Runo Laulu isän kuoltua

Runo Laulu isän kuoltua

Kirjoittanut Anna-Reeta Korhonen


Nyt on luonto liikutettu,
runon työhön taivutettu,
vaikk’ ej riemusta runoja
eikä ainetta ilosta;
nyt on sanatkin syvällen
murhe pannut painon ala,
kuin on kuullunna kamalat,
saatu surkiat sanomat
kuolemista kummemmista,
erosta tämän elämän,
jotka sattui seurassamme,
talven tullessa tapahtui
koska loppui lokakuussa,
päivät viimmeiset tulivat,
sattui silloin sangen outo,
kuului kuoleman sanoma,
joutu päivä ensimmäinen
mainittava marraskuussa,
silloin päätti Vihta-Puavo
mailmassa matkan juoksun,
joka vaarassa vajelsi
vuotta kuusi seihtemettä.
Eikä tietoa etellä
annettunna aikanansa
viikon viimmeisen olevan,
virstan viimmeisen tulevan,
joka saattoi saaren piähän
kuollopaikallen kuletti.
Tuo on meiltä tietämätöin,
tyhmäin tunnolta salattu,
mikä laitettu lopuksi,
mikä pantu päätökseksi,
liekkö sumulta sovaistu
uuvutettu usmun kautta
vaiko vilu viivyttännä
eli nälkä niännyttännä
vaiko varsin miäräpäivät
lie jo tullut täytetyksi.
Tuo on meiltä tutkimatoin
kätkettynnä järjen kautta,
kuinka kauvan kamppavusta
kuollon kourissa kojetti,
kuin ei kuultu kurjan ääntä,
jos se vaivoissa valitti,
koska vasta viikon piästä
veli veljensä tavoitti,
jota kohtasi kovasti
huokaus ja huutoääni,
tuossa täytyi tunnustella
ihmetellä itkun kansa:
”Tuoss’ on kuollut tuttavani,
veli yhdestä verestä,
jonka kansa kaunihiisti
ennen yhdessä elimme;
mut on nyt jo muutettunna
kuollon kautta kaikki tyyni;
nytpä mullen murhepäivät
vasta joutui vanhoillani,
kuin on linnun liukas ääni
langetettu laulamasta –
kuin on kuollo katkaissunna
aviotkiin auvaissunna;
nytpä minun mielestäni
unehtui uni ja leipä. –
Siit’ on suru suurennettu
mieli painettu pahaksi,
kuin oli veljeni veneessä
ilman alla aukialla
kuin s’ei kuollunna kotona,
sairastanna saapuvilla –
ett’ ois autettu avulla
korjattttnna kunnialla.”
Mutpa ei nyt murhe auta
eikä vaikia valitus,
heitetäänpä Herran päällen
kaikki huolen huokaukset,
jonka viisaus visusti
läpi kaikki katseleepi,
jok’ on tiennyt lähtötiiman,
eron hetken helpotukset,
sill’ on tieto sielustakiin,
annettiinko armopalkka
eli kauhija katotus –
kyllä ol’ vissillä vijoilla
katotuksen kahlehiilla
sidottunna, siitä päivin
kuin sai viina villityksi
Belsepupin pestin kautta
Lukiferiltä luvattu,
käsky käynyt kärmehiltä,
joka piteli pyhältä,
esti armon atrialta
kuin ol’ Paavalin sanoista
käsityksen kerran saanut,
ett’ei syyvä syömärinä
eikä juuva juomarina
siitä juomasta pyhästä,
armon leivän atriasta.
Kyllä sitä sielun kuorma
paljon painoi ja pakotti,
jota vainaja valitti
ahkerasti aikanansa –
että ovat ennen jäänyt,
viipyvätpä vielä nytkiin
anomata armon lahjat
pyhät lahjat pyytämätä,
josta toivo tointuansa
paremmaksi pääsevänsä
saavansa himollen salvan
lukon orjuuven ovelien;
vaan se viipyi viimeiseksi
aivan ehtoollen elämän.
Nyt ei tietä Herran töitä
eikä tuta tuomioita,
jos on vielä viimeisellen
ehtoollen elämän, Herra
auvaissunna armon oven
paratiisin Paavalillen.
Ei ou luojan laitoksissa,
suremista surman töissä
kuin se on jo vanha liitto
alku saatu Aatamista,
Eevan kautta ensimäinen
otettu omena puusta,
siit’ on syöty synnin alku,
silloin kuolema kututtu,
joka kaikki kaataneepi
vanhat, nuoret vaatineepi.
Ei ollut suruva siitä
valitusta vainajasta,
että nuoruuen ijässä
tuli täältä temmatuksi,
kyllä ol’ jo ijästä ilta
elämästä ehtoopuoli,
jo ol’ vaivoista väsynyt
elämästä kyllän saanut,
kyllä aika myöten antoi
erota elosta tästä,
päästä pojes Paapelista
Sotomaasta syndisestä.
Vaikka muutamat murehti,
pahastuivat paljon siitä
kuin ol’ kiini kirkon kellot
seurakunnan sielukellot,
mut kuin tarkoin tutkituksi
viat vissiksi tulivat,
ett’ on kieltty kirkkolaissa
kellon soitto kelvollinen;
jolloin sekin murhepilvi
riemu ruskoksi rupeisi,
katosipa kaikki tyyni
hauvan reunalla hajoisi,
kuin on saanunna sijansa
siinä maassa siunatussa,
siinä paikassa pyhässä,
jossa muutkin matkamiehet
saavat laskeita levollen,
kuin on kaikki täytettynnä
päivän työtkiin päätettynnä.
Nyt on kuolema puhuttu,
hautaus myös haastettunna.
Kyllä vainaja varusti
itse jo elämän kirjan,
joka joutui vuotta ennen
kaikillen kateltavaksi,
jonka otti oppineetkiin
varsin vastahaan halulla,
vaikk’ ol’ kyntäjän kynällä
pantunna paperin päällen,
sitä kohten korviansa
ottivatpa oppineetkiin,
siitä piispatkiin pitivät
Rohvessorit ja Rovastit
myöskin Herrat Helsingissä,
antoi sillen arvon suuren.
Vaikk’ei auta arvo suuri,
nimi kuulu kuolemassa,
kuollo on se kuulu vieras,
joll’ on valta valloillenni,
ei se kehäkään kysele
outko vailla valmistusta,
onko armo jo anottu
sieluntila tievustettu,
onko mailma makija
vaiko taivasta halajat.
Ei se kyitijä kysele
eikä tule tulkin kansa;
ei se kysy Kejsarilta,
Ruhtinaita Ruunatulta,
waatisikko valtakunta
vielä täällä viipymähän,
eikä pappija paraita,
kierrä kirkon haltioita,
ei se tutki tuomarilta
oikeuven oppineilta
onko tuomijot totiset
vaiko viärin viänneltynnä;
kuka kaikki kertoneepi,
kuollon tuumat tutkineepi,
kuin on tuoni tuima vieras
tullessansa yhtä kiivas,
ei se aikoia valihte
eikä paikkoia paraita
eikä kysy kynnyksellä,
outtele oven takana,
joko oisi outettunna
eli kauvan kaivattunna
vaiko vielä viivytellä
tarvihteisi tauvotella,
oisko vielä auttamista
päivän töissä piättämistä
että tohtisi totisen
tulla tuomarin etehen.
Siitä syystä syntisiltä
vaaitaankiin valmistusta,
kuin on kuollo tietämätöin
kaikki hetket Herran käissä.
Onnellinen on se päivä
uskovaisillen ihana,
joill’ on toivo taivahaassa
isän huoneessa iloinen;
vaan on vasta vaikiampi
vaiva kahta kauhiampi,
joiten mieli maallisilta
tavaroilta tahrattunna –
niillen mailman makeus
kaikki käypi katkeraksi
kuolemassa kauhiassa,
synnin palkan päätöksessä.


Lähde: Lyytinen, Pentti ja Anna Reetta Korhonen 1961: Pentti Lyytisen ja Anna Reetta Korhosen runoja. Toimittanut Vihtori Laurila. Peuran museosäätiö, Rautalampi.