Runottaren vaellus.

Kirjoittanut Carl Snoilsky
Suoment. Reinhold Roine.


Nyt juhlakemut uljaat miekkoisissa
On poutarintehillä parhaallaan
Ja tenhopiiriin marmorhuonehissa
On riemu sulkeutunut asumaan.
Ken viereen huvinlähteen suihkuvaisen
Siell’ ensin ehtii, parhaan paikan vie,
Saa maljan luota virran vaahtovaisen,
Ja poistaa janon, jos kuin suuri lie,
Yhä hurmausta loiste lumoovainen
Suo hyörinälle elon iloisan –
On me’essä toki murhepisarainen,
Ja pilvi peittää kirkkaan taivahan,
He tiesit vaarain juureen toisen suvun
Majansa tehneen luoliin soramaan,
Ja valoon siinneen onnen kukkakuvun
Imevän sulons näiltä juuriltaan.
He hyppyistäysin antimia soivat
Avuksi kurjain – hyvyyttänsä sen;
Ja marmorihin kultaleimat loivat
Avujen laupeuden ja lempeyden.
Zeus kuni siitti Pallaan aivoistansa,
Niin loit he jaloimmista tunteistaan
Runotar-immen, millä katseissansa
On taivas, ja mi lumoo laulullaan.
Ja immyt herkkuin luona liehuellen
Toi ihmeruususia ilmoihin,
Hän laulaa – häntä kuullaan ihastellen
Ja onnekkaalta tuntuu elokin.
Niin rikkahille soi hän ruusujansa
Ain’ illan tyynehessä laulaen,
Kun aatos raskas tuntee uupuvansa,
Ja varjoon vaipuu päivä sammuen.
Kas, hehku nousee hänen poskillensa,
Hän ahtaa vasun ruusuin tuorehin,
Ja viitan käärii taajaan verhoksensa,
Pois linnast’ astuu kepein askelin.
Hän kurjuusluoliin kulkuansa ohjaa
Alas märkiin holviin porraspengermää,
Ja kultakenkä hienoon jalkapohjaan
Talmaantuu – viluissaan hän väräjää.
Hän kuulee öiden pimeästä pauhun
Se on kuin kuohu virran liejuisen.
Nyt nähdessänsä leivättyyden kauhun
Hän ruusuinensa seisoo vaijeten.
Vasua laihat kädet hahmielee,
Vaan soihtu hohteen ruususille luo,
Ja immen kauhuks ilkku kajahtelee:
«Vain ruusuja hän meille, meille tuo!»
Hän poistui kähyhuudot korvissansa
Paeten ennen kukon kuulumaa.
Viel’ lähde suihkueli vanhoillansa,
Vaan kolkko, iloton nyt huvin maa.
Taas miekkoisetkin heräs uinaamasta,
Nuo impyelle «terve tultuas!»
Oi, ehtynyt on sävel virtaamasta,
Ja tyhjä onpi vasu ruusukas!
Jo riemu on niin kylmäks rauennunna,
Ja karvas maku nektarlähtehen.
On kaikki sointuisuuskin sorehtunna;
Kun sävel sortui huulilt’ impyen.
Nyt turhaan kultakirjoin kerskukieltä
Avujen leimat puhui loistossaan;
Ain’ epäilykset salaa kaivoi mieltä,
Vaikk’ ylvästeltiin: kaikk’ on parhaallaan.
Vain kuulija mi sydänyönä valvoi
Kuul’ ääntä, kauheksuin siit’ arvellen:
«Se pisto lapion oli.» Aika kalvoi
Jo juurta mailman lauluvajaisen.


Lähde: Kaikuja Skandinaviasta: suomennoksia Skandinavian nykyisimmästä lyyrillisestä runoudesta. 1894. Toimittanut Reinhold Roine. Tuhansille kodeille tuhatjärvien maassa, n:o 20. Werner Söderström, Porvoo.