Ryöstölapsi: 15 luku

14 luku 15 luku.
Poika, jolla oli hopeanappi. Mull-saaren halki.
Kirjoittanut Robert Louis Stevenson
16 luku


Rossiksi nimitetty osa Mull-saarta, jonne nyt nousin, oli yhtä epätasainen ja tietön kuin äsken jättämäni saari. Se oli aivan täynnä soita, orjantappurapensaita ja suuria kiviä. Mahdollisesti löytyi siellä teitä niille, jotka tunsivat seudun erittäin hyvin, mutta minulla ei ollut muuta johdattajaa kuin oma vainuni eikä muuta tienviittaa kuin Ben More.

Ohjasin kulkuni niin hyvin kuin voin savua kohti, jonka saareltani olin usein nähnyt. Niin väsynyt kuin olinkin ja niin vaikeaa kuin olikin päästä eteenpäin, saavuin kuitenkin noin kello viiden tai kuuden aikaan aamulla talolle, joka sijaitsi pienen laakson pohjassa. Talo oli matala ja jotenkin pitkä. Katto oli turpeista ja seinät hakkaamattomista kivistä. Eräällä multapenkereellä talon edustalla istui auringon paisteessa vanha mies imien piippuaan.

Hän osasi ainoastaan vähän englanninkieltä, mutta sain kuitenkin selville, että laivatoverini olivat päässeet onnellisesti rannalle ja syöneet juuri tässä talossa haaksirikon jälkeisenä päivänä.

»Oliko heidän joukossaan eräs herrasmiehen tapaan puettu mies?» kysyin.

Hän kertoi että heillä kaikilla oli karkeat, harmaat takit; mutta yhdellä, joka tuli yksinään, oli polvihousut ja sukat, sen sijaan että muilla oli merimieshousut.

»Vai niin», sanoin, »hänellä kai oli sulitettu hattu?»

Hän kielsi. Kaikki olivat he olleet paljainpäin kuten minäkin.

Ajattelin ensin että Alan oli arvattavasti kadottanut hattunsa; mutta sitten johtui sade mieleeni ja senvuoksi pidin luonnollisempana että Alan oli varovaisuuden vuoksi pistänyt sen päällystakkinsa alle. Ajatellessani, että ystäväni oli pelastunut ja muistaessani hänen turhamaisuuttaan pukunsa suhteen, vetäytyi suuni hymyyn.

Vanhus vei sitten käden otsalleen ja sanoi että minä kai olin se poika, jolla oli hopeanappi.

»Olen; mitä sitten!» vastasin vähän ihmeissäni.

»Hyvä», lausui vanhus, »silloin on minulla sinulle muuan sana sanottavana. Sinun tulee seurata ystävääsi Torosayn kautta hänen kotipuolelleen.»

Sitten hän tiedusteli minulta, miten tänne olin tullut, ja minä kerroin kaikki vaiheeni. Etelämaan mies olisi varmasti nauranut, mutta tämä vanha arvonmies – nimitän häntä siten hänen käytöksensä takia, vaikka puku hänellä olikin takapuolelta rikki – kuunteli minua koko ajan totisena ja sääliväisenä. Lopetettuani hän otti minua kädestä kiinni, vei minut mökkiinsä – sen parempi ei talo ollut – ja esitteli vaimolleen, aivan kuin tämä olisi ollut kuningatar ja minä ruhtinas.

Vaimo asetti eteeni kauraleipää ja kylmää teerenpaistia taputtaen olkapäätäni ja hymyillen koko ajan minulle, kun hän ei osannut ollenkaan englanninkieltä. Ja vanhus, jottei jäisi vaimostaan jälelle, laittoi minulle maalaisviinastaan väkevää palanpainetta. Syödessäni ja myöhemmin maljoja maistellessani voin tuskin uskoa hyvää onneani. Huonekin, vaikka se oli täynnä turpeensavua ja hatara kuin seula, näytti minusta palatsilta.

Nauttimani juoma rupesi minua kovasti hiottamaan ja nukuttamaan, ja ystävällinen talonväki antoi minun mennä levolle. Seuraava päivä oli jo melkein puolissa ennenkuin läksin matkalle. Kurkkuni oli jo terveempi ja voimani olivat täydellisesti virkistyneet hyvistä uutisista. Vaikka koetinkin itsepäisesti tyrkyttää, ei vanhus ottanut mitään maksua. Antoipa hän vielä vanhan hatunkin päähäni. Eihän minun tarvitsisi kyllä siitä mainita, mutta tuskin olin poissa talon näkyvistä, kun jo hyvin epäilevästi hänen lahjaansa tarkastellen pesin sen lähteessä tien vieressä.

Ajattelin itsekseni: »Jos nämä nyt ovat noita raakoja ylämaalaisia, niin soisin kotiseutuni ihmiset vielä raaemmiksi.»

Taivalsin eteenpäin noin puolen tuntia. Matkallani tapasin paljon ihmisiä muokkaamassa pieniä, kurjia peltojaan, joiden ei olisi luullut elättävän kissaakaan, tai paimentamassa pieniä aasinkokoisia nautaeläimiään. Ylämaalaispuku kun oli lain kautta kielletty ja kansaa pakotettiin käyttämään alamaalaisia vaatteita, joita se katkerasti vihasi, tarjosivat heidän vaihtelevat pukunsa eriskummaisen näyn. Muutamat käyttivät vain alusvaatteita, joiden päälle oli heitetty vaippa tahi päällystakki. Housujaan he kantoivat selässään ikäänkuin hyödyttömänä taakkana. Muutamat jäljittelivät tarttaania pienistä ruudukkaista ja monivärisistä vaatekaistaleista kokoonkyhäämillään vaipoilla, jotka näyttivät aivan vanhojen ämmien topatuilta sänkypeitteiltä. Toiset taas kantoivat vieläkin ylämaalaisten tarttaania, mutta olivat, kiinnittämällä vaipan päät jalkojen välissä laskoksille, muuttaneet sen hollantilaisten housujen näköiseksi vaatekappaleeksi. Kaikki sellainen jäljittely oli rangaistuksen uhalla kielletty ja viranomaiset seurasivat tavallisesti ankarasti lakia toivoen siten juurineen hävittävänsä kansallishengen. Mutta tällä syrjäisellä, meren ympäröimällä saarella ei siitä juuri välitetty ja vielä vähemmin annettiin ketään ilmi.

He näyttivät elävän suuressa köyhyydessä, ja se olikin luonnollista, kun ryöstäminen nyt oli mahdotonta ja päälliköt olivat maanpaossa. Maanteillä ja vieläpä sellaisellakin syrjäpolulla, jota minä seurasin, häiritsivät kerjäläiset kulkijoita. Siinä huomasin taaskin eroituksen tämän ja kotiseutuni välillä. Alamaamme kerjäläiset – itse yliopistolaisetkin, jotka kulkevat kerjuulla erityisestä luvasta – olivat nöyriä ja imartelevia, ja jos heille antoi plack’in[1] pyytäen senkin vaihtamaan, jättivät he kohteliaasti boddlen[2] takaisin. Mutta nämä ylämaalais-kerjäläiset olivat röyhkeitä, pyysivät almuja ainoastaan ostaakseen itselleen nuuskaa eivätkä antaneet mitään takaisin.

Tämä ei nyt kyllä minuun sen enempää kuulu, kuin minkä siitä matkani varrella sain kärsiä. Lähemmin koski minua se, että ainoastaan harvat osasivat täällä englanninkieltä ja nekin, jotka osasivat, eivät, etenkin jos kuuluivat kerjäläisten heimokuntaan, suinkaan olleet halukkaita auttamaan sillä minua. Tiesin Torosayn olevan määräpaikkani. Koetin hokea heille sitä nimeä ja viittoa, mutta sen sijaan että olisivat vain yksinkertaisesti näyttäneet kädellään suunnan, he laskettelivat pitkän pinollisen geeliläisiä sanoja, jotka olivat saada minut hulluksi. Ihme ei olisi siis ollut, vaikka olisin mennyt harhaan yhtä monta kertaa kuin pysähdyin.

Noin kello kahdeksan aikaan yöllä saavuin viimeinkin väsyneenä eräälle yksinäiselle talolle, jonne pyysin päästä sisään. Taloon ei minua laskettu ennenkuin mieleeni juolahti koettaa kullan vaikutusta tässä köyhässä maassa. Panin guinean rahani sormieni väliin ja kohotin käteni. Se vaikutti. Talonmies, joka tähän asti ei ollut osaavinaan sanaakaan englanninkieltä, ja oli merkeillä käskenyt minua menemään matkaani, alkoi nyt äkkiä puhua sitä välttävän selvästi ja suostui viidestä shillingistä antamaan minulle yösijan ja opastamaan minut seuraavana päivänä Torosayhin.

Sinä yönä nukuin levottomasti, sillä pelkäsin rosvoja. Mutta sen huolen olisin voinut säästää itseltäni, sillä isäntäni ei ollut rosvo, vaan ainoastaan rutiköyhä ja suuri petturi. Yksin hän ei ollut köyhyydessä elänyt, sillä seuraavana aamuna täytyi meidän yhden guineoistani vaihtaaksemme, kulkea viisi peninkulmaa[3] ennenkuin tulimme talolle, jossa hän sanoi rikkaan asuvan. Tämä oli arvattavasti Mull-saaren pohatta. Mutta tuskinpa hän sitä nimeä olisi etelässä saanut, sillä häneltä itseltään meni kaikki rahat, talosta kaivettiin joka nurkka ja haettiinpa vielä naapuristakin lisää ennenkuin hän sai kokoon kaksikymmentä shillinkiä hopeassa. Ylijäävän shillingin hän piti itse väittäen, ettei hän voinut pitää »niin suurta summaa käsillä». Muuten hän oli hyvin kohtelias ja puhelias, pyysi meitä molempia ruokailemaan perheensä kanssa ja laittoi meille hienoon porsliinimaljaan punssitodin, johon minun kurja oppaani niin ihastui, että kieltäytyi lähtemästä matkalle.

Minä aloin jo sydämystyä ja vetosin pohattaan (Hektor Maclean oli hänen nimensä), joka oli todistajana kuullut sopimuksemme ja nähnyt minun maksavan viisi shillinkiä. Mutta Macleankin oli saanut osansa juomasta. Hän huusi vain, ettei kukaan kunnon mies erkane punssimaljalle pyydettynä hänen pöytänsä äärestä. Ei siis auttanut muu kuin istua ja kuunnella jakobiitin maljapuheita ja geelinkielisiä lauluja, siksi kuin kaikki tulivat aivan päihinsä ja hoipertelivat vuoteelle tai latoon yölevolleen.

Seuraavana päivänä, matkani neljäntenä, olimme ylhäällä jo ennen kello viittä aamulla; mutta kurja oppaani istuutui uudelleen pullon ääreen ja kello oli jo kolme päivällä ennenkuin sain hänet talosta pois, Kuten lukija tulee näkemään, huomasin kuitenkin pian pettyneeni hänen suhteensa.

Niin kauan kuin kuljimme Mr Macleanin talon edessä olevaa laaksoa alas, kävi kaikki hyvin. Oppaani vilkkuili vain lakkaamatta olkansa oli ja kysyessäni syytä siihen sain vain irvistyksen vastaukseksi. Tuskin olimme päässeet erään kummun taa ja joutuneet pois talon näkyvistä, kun hän ilmoitti, että Torosay oli suoraan edessäni ja että tuo vuorenhuippu (jota hän osotti kädellään) oli paras tienviittani.

»Siitä minä hyvin vähän välitän», sanoin, »kun te kuitenkin kuljette mukanani.»

Tuo häpeämätön rosvo vastasi minulle geelinmurteella ettei hän osannut englanninkieltä.

»Kunnon toverini», sanoin, »minä tunnen aivan hyvin teidän englanninkielen taitonne elpymiset ja ehtymiset. Sanokaahan mikä sen nyt saa elpymään. Tahdotteko enemmän rahaa?»

»Viisi shillinkiä lisää», vastasi hän. »Sillä on asia autettu.»

Mietin hetkisen ja tarjosin sitten kaksi, jotka hän ahnaasti otti vastaan selittäen että hänen kielitaitonsa heti elpyi – »onneksi», sanoi hän, mutta minä luulen että se paremminkin oli onnettomuudeksi.

Kaksi shillinkiä ei auttanut häntä kuin muutaman peninkulman eteenpäin. Sitten hän istuutui tiepuoleen riisuen housut jalastaan kuin levolle mennäkseen.

Vihani kiehahti. »Soo-ho!» huudahdin. »Ettekö enää osaakaan englanninkieltä?»

»En», vastasi hän röyhkeästi.

Nyt loppui mielenmalttini ja minä kohotin käteni lyödäkseni. Mutta hän heittäytyi taaksepäin, vetäisi puukon ryysyistään ja irvisti kuin villi kissa. Silloin hyökkäsin hänen päälleen unhottaen kaiken muun paitsi vihani, työnsin vasemmalla kädelläni hänen veitsensä syrjään ja iskin oikealla häntä vasten suuta. Olin vankka ja sisukas poika ja hän oli vain pikkuinen mies. Raskaasti hän kaatui eteeni, ja veitsi kirposi onneksi hänen kädestään.

Otin sekä puukon että housut maasta, toivotin hänelle hyvää huomenta ja läksin jatkamaan matkaani jättäen hänet sinne paljasjalkaiseksi ja aseettomaksi. Kulkiessani naureskelin itsekseni, sillä tiesin varmaan menetelleeni tuota roistoa kohtaan aivan oikeudenmukaisesti. Ensiksikin hän tiesi ettei hän voinut saada minulta enempää rahaa; sitten maksoivat housut näillä seuduin ainoastaan muutaman pennyn ja lopuksi hän kantoi vastoin lakia puukkoa, joka oikeastaan olikin tikari.

Noin puolen tuntia käveltyäni tapasin kookkaan, ryysyisen miehen, joka kulki jotenkin nopeasti, mutta kopeloi sauvalla eteensäpäin. Hän oli aivan sokea ja sanoi olevansa uskonopettaja, joka voisi tehdä minut autuaaksi. Mutta hänen kasvonsa olivat minusta vastenmieliset: ne näyttivät synkiltä, uhkaavilta ja salaperäisiltä. Kulkiessamme vierekkäin huomasin äkkiä pistoolin teräspiipun pistävän esiin hänen takkinsa taskusta. Sellaisen aseen kantamisesta oli ensi kerralla sakkoa viisitoista puntaa ja toisella lähtö siirtomaihin. Enkä minä voinut käsittää, miksi uskonopettaja kulki aseellisena, ja mitä sokea mies pistoolilla teki.

Kerroin hänelle oppaastani, sillä minä ylpeilin vähän teostani, ja turhamaisuuteni voitti tällä kertaa viisauteni. Mainitessani viidestä shillingistä huudahti hän niin kovasti, että minä päätin olla mitään virkkamatta toisista kahdesta, ja olin iloinen kun hän ei voinut nähdä kasvojeni ilmeitä.

»Oliko se liian paljon?» kysyin vähän epävarmasti.

»Liian paljon!» huusi hän. »Minä itse opastan teidät Torosayhin viinaryypystä ja sallin teidän kaupan päälle nauttia seurastani, minun, joka olen jotenkin oppinut mies.»

Sanoin etten käsittänyt kuinka sokea mies voi olla oppaana, mutta hän vain nauroi äänekkäästi ja sanoi, että hänen sauvallansa olivat silmät, jotka kelpasivat vaikka kotkalle.

»Ja päälliseksi Mull-saaressa», jatkoi hän, »jossa tunnen jokaisen kiven ja kanervapensaan. Katsokaapa nytkin», lausui hän viittoen oikealle ja vasemmalle ikäänkuin sanojaan vahvistaakseen, »tuolla alhaalla virtaa puro, ja sen yläpäässä on pieni kumpu, jonka laella näkyy kivi. Aivan sen kummun juurelta kulkee tie Torosayhin, ja tämä kun on ajotie, on se kovaksi poljettu ja näyttää kanervikossa ruoholta.»

Minun täytyi tunnustaa, että hän oli kaikinpuolin oikeassa ja lausuin ihmetteleväni sitä.

»Haa, ei se ole mitään ihmeellistä. Uskottekos nyt, että ennen näitä viimeisiä tapahtumia, silloin kun tässä maassa oli aseita, minä osasin ampua? Osasinpa toden totta!» huudahti hän ja lisäsi sitten nokkelasti: »Jos teillä on sellaista kapinetta kuin pistoolia, niin voin näyttää teille miten ammutaan!»

Sanoin, ettei minulla sellaista kapinetta ollut, ja väistyin hänestä ulommaksi. Mitähän jos hän olisi tiennyt, että hänen pistoolinsa pisti selvästi esiin taskusta, ja että minä näin auringon kimaltelevan sen piipussa! Mutta onnekseni ei hän siitä mitään tiennyt, vaan luuli aseen olevan hyvässä kätkössä ja piilossa syrjäisten silmiltä.

Sitten hän alkoi hyvin viekkaasti kysellä minulta mistä tulin, olinko rikaskin ja voisinko vaihtaa hänelle viidenshillingin rahan, jonka hän sanoi itsellään olevan nahkalaukussaan. Koko ajan hän koetti lähennellä minua ja minä taas välttelin häntä. Seurasimme nyt jonkinlaista karjanpolkua, joka luikerteli kummun yli Torosayta kohti, ja kiertelimme toisiamme kuin mehiläiset kekonsa ympärillä. Vahvemmuudestani olin niin varma, että tämä sokkosilla leikkiminen alkoi minua huvittaa. Mutta uskonopettaja kiivastui kiivastumistaan ja lopulta hän alkoi kiroilla geelinmurteella ja kopeloida sauvallaan jalkojani.

Silloin sanoin hänelle, että taskussani oli pistooli yhtähyvin kuin hänelläkin, ja jollei hän marssi kummun yli suoraan etelään, lähetän totisesti kuulan hänen kalloonsa.

Heti hän muuttui ystävälliseksi. Mutta koetettuaan jonkun aikaa turhaan minua lepytellä hän rupesi uudelleen geelinmurteella kiroilemaan minua ja meni sitten matkaansa. Näin hänen sauvallaan kopeloiden kävelevän suoraan soiden poikki ja orjantappurapensaiden läpi, kunnes hän kääntyi muutaman kummun taa ja hävisi näkyvistäni seuraavaan laaksoon.

Suuntasin kulkuni jälleen Torosayta kohti ja olin mielissäni, kun minun ei tarvinnut sellaisen oppineen miehen kanssa vaeltaa. Päivä oli minulle onneton, ja nämä kaksi miestä, joista hädin tuskin olin päässyt erilleni, olivat pahimmat mihin vuoristossa kuljeksiessani yhdyin.

Torosayssa Mull-salmen rannalla oli ravintola, josta oli näköala salmen yli mannermaalle, Morveniin päin. Ravintoloitsija, Maclean hänkin, kuten sain tietää, kuului hyvin ylhäiseen sukuun. Ravintolaliikettä pidetään näet ylämaissa paljon kunniallisempana kuin meillä, mahdollisesti senvuoksi että tahdotaan päästä vieraanvaraisuudesta osallisiksi taikka myöskin siksi, että sellainen liike on oikea laiskottelijan ja juopon toimi. Ravintolan isäntä puhui sujuvasti englanninkieltä, ja kuultuaan että minulla oli jonkun verran koulusivistystä, hän koetti ensin taitoani Ranskan kielessä, jossa minä heti jouduin alakynteen, ja sitten latinankielessä, mutta kumpi siinä oli taitavampi, en kykene päättämään. Tämä hauska kilpailu teki meistä pian ystävykset, ja minä istuuduin juomaan punssia hänen kanssaan – tai oikeammin katselemaan hänen juopotteluaan – kunnes hän tuli niin humalaan, että purskahti olkapäähäni nojautuen itkemään.

Ikäänkuin sattumalta näytin hänelle Alanin nappia, mutta selvää oli, ettei hän koskaan ollut nähnyt sitä eikä tiennyt mitään koko asiasta. Oikeastaan olikin hänellä vähän vihankaunaa Ardshielin suvun jäseniä ja ystäviä kohtaan ja ennen juopumistaan hän luki sujuvalla latinalla kirjoitetun pilkkarunon, jonka hän oli sepittänyt erittäin purevaan, valittavaan muotoon muutamasta mainittuun sukuun kuuluvasta henkilöstä.

Mainitessani uskonopettajastani hän pudisti päätään ja sanoi, että sain kiittää onneani, kun olin päässyt hänestä erilleni. »Se on hyvin vaarallinen mies», lausui hän. »Duncan Mackiegh on hän nimeltään. Hän ampuu varmasti maaliin monen yardin päästä ja häntä on monet kerrat syytetty ryöväyksistä maanteillä ja kerran murhasta.»

»Paras tästä kaikesta on», sanoin, »että hän nimittää itseään uskonopettajaksi.»

»Miksikäs ei», vastasi hän, »kun hänellä juuri sellainen virka onkin. Duartin Maclean antoi sen hänen toimekseen, kun hän oli sokea. Mutta ehkä se olikin hyvin tehty, sillä mies on aina matkalla, kulkien paikasta paikkaan kuulustellen nuoren kansan uskonnontaitoa, ja epäilemättä se innostuttaa miesparkaa.»

Lopulta kun isäntäni ei enää jaksanut juoda enempää, opasti hän minut vuoteelleni ja minä laskeuduin hyvillä mielin levolle. Olin näet kulkenut jalkaisin suurimman osan laajasta Mull-saaresta, Erraidista Torosayhin. Matkaa tuli linnuntietä viisikymmentä peninkulmaa, mutta tekemieni kierrosten kanssa lähemmä sata, ja sen olin taivaltanut neljässä päivässä tarvitsematta ollenkaan rasittaa itseäni. Olinpa vielä paljon paremmissa voimissa ja paremmalla mielellä tämän pitkän patikkamatkan suoritettuani kuin sitä alkaessa.

  1. Plack = vanha skottilainen vaihtoraha (= noin 3 penniä).
  2. Sama, arvoltaan noin 1/6 penniä. Suom. muist.
  3. Tarkoitetaan aina englannin peninkulmaa, joka on noin 1,6 kilometriä. Suom. muist.