Runokokeita

Kokoelmasta Runokokeita, 1886 Kirjoittanut Kasimir Leino

Lukijalle.

Luonnon kaiken tutkijalle
ain'on yhden arvoinen,
onko vuokko, onko kielo
vaiko ruusu kaunoinen.

Kaikkea hän harrastaapi,
tarkastellen, tutkien,
että luonnon ilmaukset
kerran sais hän selvillen.

Suur' on luonto, suuri taivas,
monet kätkee ihmehet.
Kuitenkin on heidän lainen
ihmissy'än ja -tuntehet.

Ken, jos pyrkii ihmissielun
tuntehia selvimään,
ei se etsi lauleluja
mainemiesten yksistään.

Kaksi vaalia.

Näin mä kerran kau'an mietin:
jos nyt vaali oisi mun,
kumman silloin ottaisin mä,
vapaudenko toivotun
vai sen eestä taistelun?

Näin mä kerran toisen mietin:
Vaali jos ois ehdoton,
kumpi oisi mieluisampi:
Totuus jalo, verraton,
tai sen etsintäkö on?

Selville jo tuosta pääsin:
Ennen, ennen ottaisin
vapaudesta taistelun mä,
totuutt' ennen etsisin,
valmisna jos saisinkin.

Jalompi on vapautta
taisto eestä vapauden.
Parempi ja arvokkaampi,
kuin sen pelkkä saaminen,
etsintä on totuuden.

Ämmä-koskella.

Yö usva-verhollansa jo kattaa kaiken maan
ja taivahalle kuuhut jo käypi loistamaan.
Ei kuulu ihmisääntä, ei laulu lintujen,
ja unen helmaan kaikki jo vaipuu uupuen.

Mut uinu ei vaan Ämmä, mi pauhaa, hyrskyää,
ja kalliota vasten noin ryntää, jyskyää -
nuo vahto-lainekuohut ne kulkee kulkaan,
ei estää heitä talvi voi jäähyt-vaipallaan.

Taivaalle vesi pärskyy kuin helmikaste vain
hohtoisan taivaankaaren helteellä heijastain,
ja kuohut kehtohonsa ne käyvät laulaen,
näin luulin kuunnellessa ma soivan sanat sen:

Pois olo orjan, pois sidekahleet!

Ämmä se tietänsä vyöryvi vain.

Kyllähän koittavat ihmiset ahneet

vangita aaltoja armahiain.

Vaan vapautta, ku koittavi sortaa,

sen minä nielen, pirstaksi lyön!

Estehet eestäni helppo on murtaa,

kuohut ne riemulla toimivat työn.

Valppaana hyrskyen matkani kuljen,

kunnes mä rauhan järvessä saan.

Voimalla kuiluhun kuohuni suljen,

nuo iki-uhkuvat lähtehet maan.

Oi, jospa kansani lauluni mielen,

oi, jospa Suomeni sen tajuais,

kohta se katkois kahlehet kielen -

näinpä se vihdoin kansaksi sais!

Silloinpa sointuis yhtehen soittoon

laulelot Väinön syntymämaan,

silloinpa miehissä työhön ja voittoon

rientäisi nuoriso kilpailemaan.

Väinämön kantelo, jällehen uusi,

raikkahin riemuin helkkyen sois!

Hurmaten kuulisi kankahan kuusi,

honka ja koivukin korvana ois:

Näin - joka koittaa kahlehin voittaa,

kohta sä niele, pirstaksi lyö!

Pauhulla Ämmäkin laulua soittaa,

kilpesi olkohon: vapaus, työ!

Näin kuului Ämmän pauhu, näin soitto sorja sen
ja sitä ijät kaiket se laulaa kansallen.
Jos kansa joskus torkkuu, ei kuohus torkukaan,
vaan yöt ja päivät laulaa vapauden lauluaan.

Neidon mielet.

I.

Uljas on Pohjolan kankahan koivu,
kaunis ja uljas on harjulla mänty,
uljaampi näitä on korvessa kuusi.
Kaikista uljain, kaunihin myöskin
on minun mielessä lemmitty sulho.

II.

Lyhyt on Suomessa talvinen päivä,
lyhempi Pohjolan kesäinen yöhyt,
lyhytpä myöskin on nuoruuden aika.
Lyhinpä sentään on immestä ilta,
jonka hän sulhonsa sylissä viettää.

III.

Pitkä on syksyen tähdetön ilta,
pitkä on talvisen päivyen puhde,
pitempi Pohjolan kesäinen päivä.
Kaikista näistäpä pisin on sentään
sulhoa vuottavan impyen aika.

Mik' onpi syynä.

Mik'onpi syynä, että vähittäisin
tää rinta riutuu omaan raivohon?
Mik'onpi syynä, että nuorra vallan,
tää rinta raukka on niin toivoton?

Mik'onpi syynä, että silloin aina
tää liekki kaksin kerroin leimahtaa,
kun tuota sammutella pois mä koitan,
kun tulta tunteen uneen laulahtaa?

On syynä näihin kaksi immen silmää,
niin ihanaista, tumman siintävää,
on syynä näihin kaksi immen huulta,
niin ruusunpurppuraista, viehkeää.

On syynä vihdoin posken kainot ruusut,
niin hienot, kuultavat ja lämpöiset,
on syynä uhkuava immen rinta,
- kun mulle hehku ei sen tuntehet!

Ensi vuokko.

Kasvoi laakson ensi nurmikolla
valkovuokko, suven ensimmäinen.
Raitis, puhdas oli vuokon tuoksu,
suloinen ja hertas kukka itse.

Tuli immyt, nuori, ihanainen,
vallatonna leikki kukkaisilla:
vuokon taittoi, kantoi rinnoillansa,
kunnes kuivunehen luotaan heitti.
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Vihantana versoi taimi nuori
immen sydämmessä ensimmäinen.
Raitis, puhdas oli lemmen tunne,
nuortea ja sorja impi itse.

Tuli poika, nuori, ihanainen,
vallatonna leikki sydämmillä:
taimen taittoi, helli rinnoillansa,
kunnes - kyllästyi ja luotaan heitti.

Nainen.

Enkeliksi taivahasta naista muudan kiittelee,
pahan hengen heittiöksi toinen häntä väittelee. -
En mä kiitä enkeliksi, heittiöksi hauku en,
siinä kiitos, siinä moite: nainen onpi ihminen.

Kuutamalla.

Istuin kerran taivas-alla
kuutamalla
tarkastain,
kuinka tähdet rauhaisasti,
armahasti
tuikki vain.

"Ei ne tunne ihmis-huolta,
varjapuolta
elon tään;
ei ne tunne pettymystä,
kärsimystä
ensinkään!"

Näin mä mietin. Toivotellen,
kaipaellen
huudahdin:
"Oi, jos oisin tähtö vainen,
taivahainen
miekkoisin!"

Nautitsisin rauhaisuutta,
murhetuutta
aina vain,
tunteheni tuudittaisin,
sammuttaisin
rinnassain."

Kaduin kohta mietelmääni:
sydäntäni
vaihda en.
Sekä myrskyisätä että
tyyntä vettä
soutelen.

Sunnuntaina.

Kaunis, kirkas nyt on aamu,
aamu armas sunnuntain.
tuolla siintää kirkon haamu,
kaikuu kellot kumahtain.

Venhot viiltää järven pintaa,
kaikki kirkkoon kiirehtää.
Valkovaate peittää rintaa,
juhlahuivit välkähtää.

Minä kurja synnin lapsi,
astun arkivaatteissain,
paljas rinta, takkuhapsi,
eikä pappi aatteissain.

Minä kuljen kukkulalle,
jolla nurmi vihannoi.
Istun sinne kuusten alle,
kuulen kuinka kuuset soi.

Kuulen kuinka linnut laulaa,
kuinka laine loiskuttaa,
katson kuinka aallot kaulaa
sulo saaren rantamaa.

Täällä istun yksin aivan,
enkä veisaa, äännä en,
näen yllä sinitaivaan,
töitä luonnon katselen.

Avaruus mull' armahampi
kirkon kolkkoutta on,
luonnon hiljaus rakkahampi,
kuin on laulut joukkion.

Hääiltä.

Syysillan synkkä varjo jo kattaa maiseman,
ja paksu, pilvinen vyöhyt tulet kätkee taivahan;
niin jylhänä kuohuu koski, aho, kangasmaa kumajaa,
ja mahtavan hyrskyn kanssa syvänteissähän vahtoaa.

Kivenheiton päässäpä siitä niin uljas kartano on,
sen keskeä nousevi torni, niin suora ja kaareton.
Syysillan synkeät varjot jo loitoks siirrähtää,
kun suurista ikkunoista valo kirkas välkähtää.

Siell' on niin ihmeen hauskaa, siellä nuoriso riemuitsee,
elon onnesta uhkuva joukko ilomielellä nautitsee
ja posket poikien hohtaa, povet paisuvi impysten,
ja kengät ne vallattomasti lyö tahtia soitollen.

Ei kumma jos posket hohtaa, povet paisuvi impysten,
ja vallattomasti jos kengät lyö tahtia soitollen:
hääiltanahan toki sentään kai nuoriso riemuita voi
ja tanssia hehkuvin rinnoin, kun hurmaten torvet soi!

Ja morsio, puhdas kuin kielo, mi kylpevi kasteessaan,
lumouksissansa hän katsoo jalo-otsaa sulhastaan:
"Tää onni on liian suuri ollaksehen maallinen",
näin kuiskahtain nojauupi hän sulhonsa rinnoillen.

Ja kynttiläkruunut kirkkaat ne hohtaen leimuilee
ja vahtovat samppanipullot ujon rintaa rohkaisee.
Jo hohtavi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,
nyt riemuitaan elämästä, nyt ovathan nuorten häät!

Mut ulkona syksyn yössä liki uhkean kartanon
siell' yksin seisoo nainen kivi-reunalla kallion.
Hän seisovi hurjin silmin, valovirtahan tuijottaa,
ja syksyinen kolkko tuuli hänen kutria heiluttaa.

Povellansa hän käärön kantaa, rinnoillahan lämmittää,
ja kun kääröstä kuuluvi ääntä, hän äkkiä hätkähtää -
vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee
ja vahtovat samppanipullot ujon rintaa rohkaisee.

Ja hehkuu posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,
nyt riemuitaan elämästä, nyt ovathan nuorten häät.
- Mut ulkona seisova nainen vilutuulessa värjöttää,
povellansa hän hellivi lasta, repaleillaan lämmittää;

Kas, kääröstä kirkuva ääni se äidille ilmoittaa:
on tyhjinä äidin rinnat, laps' niistä ei maitoa saa.
Ja silmien kärsivä katse yhä äidillä tummentuu,
ja huokaus särkevä, synkkä sydämmestään tunkeuu.

"Voi lapseni, kurja on äitis, vaan taattosi kurjemp' on,
lupauksia äitisi uskoi vävyn uljaan moision;
niin uskoi äitisi kerran, vaan kohtapa viisastui:
sun taattosi kurja petti ja neitihin armastui.

Mut entä hän ruokaa soisi, ei mulle, vaan lapselleen,
jos laskisi nääntyvä äiti etehensä nyt polvilleen?
Oi ei! hänen jalkojen juureen, joka koirana hylkäsi mun,
vei köyhältä maineen, rauhan, elon onnen haaveillun - -

En konsana taipua voisi anomaan hänen pöydältään -
"Siis lapseni, kai sinä myönnyt, ett' ennen me näännytään!"
Hän painaa raukkaa lastaan hellempähän rinnoilleen,
ja syksyn kalsea viima vie silmästä kyyneleen.

Vaan kynttiläkruunut kirkkaat yön selkään hohteen luo,
ja tuulonen soiton tahdit ulos seisojan korviin tuo:
yhä hohtavat posket, uhkuu nais-rinnat täyteläät,
yhä riemuitaan elämästä, siell' ovathan nuorten häät.

Mut ulkona kurjan silmä nyt äkkiä leimahtaa,
niin hurjan säihkyvä katse yön selkään tuikahtaa:
"Oi lapseni! kuolema meille on onneen suorin tie,
ja tuskinpa helvetissä olo karvaampi synkempi lie!

Vaan lapseni kanssa jos tuonne käyn koskeen kuohuvaan,
niin eivät kirkko ja pappi suo silloin siunaustaan,
ja luojakin meiltä sulkee tien armon ja autuuden,
ja mennyt on autuus sielun ja siunaus pappien.

- Hyvästi sä siunaus sitten, jää kunnia maailman,
hyvästi sä ihmiskunta ja autuus taivahan,
mä lapseni kanssa ennen käyn hyrskyhyn kosken tuon
ja pehmeän haudan siellä näin pienoiselleni luon,
kuin näännytän kuoloon häntä; ja jos jäiskin hän elämään,
ikipäiviksi kannettavakseen vain äityen sais häpeän."

Ja hän seisovi hetken siinä, tuli silmistä tuikahtaa,
sydän taukovi sykkimästä, povi synkästi huo'ahtaa,
kuni hurja hän painaltaapi rinnoillehen lapsostaan,
ja syöksyvi syksyn yössä vesihyrskyyn vahtoavaan.

Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee
ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee,
yh'ä hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,
yhä riemuitaan elämästä, siell' ovathan nuorten häät!

Totuutta huudat.

"Totuutta huudat yhtenään,
totuutta toimeen, elämään,
totuutta uskoon, rakkauteen,
totuutta käytökseen!

Vapautta työlle tietehen,
vapautta puheen, aattehen,
vapautta sanan, lausunnon,
vapautta uskonnon!"

Sä näin nyt huudat innossas,
oot mielestäsi oikeass',
kun hengen, aatteen kahlehet
sä murtaa aikonet.

Niin luulet, niinhän luulla vois,
ett' meilläkin, kuin muilla, ois;
vaan erhetys on suuri tää
ja siksi vielä jää!

Ei meillä vapa olla saa,
ei aatettansa paljastaa,
ja oma uskon vakaumus
on meillä kauhistus.

Totuutta myös ei elämään
suvaita meillä mielellään,
ja puhe suor' on - loukkaus
ja seuran pahennus!

Sä tokko nyt jo ymmärrät,
kuin turhaan huudat, ryntäjät?
Totuus on meillä mahdoton
ja vapaus uskonnon.

Hengen tasavalta.

Kun yksi hallitsi kansoja,
oli yksi kaikkien sortaja,
hän ainoa puntari oikeuden
oli holhooja ihmisten.

Tään yhden tahtoa tirannin,
joka "luojan armosta" valtoihin
oli päässyt kai, sitä seurattiin,
sen tahtoa peljättiin.

Jopa vihdoin muudan viisastui,
tään yhden tahtohon kiivastui:
"ken valtahan tuommoisen hirviön
on päästänyt, heittiön?"

Näin huusi yksi. Ja toisetkin
ne orjuudestahan virkosi:
"Niin aivan! mistä hän oikeuden
sai sorroksi toisillen?"

Ja vihdoin kansakin tulistui,
ylivaltijas sortui, kukistui.
Maat' itse kansa nyt hallitsee,
muka onnesta nautitsee.

En huoli tuosta mä onnestaan;
oli ennen sortaja yksi vaan,
nyt joukkiot suuret, tuhannet,
lyö vangiksi aattehet.

Jos yht' en tahdo mä valtijaa,
satakuntaa en myöskään sortajaa:
ken kerran joutuvi kahleihin,
hän orja on kuitenkin.

Tasavaltaa hengen mä taistelen,
yks'valtaa älyn minä intoilen:
ain' olkoon yksilön vapaus
oma lausua vakuutus.

Neidon silmä.

Impi, kurja sydämmesi
oli ensin herttaisin:
jopa säihkyn silmiesi
päiväksi mä vertailin.

Mutta että silmäs palo,
joka tunki rintahain,
oli revontulten valo,
kylmä kolkko tietää sain.