Runoilijan valitus.
(Qvanten.)
Kirjoittanut Emil von Qvanten


Miksi lakkaamatta laulaa
Sieluin säveleistä pauhaa.
Ja jos kuinka laulankaan
Vastineetta olla saan.
Laaksolinnun lauluseenkin
Vastaa vuori, laaksonenkin
Lehto lempii tuulelmaa
Ranta aina aaltoja.
Kieltä on min kuulee, haastaa,
Ääntä se, mi lempii, vastaa;
Runoilijan äänt’ ei vaan
Toisen sydän tunnekaan.
Voi, miks’ jäänyt ei mun äitin
Suomen arovirtain ääriin,
Missä kuuluu sointuinen
Oma kieli entinen.
Niin mä tuntisin ne äänet
Kotilaakson kai’un väreet
Eikä rintain riehuisi
Yksin, kuin nyt, kaipaisi.
Nyt jos yksin uinailenkin
Laulain surut hautailenkin:
Ja kun kerran kuolen vaan
Eipä kukaan muistakaan.
Pian käy jo päivänkoitto
Sulo Suomen valon voitto!
Maa, tuo ennen synkkä vaan
Koht’ on valo loistossaan.
Vaan, mä silloin makaan maassa
Hiljaa kukka kunnahassa
Ja mun nimein, lauluni
Onnenpäivään vaaleni.
Sure sävel suhtalooni
Lausu laulu kohtalooni!
Oi, miks’ runomaailmaan
Olen yksin jäänyt vaan!

– a –.


Lähde: Lappeenrannan Uutiset 1.3.1889.