Runomietettä

Kirjoittanut Eino Leino


Jos arvon mukaan arvosta
ei työtä hyvää maailma,
jää vallan vaille kaikesta
työ, josta hyötyy maailma.
Mies hyvä mielin hyvin käy
myös työhön, jost’ ei palkkaa näy.
Ken siitä paremmaksi käy,
hyvältä ei, ma virkan, näy.
Usein ja paljon moititaan,
mit’ toivotaan ja tahdotaan,
vähässä liikaa moititaan,
ei tahdota ja tahdotaan.
Sopivi saada kiitoksen,
mi kiitoksen on arvoinen,
myös altis antoon kiitoksen
hän olkoon, ken on arvoinen.
Minusta ain’ ol’ arvon mies,
hyvän ja kehnon kenpä ties,
ken arvostaa kuin aikamies
mun, sun ja muutkin tais ja ties.
Työ taiteen vaatii kunniaa,
siks kiitosta sen kukka saa,
näin muille tehden kunniaa
myös taide itse kukoistaa.
Jos kiitost’ ei, ei kunniaa
se kunnioittamiltaan saa,
se kuolee ilman kunniaa,
min miekkoisemmat miehet saa.
Myös moni hyvää tarkoittaa,
mi kaiken kauniin karkoittaa,
pahalla hyvää tarkoittaa
eik’ eespäin vie, vaan karkoittaa.
Ymmärrys, taide yhtehen
käy kanssa kauniin rakkauden,
mut kateus jos yhtehen,
loppu myös taiteen rakkauden.
Hei, kunto, kuink’ on kaita ties,
kuin polo polkus, matkamies!
Sinulle terve, tiesit ties
kun valitsit sen, matkamies!
Ken kypsä eloon on, jos hän
sen elää lailla työttömän,
maan lapsen laill’ ei elä hän,
vaan lailla rengin työttömän.
Työn vaiva ollut suur’ on tää,
ma tahdoin muita hyödyttää,
jaloihin jatkaa sydämiin,
mit’ itse tunnen, ihmisiin
maan päällä, kunne kuulunen.
En tarkoita ma kaikkien
maailmaa, josta sanotaan,
se ettei tuskaa tunnekaan,
vain onnen, auvon, hekkuman –
se jääköön haltuun Jumalan!
Eloa maailman en sen
ma laula, soita, taida en:
en kuulu siihen maailmaan,
ma toista tuumin, mietin vaan,
miss’ sydän ainut, kaipaava
voi kantaa tuskaa tuhatta,
suloista surmaa, elämää,
rakasta, pitkää pimeää,
sydämen hiiltä himmeää,
niin hurmaakin kuin turmaakin –
elohon siihen kuuluisin;
laps olen maailman ma sen
sen kanssa kuollen, elänen,
se oli mun päämääräni,
kun mua murhe murteli,
se auttoi, vaikka sattui mitä,
siks elämää ma laulan sitä,
sen että haihtuis ikävyys,
turtuisi tuska, lemmettyys,
suloisen kaihon kannel sois,
sydämet seestää synkät vois,
sanoin ja virsin vienoimmin
kirvoittaa taakat tuskankin;
ken tahtoo aatteet, aistinsa
suurtöihin suistaa, ohjata,
sen suru koskaan suurru ei –
hän huoleltakin huolen vei;
eik’ epäillä, vaan tiedetään,
mies tyyntyy työtä tehdessään,
vaan joutokaihot joutilaan
käy kaksinkerroin karttumaan.
– – – – –


Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.