Runoni

Kirjoittanut Sándor Petőfi
Suomentanut Julius Krohn.


No kaikkiapa kuuluu!
Vai runon’ aina vaan
Matelis maata myöten,
Ei ilmaan kohoiskaan? –
Se tosin maassa mataa,
Kun niin mun käskyn’ on;
Pujahteleepa, joskus
Se myös maan rakohon.
Ja usein sukeltaa se
Syvimpään syvyyteen
Syvimmän valtameren, –
Inehmo-sydämeen.
Mut. kun taas käskein lausun:
”Nyt kohoo korkeellen!”
Koht’ ilmaan lentäin laulaa
Se niin kuin leivonen.
Viel’ yllyttäin mä huudan:
”Ylemmä nouse vaan!”
Se kohoo kotkain kanssa
Lennossa kilpaamaan.
Väsyvät kotkat viimein,
Ei väsy runoni.
Nyt taivaan pilvein rantaa
Jo tuolla kulkevi.
Ja eipä viihdy kauan
Parvessa pilveinkään;
Se kohti taivaan kantta
Jo lähtee lentämään.
Ja pimennyt par’aikaa
Jos päivän paiste ois,
Sivuitse suhauttain
Runoni ehtii pois.
Sivuitse suhauttain
Pimeesen päivään luo
Vain yhden katseen, kohta
Kirkasna paistaa tuo.
Vaan runon’ yhä nousten
Ei viivy vieläkään;
Se saapuu tähti-tarhaan
Kaikista äärimpään.
Ja siellä, niihin loppuu
Jo luomat Jumalan,
Se kaikkivallallansa
Luo uuden maailman!


Lähde: Petőfi, Sándor 1892: Runoja: ynnä Petöfin elämäkerta. Suomentanut Severi Nyman. Werner Söderström, Porvoo.