Ruudinhajua.

Kirjoittanut Juhani Siljo


I. muokkaa

Kaksi meit’ on kunnon naapuria,
kaksi nuorta, oivaa perheenisää,
(aviossa kaikkein toivorikkaimpia,
mikä yhteisymmärrystä lisää);
tosin suutari vain hän,
– minä koulumaisteri, – siis arvoit’ enemmän.
Mutta arvoeroista me viisi,
hartaat veljekset ain olemme:
samat halut loihtii meihin joskus Hiisi,
samat polut silloin polemme,
– unhoittuupa kallis koti, perhe,
päiväks pariksi pois katoamme;
sattuu, – sattuu ehkä pieni erhe,
mut on nuoruutemme puolellamme!
Yhteen vetää meitä vielä muu:
luontoon meillä sydän lumoutuu,
niinkuin vainen armaihimme, – aina,
milloin mielt’ ei ainut suru paina,
kohtalomme ainut, pieni ilkku:
hän on hiukan kuuro, minä hieman nilkku.
Yhteen vetää muukin luonteenlaatu:
hengen hurma, – suutarin kai saatu
tuiman pikilangan laulusta,
minun – kirjoista ja koulusta;
se on: tarve sankaruuden tajuun,
kaipuu kunniaan, – niin, vaikka ruudinhajuun!

II. muokkaa

Ruudinhaju! – Huumaten se kulki
yli vanhan, raihnaan maailman,
niinkuin myrkky – toisista kuin pihkantuoksu – sulki
lännest’ itään syliins’ Euroopan.
Nenää kutitteli, maksaa kouri:
Viime tuomiosta heikot sielut houri,
– eikä suotta, vaikka vanhan tavan mukaan.
– Mutta ylevästi me, jos kukaan,
suutari ja minä, kuuntelimme
sodan alkavata jylinää.
(Tosin kauas siit’ on kaupunkimme
jäänyt, ja myös toivon mukaan jää.)
»Hyvä syntyy!» meillä se ol’ usko.
»Pois on kansoista koht’ unteluus,
kuka kestää, sen on päivä uus,
sen on nousu taas kuin aamurusko!
Veriin sukupolven huomisen
syttyy miehuus sankar’aikojen!»
(Hm! – jo aviossaan kuhertelu-ajat
molemmilt’ ol’ ohi; köynnösmajat,
tanssit, lemmen hip! ja hellerei!
enää meitä tyydyttäneet ei;
se on: olimme sill’ astehella,
jolloin kohtaa jälkipolvien
tanut miehet alkaa ajatella,
mutta löyhät luonteet naukkaella
vanhaan tapaan niinkuin mettinen.)
Luoda sekä hävittää – kas siinä
miehen toimi on ja tarkoitus;
ainahan se historiasta nähdään:
rappeutumisaikoina vain, niinä,
jolloin sylikoira miehest’ tehdään,
vallass’ on vain veltto rakkaus.
Mut on miehuuden taas vuoro nousta:
jälleen käsi tapaa peistä, jousta,
jälleen liikahtaa on miehen halu,
tuliluikku taas on taikakalu,
kallis niinkuin muinen morsian
eessä yljän isäks aikovan;
jälleen riistan kaatoon rinta halaa,
– vaimon lempeen väsähtää jo salaa,
oikoo jäsenensä kytketyt,
nukkuu levotonna yöt, – niin mekin nyt.
Vissin määrän sodan taktiikkaa
ymmärsin mä nykyaikaista,
mut en vähän vähää praktiikkaa:
miten tähdätä ja laukaista.
– Suutari ne paremminkin ties,
vihjaan:»Kerran metsällekin, mies!»
»Entä pyssyt?» – »Pyykköskältä lainaa,
yksi riittää, sopu neuvot suo!»
Itse Pyykkönen jo oli vainaa,
suuri riistansaaja tuo,
mut ol’ lesken lupa lainaella
hänen pyssyään pois roposella.
Päätetty – ja päälle kättäkin,
kaksi kättä kuumin jäntehin:
toinen kalvas, sini-suonikas,
toinen tumma, kova, – maatias.
– Uneton ja tunnetäysi yö,
ihmeen täytenä myös sydän sykkii..
Kello kehrää, – viittä kai jo lyö –.
Kahta! Hiton laiskasti se lykkii.
Vihdoin kuusi huomisaamuna –.
Armas parhaimmallaan siki nukkuu;
portaille ma puikin haamuna:
koko maailmahan sumuun hukkuu..
»Entä..» – haistan, säpsähdän – »jos tää –»
– haistan – »ruudinhajua jos –». »– Pihkaa!»
– pihakoira pärskii, äimistää.
»Kiitos taivaan!» tuumin salavihkaa.
»Koti kallis rauhaan jää!»
Heikko vihellys. Se on:»Ali right?
Joko viime varustelus teit?»
Tavan mukaan suutarikin on
tutkimassa ilmaa, tuulen suuntaa,
minkä värisenä päivä puuntaa:
kuumeinen? – vai tyly, hehkuton –?
»Heti!» – Epäröinti tipotiessään.
Laukku selkään, miekka – ei, vain puukko
vyölle, – huomiseen jää aamusuukko,
kun saa kallis takaisin mun miessään –.
»Tellu, Tellu se! Kai evään vartiointiin
vielä kelpaat, katsoin selkäs vointiin!»
Väleen polku metsään vetää alkaa,
siellä suutari jo tutkii asettaan.
»Tahti tarmokas ja yhtäjalkaa!»
Sydän tuskin kestää intoaan.
Toinen kantaa pyssyn, toinen laukun.
– Väleen vatsaa vaatii palan ynnä naukun.

III. muokkaa

»Turkaseenko tuhantinen hoppu –?
Poikki mull’ on kohta polkimet.»
»Vähemmäll’ ei tiestä tule loppu,
jalka jaksaa, suus kun voitelet.
Kaikki linnut puista maahan painuu;
mikä jälet Jussinkin jo kohta vainuu –?»
– Vetää saan ma jalan-kampuraa,
kuuro suutar’ astuu touhuaa.
Mutta kaikki loppuu aikanaan.
Koivumäen loivan rintehellä
vihdoin seisahtaa hän menostaan.
»Tässähän jo kelpaa lepäellä!»
Ja hän katsoo, iki-ihastuu:
»Uskotkos, maa maisema ei toinen
ihastuta näin.
                     – Mut eipä muu
murhetakaan näin: nyt tääll’ oon loinen,
vaikk’ ois käydä voinut toisin,
vaikka herra nyt tääll’ olla voisin..
Minun ois tuo talo punapääty
järven rannassa ja hyvyys sen,
isäni jos oisi ollut sääty
suurempi kuin rengin halpasen;
hiukan kuuro jos en ollut ois,
– multa nenän eest’ ei sitä viety pois..»
– »Pihkaa! Annas olla, saamme naukun!»
Maahan laskee pyssyn hän, mä laukun.
Mutta jälleen vaatii ryyppy palan,
– saaliillehan laukku tarvitaan:
aimo kiire tapaa suolakalan,
sillin, kylmän lahnan puolikkaan,
näkkileivän, limpun, voin ja juuston,
punajuuren, nakkimakkaran
ynnä verileipäkakkaran,
kanan – josta koira saa vain luuston –,
maidon, – pannukakun, – omenan.
Moinen eine jälleen vaatii maukseen
»Iris»-torpeedonkin aikamoisen,
sikaari taas imee osalleen
vielä yhden naukun – ynnä toisen.
– Välill’ armaan maan ja tyynen taivaan
aatos autuaasti karehtii:
milloin nousee poutapilvilaivaan,
milloin veden välkkeess’ uneksii..
Uuvuta ei keskikesän helle,
raukaisee vain syvä tyytymys.
Mik’ on suuruus suotu ihmiselle,
mikä herruus, mikä viihdytys!
»Suutari, nyt meidän maljamme!
Kättä yli maan voin ojentaa:
tässä meidän on tää kaikki maa,
se on saaliimme, on Kolkhis-taljamme!
Mitä pyytäisimme voittaa vielä!
Suutari, sun karvas tappiosi
ennen syntymääs jo säädettiin,
– vaan sen kärsit, kestit, niin,
voitokseskin käänsit elon tiellä!
Muinen mieles yhtä neittä kosi,
yhteen taloon tyytyi; – näet nyt:
luonnon herroiks oomme säädetyt.
Meidän kunniaksi taivaat ylenevät,
loistaa päivä, vedet väräjää,
tuhlaa syys, min säästi kaino kevät:
purppuraa ja kultaa kellervää;
meidän kunniaksi koivu tuolla
vaihtaa hamettaan, ja haapa punertaa,
niinkuin verevinnään kaipais kuolla..
Eikös paista metson poski tuolla,
toista lehto teiren huhuntaa,
meidän mieliksemme..»
                        Laukun luona
kuorsaa koira, väsynyt kuin vuona.
Kuuro suutari vain lallattaa..
Mutta hss! Mi siellä suhajaa –?
Mikä ripsaa –, mikä kuukkii sieltä –?
»Hiljaa, hiton suutari! – Hei, maltas,
jänis! Kohta kuulet sodan kieltä –.
Ojennahan, lalli, pyssy altas –!»
– Niinkuin vanha rauha maassa ois,
pupu tuskin polunpohjaa vainuu,
sitten mäen rintaan mättähäksi painuu,
niinkuin kehtoon nukkuis pois.
»Otusparka! – Mut ei auta muu:
aika tää jo tietää täytymyksen,
hylkää tunteen hempeyden, sen viettelyksen,
uhraa niinkuin itse uhrautuu.
Satuit, polo, tielle vahvempas..»
Ja ma polvilleni kohoan
ja ma tähtäilen ja huohotan.
Mutta suutari – hän, mukamas,
osaa muutakin kuin lallattaa:
hän se taitaa pyssypraktiikkaa –!
»Honkiin menee! Pyssy tänne, hiis!»
Närkästyn, mut enpä riitaa haasta,
pyssyn luovutan, ja tyydyn siis
taktiikkaa vain hieman neuvomaan:
miten pensaan piiloon kaarretaan,
miten varma tuki saadaan maasta,
– sitten vasta tähdätään – ja laukaistaan.
– Hetken tuumii hän, mut uskoo mua,
ryömii, kokee pehkoon piiloutua;
samassapa jussin silmät aukes,
suutar’ ärähti – ja pyssy laukes,
– pum! Mut toinen panos – eikös satu!
Säikytetty armaist’ unistaan
metsän lapsi karkaa kauhuissaan,
pääsee vähäisen, jää punalatu –.
– »Kovin pien’ on polo, sietäis säästää!»
anoo syömeni, mut:»Johan se sen päästää!»
karskisti mä ääneen kiraisen.
Mutta tulisesti toimien
valmis suutar’ on taas rynnäkköön.
»Porokuulan lasken heittiöön!»
Ja sen viereen syöksyy hän – ja pau!
siihen paikkaan pupu suoristau..
Voitto! – Vaan on pahanen se pataan,
kovin repaleinen keittiöön..
»Haudattakoon, maa sen periköön,
jatkakoon siell’ unta alkamataan!»
– Sodassakin poveen voittomaan
kuollut vastustaja hoivataan..

IV. muokkaa

Tämä oikeastaan loppu onkin:
– hautajaisten jälkeen lepäillään,
vainajata kaiholl’ ajatellaan,
luonnon suurta rauhaa siunaellaan,
harvaan haastellaan – ja ryypätään.
Tämä retken loppu on kuin onkin.
Mutta lopun loppu? – Vartoohan
meitä jälleen pieni rippinäytös,
pari mykkää päivää kotonamme,
– »kosk’ on taas meill’ ollut tuhma käytös!»
Vaan sen armahammat anteet saammehan..
Tuomitseisko hekään – nuoruuttamme!


Lähde: Siljo, J. 1919: Selvään veteen: runoja ja tunnuslauseita . Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.