Runoilijan laulu
Runoilijan laulu Kirjoittanut Väinö Hupli |
- Ulkona synkkä syksyn yö.
- Ääressä takan miettii mies.
- On hiljaisuus, vain kello lyö,
- ja tunnit kuluu, tummuu lies.
- Miks elämä niin raskast’ on,
- niin pettäviä riemut sen?
- Miks järjettömän kohtalon
- käsiss’ on onni ihmisen?
- Oikeus! Tyhjä sana vain.
- Voimassa sutten laki on;
- jää heikko vahvan saaliiks ain,
- on köyhä halpa, suojaton.
- Kivikko rehellisen tie,
- saa väärä elää loistossaan,
- ja rikas lesken osan vie,
- ovela, kiero perii maan.
- Kuin ruoho tyhmyys rehottaa,
- yösijaa vaille järki jää,
- ei viisas seuraajia saa,
- vallassa istuu pölkkypää.
- Kauneus, hengen lähde tuo,
- virvoitus sielun janoisen,
- sokea rumuus siitä juo
- ja sikolauma tallaa sen.
- Kunnia, hyve kaupitaan,
- irstaalle neito sylin soi.
- Puhtainta mit’ on päällä maan,
- ah, rahalla sen ostaa voi.
- Mi tyhjyys tää, mi ikävyys!
- Ken täällä onnen löytää vois!
- Sielussa harmaa, kylmä syys,
- unelmat, toivo haihtui pois.
- Oi äiti! Täällä vieras oon.
- Maailma houkuta ei lain.
- Ma väsyin elon taisteloon
- ja kohta olen tuhkaa vain.
Lähde: Hupli, Väinö 1938: Kivikkotie: runoja ja mietelmiä. K. J. Gummerus, Jyväskylä.