Runo Ruoti-Vaivasesta, Kirkkoherran Hevosesta

Runo Ruoti-Vaivasesta, Kirkkoherran Hevosesta.

Kirjoittanut Elias Lönnrot


Savost’ ompi Satu saatu,
Tarinainen tuonnempoa,
Monen taipaleen takoa,
Seihtemänki sinnempätä
Kirkko-kunnan, kuuluisimman. –
Kirkkoherralla hevonen
Oli Valkko, vanhanlainen,
Joka oli jättänynnä
Jälillensä, jääpyneeksi,
Kolme kesä-kymmenystä,
Samoin talvea tasaista,
Talon työsä työläisesä,
Nuorra ankara ajossa
Oltuansa oiva lailla,
Liukas ennen liikunnossa,
Kyllä kynnössä osaava;
Vaan kuin vanhuus päälle pääsi,
Vuoet voiman voitelivat,
Niin ei kyntöhön kyennyt,
Aikahunut ajo-töihin,
Matkoillen ei ensinkähän;
Eikä ollut ollenkana
Ihmeheksi Imeisille,
Eikä kuulla kummanlainen,
Vika hänen vanhuuensa;
Mutta muutoin sanelivat,
Sitä kummaksi kokivat,
Ettei heti hentonunna
Jalo Savon Saarna-miesi,
Kirkkoherra kiitettävä,
Lyyä hengeti hevosta,
Vaivoistansa vapahaksi,
Vallan vanhaa Valkkoansa,
Joka oli ijän päivät
Palvellunna pappilassa,
Ollut orjana alati.
Mutta mitä miettinynnä
Lienee Herra hengellinen,
Että anto eleskellä,
Hengitellä, vanhan varsan,
Ruokki ruunan joutilaisen,
Valkko-rukan vapisevan.
Saatti arvella asian
Vielä tälläkin tavalla:
Ei tuo vanha Valkko-parka
Paljon syöne pappilassa,
Heiniämme hävittäne;
Kesät käypi syöntö-mailla,
Talvet pitkät, pitäjäällä,
Saapi juosta joutilasna,
Ilman reettä rensutella
Kinkereillä, kerallani.
Syö se siellä heinät ilman,
Joit’ on kyllä kylissämme,
Takana joka talossa,
Saapi kaura-kappaisenki
Vaikk’ on hampaat vanhan harvat,
Puolet suusta puonnehet. –
Kuin nyt tällä tavallansa,
Vuotta kolme kokonaista,
Vanha valkia Valakka
Oli pystössä pysynyt,
Jaksanut jaloilla olla,
Syksyn tullessa tukalan,
Tahi talven tavottaisa,
Sattu kirkolla samalla
Että pääsi päivistänsä,
Kuoli kurjasta elosta,
Äijä muuan ähmäröinen,
Ukko vanha vaivoistansa,
Joka oli kyllä kauvan,
Vuotta koko kymmen-kunnan,
Kontannut kylä kylältä
Varsin Ruoti-Vaivaisina.
Kuin nyt vanha vaipu täällä,
Uupu pitkähän unehen,
Heti kohta kokoutuivat
Sunnuntaina, sukkelasti,
Talon-vaarit vakavimmat,
Ite Isännät rehiät,
Keskustelit kiirehesti
Kirkkoherrana keralla,
Kelle kuollehen, jätetty,
Aukinainen, annetaisi
Ruoti-ruokko eläkkeeksi.
Tuossa tuumassa olivat
Miehet monen-mielelliset. –
Vaan on turhat tuumat kaikki
Joit’ ei yhteen juoksuteta. –
Yksi huusi Huntukaista,
Toinen Tolvaista nimitti,
Kolmas Yrjä Kontioista. –
Avun kyllä ansainneet,
Vara-leipaä vajaavaiset,
Oisi kaikki kieltämättä. –
Toisin toiset arvelivat,
Talon-Vaarit tarinoivat:
”Huono kyll’ on Huntukainen,
”Varsin kehno kerjäläinen;
”Mutt’ on muita huonompia
”Kylillämme kehnompia.”
Toisin kuulu Tolvaisesta:
”Ett’ on laiska luonnostansa,
”Vielä villi viinan juoja,
”Hurja ystävä humalan,
”Jost’ on köyhyys päälle päässyt,
”Elon puutet ennättänyt,
”Varat vaipuneet vähiksi;
”Josta pääsis’ joutumalla,
”Työtä tehen taloisamme,
”Muitten ihmisten mukahan.
”Kontikkainen, kolmas miesi,
”Jalka-puoli poika-parka,
”Jos’ ei ole, ollenkana,
”Olkenevaa ontuassa;
”Meniätä mettä-työhön,
”Mutt’ on vikkelä, viriä,
”Käsi-töihin kelpolainen:
”Verkot kutoopi komeat,
”Nuotat vankat valmistaapi;
”Elänyt on sillä ennen,
”Saanut ruan runsahimman;
”Eeskipäin saa eleskellä
”Varsin vanhalla tavalla.” –
Mutt’ en muista enempätä,
Kuin en tarkaan kuullukkahan,
Mitä miehet sanelivat
Paljon muutakin pakisten;
Sen ma muistan selkiästi,
Että istu ukko muuan,
Ilman ääntä, itteksensä,
Pitkän ajan, penkissähän.
Kuullut kyllin lausehia,
Se nyt nousi seisoallen,
Avoi suunsa sukkelasti,
Sanoin näillä sanoillansa:
”Min’ oon kuullut, Kumppanini!
”Ittekseni imehellyt,
”Kuin on kurjia kylissä,
”Varsin paljon vaivaisia,
”Joille apu annettaman
”Pitäs’ kyllä pitäjältä,
”Ruoti-ruokko, joutilainen,
”Muona vaivaisen mukoma;
”Mutta minun mielestäni
”Se ei jouva jokaiselle;
”Yhtehen siis yhtykäämme,
”Jonka kaikista katomme
”Avun tarkoin tarvitsevan,
”Ruoti-varoja vajaavan.
”Miten oisi teistä, miehet,
”Mitä mietittä, urohot,
”Jos tuon Ruoin runttaisimme,
”Upu-leivän antaisimme
”Kirkkoherran Hevoiselle,
”Ruuna-paralle ruaksi,
”Vanhan päivänsä varaksi?
”Se on, vanha Valkko-rukka,
”Käynyt jo niin könkelöksi,
”Että tuskin tulevana,
”Ensi, talvena enähän
”Se voi kulkia kylissä,
”Juosta, ehkä joutilasna,
”Pitkiä pitäjän teitä,
”Kirkkoherran kumppanina,
”Kinkereillä kinnistellä”.
Tuosta nousi tuima nauru,
Tuosta hekoitus heräsi,
Rähinä niin räyhaaväinen,
Etten kuullut korvillani
Mikä päätös, päätteeksi,
Konnallisen koiran silmän
Tuumiin lienee tupsautettu.


Lähde: Oulun Viikko-Sanomia 27.10.1832.