Runo Laulu isän kuoltua

Runo Laulu isän kuoltua Kirjoittanut Anna-Reeta Korhonen

Nyt on luonto liikutettu,

runon työhön taivutettu,

vaikk’ ej riemusta runoja

eikä ainetta ilosta;

nyt on sanatkin syvällen

murhe pannut painon ala,

kuin on kuullunna kamalat,

saatu surkiat sanomat

kuolemista kummemmista,

erosta tämän elämän,

jotka sattui seurassamme,

talven tullessa tapahtui

koska loppui lokakuussa,

päivät viimmeiset tulivat,

sattui silloin sangen outo,

kuului kuoleman sanoma,

joutu päivä ensimmäinen

mainittava marraskuussa,

silloin päätti Vihta-Puavo

mailmassa matkan juoksun,

joka vaarassa vajelsi

vuotta kuusi seihtemettä.

Eikä tietoa etellä

annettunna aikanansa

viikon viimmeisen olevan,

virstan viimmeisen tulevan,

joka saattoi saaren piähän

kuollopaikallen kuletti.

Tuo on meiltä tietämätöin,

tyhmäin tunnolta salattu,

mikä laitettu lopuksi,

mikä pantu päätökseksi,

liekkö sumulta sovaistu

uuvutettu usmun kautta

vaiko vilu viivyttännä

eli nälkä niännyttännä

vaiko varsin miäräpäivät

lie jo tullut täytetyksi.

Tuo on meiltä tutkimatoin

kätkettynnä järjen kautta,

kuinka kauvan kamppavusta

kuollon kourissa kojetti,

kuin ei kuultu kurjan ääntä,

jos se vaivoissa valitti,

koska vasta viikon piästä

veli veljensä tavoitti,

jota kohtasi kovasti

huokaus ja huutoääni,

tuossa täytyi tunnustella

ihmetellä itkun kansa:

”Tuoss’ on kuollut tuttavani,

veli yhdestä verestä,

jonka kansa kaunihiisti

ennen yhdessä elimme;

mut on nyt jo muutettunna

kuollon kautta kaikki tyyni;

nytpä mullen murhepäivät

vasta joutui vanhoillani,

kuin on linnun liukas ääni

langetettu laulamasta –

kuin on kuollo katkaissunna

aviotkiin auvaissunna;

nytpä minun mielestäni

unehtui uni ja leipä. –

Siit’ on suru suurennettu

mieli painettu pahaksi,

kuin oli veljeni veneessä

ilman alla aukialla

kuin s’ei kuollunna kotona,

sairastanna saapuvilla –

ett’ ois autettu avulla

korjattttnna kunnialla.”

Mutpa ei nyt murhe auta

eikä vaikia valitus,

heitetäänpä Herran päällen

kaikki huolen huokaukset,

jonka viisaus visusti

läpi kaikki katseleepi,

jok’ on tiennyt lähtötiiman,

eron hetken helpotukset,

sill’ on tieto sielustakiin,

annettiinko armopalkka

eli kauhija katotus –

kyllä ol’ vissillä vijoilla

katotuksen kahlehiilla

sidottunna, siitä päivin

kuin sai viina villityksi

Belsepupin pestin kautta

Lukiferiltä luvattu,

käsky käynyt kärmehiltä,

joka piteli pyhältä,

esti armon atrialta

kuin ol’ Paavalin sanoista

käsityksen kerran saanut,

ett’ei syyvä syömärinä

eikä juuva juomarina

siitä juomasta pyhästä,

armon leivän atriasta.

Kyllä sitä sielun kuorma

paljon painoi ja pakotti,

jota vainaja valitti

ahkerasti aikanansa –

että ovat ennen jäänyt,

viipyvätpä vielä nytkiin

anomata armon lahjat

pyhät lahjat pyytämätä,

josta toivo tointuansa

paremmaksi pääsevänsä

saavansa himollen salvan

lukon orjuuven ovelien;

vaan se viipyi viimeiseksi

aivan ehtoollen elämän.

Nyt ei tietä Herran töitä

eikä tuta tuomioita,

jos on vielä viimeisellen

ehtoollen elämän, Herra

auvaissunna armon oven

paratiisin Paavalillen.

Ei ou luojan laitoksissa,

suremista surman töissä

kuin se on jo vanha liitto

alku saatu Aatamista,

Eevan kautta ensimäinen

otettu omena puusta,

siit’ on syöty synnin alku,

silloin kuolema kututtu,

joka kaikki kaataneepi

vanhat, nuoret vaatineepi.

Ei ollut suruva siitä

valitusta vainajasta,

että nuoruuen ijässä

tuli täältä temmatuksi,

kyllä ol’ jo ijästä ilta

elämästä ehtoopuoli,

jo ol’ vaivoista väsynyt

elämästä kyllän saanut,

kyllä aika myöten antoi

erota elosta tästä,

päästä pojes Paapelista

Sotomaasta syndisestä.

Vaikka muutamat murehti,

pahastuivat paljon siitä

kuin ol’ kiini kirkon kellot

seurakunnan sielukellot,

mut kuin tarkoin tutkituksi

viat vissiksi tulivat,

ett’ on kieltty kirkkolaissa

kellon soitto kelvollinen;

jolloin sekin murhepilvi

riemu ruskoksi rupeisi,

katosipa kaikki tyyni

hauvan reunalla hajoisi,

kuin on saanunna sijansa

siinä maassa siunatussa,

siinä paikassa pyhässä,

jossa muutkin matkamiehet

saavat laskeita levollen,

kuin on kaikki täytettynnä

päivän työtkiin päätettynnä.

Nyt on kuolema puhuttu,

hautaus myös haastettunna.

Kyllä vainaja varusti

itse jo elämän kirjan,

joka joutui vuotta ennen

kaikillen kateltavaksi,

jonka otti oppineetkiin

varsin vastahaan halulla,

vaikk’ ol’ kyntäjän kynällä

pantunna paperin päällen,

sitä kohten korviansa

ottivatpa oppineetkiin,

siitä piispatkiin pitivät

Rohvessorit ja Rovastit

myöskin Herrat Helsingissä,

antoi sillen arvon suuren.

Vaikk’ei auta arvo suuri,

nimi kuulu kuolemassa,

kuollo on se kuulu vieras,

joll’ on valta valloillenni,

ei se kehäkään kysele

outko vailla valmistusta,

onko armo jo anottu

sieluntila tievustettu,

onko mailma makija

vaiko taivasta halajat.

Ei se kyitijä kysele

eikä tule tulkin kansa;

ei se kysy Kejsarilta,

Ruhtinaita Ruunatulta,

waatisikko valtakunta

vielä täällä viipymähän,

eikä pappija paraita,

kierrä kirkon haltioita,

ei se tutki tuomarilta

oikeuven oppineilta

onko tuomijot totiset

vaiko viärin viänneltynnä;

kuka kaikki kertoneepi,

kuollon tuumat tutkineepi,

kuin on tuoni tuima vieras

tullessansa yhtä kiivas,

ei se aikoia valihte

eikä paikkoia paraita

eikä kysy kynnyksellä,

outtele oven takana,

joko oisi outettunna

eli kauvan kaivattunna

vaiko vielä viivytellä

tarvihteisi tauvotella,

oisko vielä auttamista

päivän töissä piättämistä

että tohtisi totisen

tulla tuomarin etehen.

Siitä syystä syntisiltä

vaaitaankiin valmistusta,

kuin on kuollo tietämätöin

kaikki hetket Herran käissä.

Onnellinen on se päivä

uskovaisillen ihana,

joill’ on toivo taivahaassa

isän huoneessa iloinen;

vaan on vasta vaikiampi

vaiva kahta kauhiampi,

joiten mieli maallisilta

tavaroilta tahrattunna –

niillen mailman makeus

kaikki käypi katkeraksi

kuolemassa kauhiassa,

synnin palkan päätöksessä.

Lähde: Lyytinen, Pentti ja Anna Reetta Korhonen 1961: Pentti Lyytisen ja Anna Reetta Korhosen runoja. Toimittanut Vihtori Laurila. Peuran museosäätiö, Rautalampi.