Runotar

Runotar. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén

Lähteen luona haavan alla

– ikuisesti muistan sen –

istuin, aikaa laulamalla

niinkuin ennen viettäen.

Illan taivahalla hohti

kultalieve päivyen.

Läpi lehväin mua kohti

katsoi kasvot kuuhuen.

Väsyneenä leivo liiti

laulustansa lepäämään,

alas armaan luokse kiiti

suukon saamaan, lempimään.

Tuosta tahtoi kaiho tulla,

sydän tuntui tyhjäks vaan:

eihän kuulijata mulla,

palkan suojaa ollenkaan!

Huokasin näin itsekseni,

kannel multa laskeui,

taivahalta katseheni

itseheni sulkeui.

«Hourailenko?» huusin. Somaa:

ylöspäin kun silmäilin,

haavass’ on tuo kannel oma,

vyötty kukkaseppelin.

Taivas! Enkel’armas impi!

Sen näin läpi lehtien;

eipä mikään kaunihimpi

kuin sen katse, hymy sen.

Selma! se sä olit vainen,

runottaren’, ystäväin.

Sä, jo kaukaa kaunokainen,

nyt taas tulet tännepäin.

Istu, kuule soittoani;

noin mua älä katso vaan:

muuten eksyn soittossani –

niin, mä eksyn ainiaan.

Lauluni jos ilmi saisi

neros, sulos ihmeiset,

aarteet ei mua hurmajaisi,

kuningasten antimet.

Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.