Runebergin kuvapatsasta paljastaessa

Runebergin kuvapatsasta paljastaessa.
(1885.)
Kirjoittanut Julius Krohn


Lähteissään Väinö jätti kansalleen
Perinnöks tänne sulo kanteleen;
Mut kauvas poveen korven synkeän
Seinälle pirtin köyhän, pimeän
Hän kätki sen ja lausui:»kaikua et saa,
Ennenkuin syntysanas joku oivaltaa!»
Hiipipä sinne hoviherra jo,
Lepersi:»se on Korkein suosio!»
Keikahti poika hurja, huoleton:
»Mä tiedän – huvi, hekkuma se on!»
Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään;
Ei saa ne siitä soimaan sävelt’ yhtäkään.
Taas koitti yks:»se san’ on viisaus,
Ihmisen järjen ikikaunistus!»
Ja toinen käski:»soi jo kannel, soi!
Naislempeä mi pyhemp’ olla voi?»
Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään;
Ei saa ne siitä soimaan sävelt’ yhtäkään.
Näin tuhannet jo turhaan koetteli –
Ijäkskö Väinö, soittos vaikeni?
Nyt vielä nuorukainen lähenee,
Silmästä kirkkaast’ into säihkyilee;
Hän lausuu näin:»maan päällä kalliimpaa
Ei olla voi kuin sana synnyinmaa
Ja kannel ammoin jäänyt ääneti
Raikkaasen riemuun kohta helähti;
Ja taivaan korkeeks kohoo pirttinen.
Jo siihen koittaa päivä valkoinen;
Ja sulaneet jo onpi korven kolkon jäät,
Ja kesän tuulosessa nuokkuu tähkäpäät.
Jo kansa herää pitkäst’ unestaan
Elohon, toivoon, toimeen uudestaan;
Ja pimeess’ eriteille eksyneet
Taas veljekseen on toisens’ tunteneet.
Ja mailma kummeksii:»mik’ ihme verraton!» –
Se Runebergin laulu, Suomen laulu on.
       *       *       *       *       *
»Suojaa, Herra, Suomenmaata! se on summa virressäin;
Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin.»
Näinpä muinoin lauleskeli sotavanhus harmaapää;
Näin myös aina lauloit meille, jaloin laulajamme Sä!
Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen,
Muistuttaos näölläsi nouseville polvillen:
»Kallis lemp’ on, kallis koti, kallis arvo, kunnia!
Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla.»
Pois siis turhuus, pois kaikk’ ylpeys, oman voiton pyynti pois!
Katein älköön mittailtako, suurko osa veljell’ ois;
Kumpi pieni, kumpi suuri, siitä riidellä ei saa;
Suurin se, ken isänmaata enimmin voi rakastaa.
Monet työt on, monet mietteet, moniaalle haaroo tie;
Kukin menköön suunnallensa, kunnes rientons’ häntä vie;
Vastakkainkin taistelkaatte, elämää on taistelu;
Mut se olkoon veljein kilpa, älköön vihan kiistailu.
Kahteen mereen erillensä virtaa järviemme veet,
Mutta yks se sydän ompi, josta kaikk’ on lähteneet;
Kaksi kieltä murheitamme, riemujamme ilmoittaa,
Mutta yks on Suomen kansa, yksi vaan on isänmaa.
Yhdess’ elo meille koitti, yksi hauta levon suo,
Yhdet kunnon, kunnian muistot nimellemme loistons’ luo,
Yksi rakkaus jalo, pyhä rinnassamme leimuaa; –
Yhteistä on parhain kaikki, vähemp’ erottaa ei saa.
Jalona nyt Suomi seisoo täydess’ avaruudessaan;
Jakakaa se – joka pala aivan mitätön on vaan.
Yhdess’ oomme vahva muuri, murtumaton kallio;
Hajotkaa – niin lomaan hiivii kohta salaturmio.
Yksi meill’ on Suomi-äiti, äitiä ei jakaa voi;
Kaikille hän lapsillensa lempens’ yhteisesti soi!
Yhteinen myös vastatkohon hälle lasten rakkaus;
Kuka eroo, kohdatkohon häntä äidin kirous.
Näin nyt vielä, näin nyt vasta keskellämme seisoen,
Muistuttaos näölläsi kasvavillen polvillen:
Kallis lemp’ on, kallis koti, kallis arvo, kunnia;
Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla.


Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.