Runo. Puustaveista

Runo. Puustaveista. Kirjoittanut Paavo Korhonen

Vasta vanhalla iällä

kuuen kymmenen kohalla

juohtui mielehen minulle

kuinka puustavit puhuvat.

A se alkaapi asiat

A on aina ensimäisnä

pietty Suomen Pipliöissä;

A on aapeskirjoissakin;

A on vielä viimeinenkin,

A se ammenen sanoopi.

B se paikkansa pitääpi

vaikk’ ei tuota tuhma tunne.

C on Suomessa siaton

kun ei anna kunnon ääntä.

D on kanssa tietämätön

vähäoppisen osata.

E on yksi äänellinen

aina ollut A:n apuna.

F:n ääntä ei osata

Savon huulilla sanoa.

G on kuitenkin paremmin

Suomen kielehen sopiva.

H:lla on hyvä nimikin;

H se paljo haastelevi;

H se herratkin sanoopi.

I on arvosta isosta,

joka Jumalan sanoopi

Isän meiän ilmottaapi;

Jesuksen Jumalan pojan

maailmalle mainitstepi.

K se paljon kirjottaapi

K:sta korkiat nimetkin

K:sta koko Keisarikin.

L:n ääntä tarvitahan

luettaissa laulettaissa.

M myöskin mainitahan

M äitinä meneepi

pienemmillä puustavilla.

N nuoremman näköinen

ehkä on yhen ikäinen;

N näkyypi tulevan

paikallensa pantavaksi.

O:lla on oma nimensä

oma ääni O:lla kanssa.

P on paneva paremmin

oppilaitten osaksi;

B:tä ei lapset pitäisi.

Kukas Q:ta tarvitseepi

Suomen suorissa sanoissa?

Koska K saman sanoopi

K se kuunki kihoittaapi.

R:llä on äreä ääni,

jota ei jokaisen kieli

taija oikein tavata;

eikä oo sioa sillen

Suomen sanoissa sopinut

meijän Isämeiässämme.

S:llä on aina ollut

sanomista sangen paljon

sitä silloin, tätä tällön.

T on Suomelle sopiva,

tätä T:tä tarvitahan,

tällä toimehen tuleepi

jos ei toista tunnekkana.

U se itse uskaltaapi

ulos äänensä sanoa.

V on kanssa vuorollansa

kokonainen konsonantti.

X:n ääni on mitätön

K ja S sen sanovat.

Y on hyvä yhtä kaikki

Y on yksi onnellinen.

Z on melkeen mitätön

T ja S sen tekevät.

Ä ja Ö on äänelliset,

jos Ä:llä on enempi ääntä

ompa Ö:lläkin osansa.

Koska ei nyt konsonantit

anna ääntä yksinänsä;

vaan kun vokalit sekahan

paikoillensa pantanehen,

kyllä sattuupi sanoja

lukioillen laulajoillen,

taitavillen, tietävillen

käypi riimiksi runoiksi

aina passaapi paraiksi,

kun on miestä miettimähän,

ettei vesoja välihin

tapaturmasta tapahu,

tule turhia sanoja

jotk’ ei merkitse mitänä.

Semmä mieheksi sanoisin

luulisinpa laulajaksi,

joka saisi sattumahan

sanat kaikki säntillensä

että kaksi äänellistä

eli kaksi äänetöntä,

kaheksan tavausta kanssa

ruvennut runoratihin.

Niin on runo rustattuna

muka laatunsa mukainen,

muutoin on lamassa laulu

virsi pitkäkin pilalla.

Vieläpä vika tuleepi

joka liialla lorulla

virren pitkäksi vetääpi

syöpi sanoista syämet

kuoret siitä kihoittaapi.

Aina alussa pitäisi

asiata aprikoija;

eipä tieä tuulen päällä

mitä sattuupi selällä.

Oilpa ennen Oululainen

oli kaiketi Kajanus

koulun kaiken kautta käynyt

ollut Upsalan opissa

kantitaatti kauan ollut.

Ei hän ollut ennättännä

vielä virkoja tavata;

Siltä kulki siivolailla

riimi runo rinnatuksen.

Ei se sanoja sahaillut

puolitellut puustavia,

niinkuin muinoin vanha munkki,

joka virttä viikkokauen

mietti mielensä pakolla

eikä saanut syntymähän –

nurin aina nuotti kulki,

sanat värsyssä väheni

laulu loppui lunnoksellen;

kävi niinkuin köyhän miehen

talkouvessa tapahtui,

joka illalla isosti

juominkinsa julisti,

jakaisissa juomat loppui

perakoilla piot päätti

suuret tulensa savulla.

Ei se virttä väärin laula,

joka oikein osaapi

panna sanat säntillensä,

että nuotti nouattaapi

kello sepän kelvollisen

Könnin kuuluisan tekeita.

Paavo Korhoinen.

Lähde: Oulun Viikko-Sanomia 6.11.1841.