ei ollut uskonut salaisuuttamme kenellekään muulle, ei edes lemmitylleenkään – jos hänellä sellainen oli, vaan hiipinyt heti isänsä nukuttua ikkunan kautta ulos, varastanut naapurinsa venheen ja lähtenyt yksinään avuksemme.
En voinut löytää sanoja lausuakseni hänelle kiitollisuuteni, mutta hän ei tahtonut niitä kuullakaan, pyysi vain meitä kiirehtimään ja pysymään äänettöminä huomauttaen aivan oikein, että pelastuksemme riippui juuri nopeudesta ja äänettömyydestä. Pian hän oli laskenut meidät maihin Lothianin rannikolle Carridenin lähelle, ja jättänyt meille hyvästit ja samassa hän oli jälleen vesillä soutaen Limekilnsiä kohti, eikä vielä sanaakaan oltu lausuttu hänen palveluksestaan tai meidän kiitollisuudestamme.
Hänen poistuttuaankaan emme saaneet sanaa suustamme, eikä sellaista hyvyyttä voinutkaan mitenkään riittävästi palkita. Kotvan aikaa Alan seisoi rannalla päätään puistellen.
»Siinä on rehti tyttö», lausui hän viimein, »David, siinä on rehti tyttö.» Ja vielä tuntia myöhemmin, maatessamme muutamassa kuopassa meren rannalla ja minun ollessani jo puolinukuksissa, hän puhkesi uudelleen ylistelemään tytön luonnetta. Minä puolestani en voinut virkkaa mitään, sillä hän oli niin viaton olento, että minua sekä kadutti että pelotti, kadutti sentähden, että olimme käyttäneet hänen tietämättömyyttään hyväksemme ja pelotti siksi, että olimme ehkä sekoittaneet hänetkin asemastamme johtuviin vaaroihin.
- ↑ Jakobiittien laulu. Suom. muist.