Ruotiukko

Ruotiukko. (Tarina.) Kirjoittanut anonyymi

Jo vuotta monta ollut on ruotilaana hän,

Armosta ryysyn saanut ja leipää nälkähän.

Ja vanhuus, tuska, murhe, on posken uurtaneet

Ja kärsimykset hältä jo tarmon tappaneet.

Hän kesin vielä työtä on tehdä koittanut,

Vaikk’ usein työnsä ääreen on kurja kaatunut.

Vain talven vinhat viimat ja tuiskut, pakkaset

Ne pirttisälle vallan hänet on salvannut.

Niin nytkin jäinen talvi se kahleet hälle toi;

Ja näin hän oli vanki, vain minkä sille voi?

Ulommaks’ pyrki mieli, vapautta kaivaten,

Mutt’ sentään täytyi jäädä näin pirtin soppehen.

Syövänsä armoleipää hän usein kuulla sai,

Ett’ oli toisten tiellä, se luonnollista kai.

Mutt’ kuinka poltti rintaa ja tuikki tuskan lies’,

Kun elätiksi myöty hän olevansa tis’!

Usein, kun yksin istui mustassa loukossaan,

Valuivat kyynelvirrat äijällä poskillaan.

Ja tuskivainen rinta se riehui tyrskyttäin;

Harmainen päänsä painui, hän miettiskeli näin:

”Minäkin kerran nuori ja terve ollut oon:

Ja reippahana läksin elämän taisteloon.

Tunkeusin kauas korpeen, miss’ huutaa huuhkajat

Ja naavakuuset suosta taivaalle nousevat.

Ja lammen sammaleisen rannalle raivasin

Ma pienen aukon metsään ja sinne perkasin

Ma peltomaata hiukan ja pellon keskehen

Kummulle sinne laitoin ma pienen pirttisen,

Ja soitten yli pirttiin kannoin ma ystävän.

Ei kalliimpaa voi olla kuin oli mulle hän.

Keralla kullan moisen ja lasten rakkahain

Ol’ elämäni kauan autuutta pelkkää vain.

Olihan oma leipä, tuvassa oma lies’.

Ja ystävyys se yksin vain sinne tiensä ties’.

Ma riemu miellä raadoin. Jos halla viljan vei,

Niin nurkumatta työtä ma kaksinkerroin tein.

Tein työtä minkä jaksoin, ma suota raivasin

Ja korven turvikoihin ma kiini karkasin.

Mutt’ nälkävuonna kerran yllätti tauti mun

Ja vuotehelle painoi touhusta taistelun.

Se tauti voimat riisti, en raataa jaksanut;

Kurjuuden oli pönkkä töllistä taittunut.

Töintuskin petäjäistä sai ruuaks’ joukollen;

Pajua pellot kasvoi; näännyttiin uupuen.

Ja vanno raukka riutui ja vaipui kuolemaan,

Kerjuulle lapset läksi, mierolle kulkemaan,

Ja minut murtuneena ja hapsin harmoin

Vähimmän tarjoovalle elätiks’ myötihin.

Niin istuu äijä yksin loukossa vierahan:

”Haudass’ on puolisoni, en tiedä lapsistan’.

Tää palkka ponnistusten, tuhanten vaivojen,

”Armoleivän syöjä” ja hylky kaikkien.

Oi kevät koita kerta ja sula talven jää

Ja kahlehista päästä tää vanhuus valkopää!

Kesällä vaivanenkin jotakin tehdä vois,

Mieluummin työhön kuolis, kuin armolla näin ois.”

Näin mietti vanhus illat useinkin loukossaan,

Ja kyynelhelmet kiilui hänellä poskellaan.

Mutt’ verkkojansa noita kuroili päivisin,

Ja miettiväisnä silloin hän aina nähtihin.

Vain toiset hälle tuosta useinkin ilkuivat:

”Tyhjäähän työlläs vallan sa ukko toimitat

Nuo verkkos vie jo hiiteen ja käyös seppehen.”

Mutt’ verkkojansa ukko kaherti eellehen.

Niin talvi pitkä kului. Ja kiuru kuultihin;

Työtänsä jatkoi vanhus nyt innoin yltyvin.

Ja kohta maille saapui myös pieni peipponen,

Sydämpä silloin sykki ilosta vanhuksen.

Ja västäräkki, pääsky, ne kohta kevään toi,

Ja jäittä on jo järvet ja viklan ääni soi.

Silloinpa ruoti-ukko se rantaan astelee

Ja riemuin lainehille purtensa työntäsee.

Oi kuinka lemmekästä on hehku auringon,

Ja nuorta laulu laineen, ja ilma vilpas on.

Nyt täysin siemauksin vapautta vanhus juo

Ja riemu silmiin hälle se kyyneleitä tuo.

Hän verkkojansa laskee ja laittaa koukkujaan

Ja innostuupi vallan ja murheet unhottaa,

Kalastaa kesän tahtoo, se työnä olkohon,

Leipänsä sillä maksaa, se äijän toivo on.

Mutt’ katso tuota selkää, niin aavaa, mahtavaa!

Se vapaan taivan alla vapaana aaltoaa.

Se kimmeltää, se hyrskää, se nousee vaahtohon,

Se valloillensa kuohuu; se miesten tanner on!

Ja äijän tenhollansa se valtaa, viettelee

Ja sinne keula kääntyy ja hiljaa loittonee.

Nyt lahdemalla pursi jo myötä tuulehen,

Se kohta kiitää kilpaa keralla aaltojen.

On hurmoksissa äijä, hän soutaa, soutaa vaan

Ja tuolla pursi keikkuu, miss’ aallot roiskuaa.

On äijä hurmoksissa, hän soutaa, soutaa vain,

Niin rantamaita kuule ei ääntä huutajain.

Se huuto kiihtyy, yltyy: on heikko sentähän

Rinnalla aallon pauhun ja vetten ryppynän.

Ei kuule sitä vanhus, ei kuule enää, ei.

Kas! Voi nyt pursi kaatui; sen aalto alleen vei.

Mutt’ rantamalla kaksi ryysyistä lasta on,

ne etsii, etsii purtta, mi vaipui aaltohon;

Ne itkee, huitoo, huutaa: ”voi isä, isä voi!” –

Ahnas aalto kiljuu ja tuuli julma soi.

R. E.

Lähde: Työmies 10.2.1904.