Ruustinna ja kulkuri

Ruustinna ja kulkuri. Kirjoittanut Juhani Siljo

Oli ruustinna kerran, ja kulkurimies.

Ja he vastakkain tuli kirkkotiellä.

Oli ruustinna leuto kuin kotoinen lies,

jok’ ei kulkukoiralta lämpöä kiellä.

Ja kulkukoira sen koki, se mies..

Araks itsensä tunsi hän templin luona,

kovin huonoksi löi hänet tunnon ies.

– Vaan niinkuin emonsa jäljissä vuona,

kävi ruustinnan jäljissä kirkkoon mies

Oli siellä hällekin valmiina sija.

Hymys ruustinna hälle, se lempeä lies,

ja hän rohkeena kuunteli rovastia.

Ja ruustinna veisas, ja veisas mies,

yli käytävän katsoi he toisiansa.

Ja ken kirkkaimmin veisasi, taivas ties, –

vaan lukkarin ääntä ei kuullut kansa.

Ja roposen heitti haaviin mies.

– teon ruustinna huomas ja hymyllä siunas.

»Pian keventyköön sinun elosi ies,

– sinä kauniisti käytit viimeisen riunas.»

---

Niin lapsuususkonsa taas sai mies.

Ja kauniin kasvun se riuna kantoi,

ja helppo on hälle nyt elämän ies,

min taipalen alussa taivas antoi.

Viran iestä vain nyt kantaa mies,

Lapin lapsia uskon alkeihin ohjaa.

Yhä hälle on ruustinna kuin kotilies

ja uskon lähde, vaill’ äärtä ja pohjaa.

Lähde: Siljo, J. 1919: Selvään veteen: runoja ja tunnuslauseita . Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.