Runottaren vaellus
Runottaren vaellus. Kirjoittanut Carl Snoilsky |
Suoment. Reinhold Roine. |
- Nyt juhlakemut uljaat miekkoisissa
- On poutarintehillä parhaallaan
- Ja tenhopiiriin marmorhuonehissa
- On riemu sulkeutunut asumaan.
- Ken viereen huvinlähteen suihkuvaisen
- Siell’ ensin ehtii, parhaan paikan vie,
- Saa maljan luota virran vaahtovaisen,
- Ja poistaa janon, jos kuin suuri lie,
- Yhä hurmausta loiste lumoovainen
- Suo hyörinälle elon iloisan –
- On me’essä toki murhepisarainen,
- Ja pilvi peittää kirkkaan taivahan,
- He tiesit vaarain juureen toisen suvun
- Majansa tehneen luoliin soramaan,
- Ja valoon siinneen onnen kukkakuvun
- Imevän sulons näiltä juuriltaan.
- He hyppyistäysin antimia soivat
- Avuksi kurjain – hyvyyttänsä sen;
- Ja marmorihin kultaleimat loivat
- Avujen laupeuden ja lempeyden.
- Zeus kuni siitti Pallaan aivoistansa,
- Niin loit he jaloimmista tunteistaan
- Runotar-immen, millä katseissansa
- On taivas, ja mi lumoo laulullaan.
- Ja immyt herkkuin luona liehuellen
- Toi ihmeruususia ilmoihin,
- Hän laulaa – häntä kuullaan ihastellen
- Ja onnekkaalta tuntuu elokin.
- Niin rikkahille soi hän ruusujansa
- Ain’ illan tyynehessä laulaen,
- Kun aatos raskas tuntee uupuvansa,
- Ja varjoon vaipuu päivä sammuen.
- Kas, hehku nousee hänen poskillensa,
- Hän ahtaa vasun ruusuin tuorehin,
- Ja viitan käärii taajaan verhoksensa,
- Pois linnast’ astuu kepein askelin.
- Hän kurjuusluoliin kulkuansa ohjaa
- Alas märkiin holviin porraspengermää,
- Ja kultakenkä hienoon jalkapohjaan
- Talmaantuu – viluissaan hän väräjää.
- Hän kuulee öiden pimeästä pauhun
- Se on kuin kuohu virran liejuisen.
- Nyt nähdessänsä leivättyyden kauhun
- Hän ruusuinensa seisoo vaijeten.
- Vasua laihat kädet hahmielee,
- Vaan soihtu hohteen ruususille luo,
- Ja immen kauhuks ilkku kajahtelee:
- «Vain ruusuja hän meille, meille tuo!»
- Hän poistui kähyhuudot korvissansa
- Paeten ennen kukon kuulumaa.
- Viel’ lähde suihkueli vanhoillansa,
- Vaan kolkko, iloton nyt huvin maa.
- Taas miekkoisetkin heräs uinaamasta,
- Nuo impyelle «terve tultuas!»
- Oi, ehtynyt on sävel virtaamasta,
- Ja tyhjä onpi vasu ruusukas!
- Jo riemu on niin kylmäks rauennunna,
- Ja karvas maku nektarlähtehen.
- On kaikki sointuisuuskin sorehtunna;
- Kun sävel sortui huulilt’ impyen.
- Nyt turhaan kultakirjoin kerskukieltä
- Avujen leimat puhui loistossaan;
- Ain’ epäilykset salaa kaivoi mieltä,
- Vaikk’ ylvästeltiin: kaikk’ on parhaallaan.
- Vain kuulija mi sydänyönä valvoi
- Kuul’ ääntä, kauheksuin siit’ arvellen:
- «Se pisto lapion oli.» Aika kalvoi
- Jo juurta mailman lauluvajaisen.
Lähde: Kaikuja Skandinaviasta: suomennoksia Skandinavian nykyisimmästä lyyrillisestä runoudesta. 1894. Toimittanut Reinhold Roine. Tuhansille kodeille tuhatjärvien maassa, n:o 20. Werner Söderström, Porvoo.