Runo haudalla runojan

Runo haudalla runojan. Kirjoittanut Wilhelm Laitinen

Tässä lepää kantajamme

Tässä runsahin runoja,

Tässä yksi ylimäinen

Suomen suurin sanaseppä,

Vielä maissa vierahissa

Mainittava ulkomailla.

Liki vanhan Väinämöisen,

Laulajamme lahjaiseksi

Entisen esi-isämme

Ukon urohon mukahan,

Laulantonsa laadinnossa

Oli Korhonen opista

Paavo parahin runoja

Aikanansa arvosampi

Rautalammin rannikoilla

Saaren Sonkarin kylällä,

Jossa syntyi, kanssa kasvoi

Eli ehtoolle ikänsä

Kyntö virassa vireesti,

Oli ojan kaivajain

Kannon vääntäjä väkevä;

Jolla lailla joukollensa

Hankki leivän lapsillensa

Kyntökourulla kovilla;

Vielä lauloa visersi

Illan aamunkin iloksi,

Joutohetkinä helisi

Hänen äänensä hyvästi

Kotonansa koriasti,

Jotta joukkonsa heräsi

Ilo tuntohon tulivat

Ukon äänestä urohon;

Jolloin vallitsi vakainen

Vielä leikkikin viatoin

Siinä kylässä siviä

Aina hänen aikanansa.

Vaan sen vaarin unhottivat

Kaikki kanssansa eläjät

Kumppalinsa kuoltuansa.

Kun ei kenkähän kehdannut,

Panna haudalle halannut

Merkkiä ei mitäkähän,

Yksin keppiä yläälle

Lapsensa ei laittanehet;

Joka vika vissimmästi

Onpi oudompi osoitus

Sille mielelle mitätöin,

Jota Jumala jalolla

Kunnioitti korkialla

Lahjalla niin lavialla;

Joka ihmeeksi isojen

Käypi koulun-käynehien,

Joiden johdosta heräsi

Tämä toimi tärkiämpi

Tuli ylös yhtehinen;

Vielä vuosien perästä,

Kolmenkymmenen ylitse

Unhotetusta urosta,

Että kivi kirkkahampi

Patsas parahin pitääpi

Tämän haudalle hakata

Merkiksi ja muistoksensa

Lasten lapsien lukea

Kulta kirjaimet kupeesta

Kiven kirkkahan kylestä:

Että siinä esi-isä

Lepää yksi laulajamme

Paavo Korhonen parahin

Suomenkielen kirjoittaja,

Aikanansa aavistaja

Ensimäinen ennustaja

Suomen kielen kunniasta.

W[ilhelm]. L[aiti]–nen.

Lähde: Tapio 25.10.1873.