Runoilijan valitus
Runoilijan valitus. (Qvanten.) Kirjoittanut Emil von Qvanten |
- Miksi lakkaamatta laulaa
- Sieluin säveleistä pauhaa.
- Ja jos kuinka laulankaan
- Vastineetta olla saan.
- Laaksolinnun lauluseenkin
- Vastaa vuori, laaksonenkin
- Lehto lempii tuulelmaa
- Ranta aina aaltoja.
- Kieltä on min kuulee, haastaa,
- Ääntä se, mi lempii, vastaa;
- Runoilijan äänt’ ei vaan
- Toisen sydän tunnekaan.
- Voi, miks’ jäänyt ei mun äitin
- Suomen arovirtain ääriin,
- Missä kuuluu sointuinen
- Oma kieli entinen.
- Niin mä tuntisin ne äänet
- Kotilaakson kai’un väreet
- Eikä rintain riehuisi
- Yksin, kuin nyt, kaipaisi.
- Nyt jos yksin uinailenkin
- Laulain surut hautailenkin:
- Ja kun kerran kuolen vaan
- Eipä kukaan muistakaan.
- Pian käy jo päivänkoitto
- Sulo Suomen valon voitto!
- Maa, tuo ennen synkkä vaan
- Koht’ on valo loistossaan.
- Vaan, mä silloin makaan maassa
- Hiljaa kukka kunnahassa
- Ja mun nimein, lauluni
- Onnenpäivään vaaleni.
- Sure sävel suhtalooni
- Lausu laulu kohtalooni!
- Oi, miks’ runomaailmaan
- Olen yksin jäänyt vaan!
– a –.
Lähde: Lappeenrannan Uutiset 1.3.1889.