Runebergin muistoksi
| Runebergin muistoksi. (6 p. Toukokuuta v. 1878). Kirjoittanut August Ahlqvist |
- Pois on mennyt meiltä laulun ponsi,
- Poissa on hän runoruhtinaamme!
- Kulunut vaikk’ on jo vuosikunta
- Hetkest’ aivan haikeasta siitä,
- Jolloin läks hän tämän ilman alta,
- Valon, soinnun maahan mennäksensä,
- Ijäisenpä ihanuuden maahan,
- Niin ei tahdo suistua surumme,
- Kaiho Suomen kansan ei vaan laata,
- Kuin on mennyt meiltä laulun ponsi,
- Laulun ponsi, runoruhtinaamme.
- Syytä sulla onkin, Suomi, kyllin
- Yhä kaihoella, kaipaella:
- Tietäjäs hän oli tenhosuurin,
- Taitajasi taivasta läheisin.
- Ennen häntä eteläisen ilman
- Ihanteita ihmetteli Pohja!
- Italian ikiselvää päivää,
- Hellaan hehkuvia tuoksuöitä,
- Olemattomiai onnenmaita,
- Joissa kansaa autuaallist’ asui,
- Paimenet ja paimenettaretpa,
- Laitumella lammaskarjojansa
- Säännellen vaan sävelillä huilun
- Tahi talutellen punapauloin,
- Simoa ja suudelmia söivät;
- Taikka joissa viljavainioilla
- Joutuneilla joukko kumma liikkui:
- Talonpojista, maantyttölöistä
- Kulkivat ne, mutta muu ol’ luonne,
- Luonne oli hieno herrasluonne,
- Päällä silkkiä ja samettia,
- Suussa suloisia sanoja ja
- Sukkeluuksia ja somuuksia.
- Silloin uusin runoin Runeberg jo
- Tuli, loihti, nosti noidansauvan,
- Kajahutti taikakanneltansa.
- Katsos vaan – ken uskonut ois tuota! –
- Kotimaakin, vaikk’ on köyhä, kylmä,
- Taideniekan taulull’ on ihana;
- Suomen maat ja maisemat ja ilma,
- Suomen salmet, lahdet, lammit, laaksot
- Lumoovat nyt silmäs ihanteella.
- Mitäs on nuo miehet sekä naiset,
- Edessämme aivan eläväiset,
- Taiturin tään tauluihinsa luomat?
- Liha on ne meidän lihastamme,
- Veri juuri meidän verestämme:
- Kurun Matti Pohjan onpi poika,
- Savon mies on Saarijärven Paavo,
- Hana muinoin meill’ ei harvinainen;
- Pistuoli, sun pirttis pimeyttä,
- Oloasi osatointa emme
- Kuivin silmin katsella me saata;
- Ihanainen Hanna ensilemmen
- Sulon muiston saattaa mielehemme;
- Hedan nähden näämme herttaisia
- Emäntiä entisiä maalla;
- Nuokin Augustat ja Annat, Aarot,
- Kaikki, kaikki on ne meidän kansaa.
- Ja te, Suomen suuret sotaurhot,
- Uskon, uljuuden ja sankaruuden,
- Kuulun kunniamme kannattajat,
- Esikuvat heikon jälkipolven,
- Ihmehtimät, yltämättömätpä,
- Kenp’ ois unhoksista ilmi tuonut
- Teidät, ehompina entistänne,
- Kirkkaina ja kuolemattomina
- Maailmalle mainioiksi tehnyt,
- Ell’ei kaikunut ois ihmekannel?
- Laulusankar’, sankar’-laulajamme,
- Omamme hän oli, omimpamme,
- Hän, jok’ aartehia aavisti ja
- Löysi luontehesta Suomalaisen,
- Halvan, köyhän, kurjan korpelaisen,
- Petäisen purian povessakin
- Ilmi saattoi, innokkaasti lauloi
- Kunnian ja kelvon kukoistavan.
- Omamme hän oli, omimpamme;
- Mut voi kohtaloa kovanlaista,
- Että sävelillä Suomen kielen
- Tämä kannel kaikua ei saanut!
- Ett’ei saanut, eikä saakaan koskaan,
- Suomalainen, umpi-suomalainen,
- Sulosointua sen kuulla, ääntä
- Ikirunojansa ihastella,
- Eikä ihanuutta ihmetellä,
- Jolla Suomen suurin taideniekka
- Kuvas Suomen kansan kaunihiksi!
- Kansa toinen, vaikk’ei varsin vieras,
- Ruotsalainen, runotemppelinsä
- Pyhimpähän pystyttävä ompi
- Sarjaan suurten laulusankartensa
- Ruotsiks runoillehen Runebergin!
- Mepä, aioiksi me ainaisiksi
- Sydämmemme syvimpähän kätköön
- Taitajamme muiston tallellamme,
- Hänelle, hänenpä hengellensä
- Sulat, hartahimmat kiitoksemme
- Lausuellen laulamastansa, ja
- Odotellen, toivoellen, että
- Runon into, Runebergin runon,
- Aian tullen, vuoron vierähtäen,
- Vastaistenpa polvien povista
- Kalevankin kansan kielellä jo
- Kaiun korkean ja kauniin saapi.
Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.