Rumin.
(Suomennos)
Kirjoittanut Kálmán Mikszáth


Eräässä juuressa kansanjuhlassa oli mahdotonta olla nauramatta, kun näki teurastushärän tulevan, ympäröitynä, kuten vanha kenraali, urhoollisilla lihansyöjillä, joilla oli paljastetun miekat ja sotaisa asento.

Lihansyöjäjoukon kummallakin puolella juoksi koko kylän lapsilauma, joka ei tiennyt mitä se ihailisi enemmän: lihansyöjiä vaiko härkää, joka oli päätelty paistaa kokonaisena, luutakaan rikkomatta.

Mutta lapset eivät päässeet kuin aitauksen luo; siinä tuli jokaisen maksaa viisikymmentä penniä – lihansyöjät ja härkä tekivät kuitenkin siitä poikkeuksen.

Surullinen murina kuului lapsijoukosta. Uteliaita katseita tähdättiin aidalla eroitettuun paikkaan; sillä viheriäinen niitty varjoavine puineen, sinne tänne pystytetyt, kirjavat, teltat, saattoivat lasten mielikuvitukseen iloisen markkina elämän. Monen pienessä päässä pyörivät varmaankin ajatukset: ”sata markkaa antaisin viidenkymmenen pennin asemasta, jos pääsisin tuonne katselemaan”.

Juurikuin he seisoivat, katsellen ja tuumien, että eiköhän tuota pientä pääomaa saisi kokoon myymällä taskussa olevan kynäveitsen tahi joitakuita nappeja housuistansa, tuli ylhäinen sotaherra lapsineen. Sillä aikaa kun isä osti pääsyliput, menivät herraslapset maalaisten luo – sanotaanhan, että nuoriso pyrkii toistensa luo.

”Pista, Biri!” huusi sotaherra. ”Mitä te siellä teette? Mitä te noista lapsista huolitte?”

”Me vaan katselemme heitä”, vastasi Biri surullisena. ”Nuo raukat eivät voi päästä sisälle”.

”Miksikä ei”, lausui isä, luultavasti jotakin sanoakseen.

”Sen vuoksi, että heillä ei ole isää”, oli Birin kaino vastaus.

”Miten sinä olet tyhmä, Biri”, sanoi Pista, ”he eivät pääse senvuoksi katsomaan, kun heillä ei ole rahaa”.

”No ottakaamme kaksi heistä mukanamme”, sanoi isä ja antoi pääsylippujen myyjälle markan takaisin, jonka hän oli äsken saanut.

Sitten antoi hän kummallekin lapsistaan pääsylipun.

”Antakaa ne kelle te tahdotte”.

Pieni Biri läheni kainona pientä, tavattoman kaunista, sinihameista tyttöä, asetti punaisen pääsylipun tämän laskuun ja juoksi pois isänsä luo ilosta säteilevänä.

”Oi te lapset”, sanoi tämä, ”te valitsette aina kauneimmat. Miten kävisi rumien, jos huolenpidon laita olisi samalla tavoin? No niin, Pista kuulehan, mene nyt valitsemaan rumin kaikista tytöistä ja anna hänelle pääsylippu.”

Hän lausui nuo sanat kovalla äänellä. Lapsijoukossa syntyi hiljainen superrus ja kaikki alkoivat etsiä ruminta.

Pieni Pista astui pelottama keskelle joukkoa, lapset vetäytyivät hänen tieltänsä, mutta seurasivat kiinnolla kaikkia hänen liikkeitänsä. Viimein keksi hän rumimman, hän seisoi kauvimpana, joukon takana. Hänen kasvonsa olivat kokoonpuristuneet ja vielä liiaksi arpiset. Hänen pienet, terävät silmänsä katselivat levottomina ympärilleen, hänen matalassa otsassaan oli jo ryppyjä; ei mitään sopusuhtaisuus kaunistanut hänen kasvojansa.

Pistä ojensi hänelle pääsylipun.

”Tuossa saat!”

”Rumin! rumin!” kuului kaikkialta lapsijoukosta.

”Maria Lakatos on rumin! Eläköön Maria Lakatos! Eläköön rumin!” ja herttainen iloisuus täytti koko lapsijoukon.

Pieni Maria oli niin onnellinen lahjasta, että kauneuden vivahdus kuvastui hänen pienistä kasvoistaan. Mitä se tekee, että hän on rumin, kun hän vaan pääsee katsomaan ihmettä ja iloa aidan toiselle puolelle!

Olin sattumalta joutunut tämän tapauksen todistajaksi ja päätin edelleen seurata rumimman kohtaloa; kauneimman elämäkerta on itsestään selvä.

Pieni Maria ei mennytkään heti juhlapaikalle, vaan kotiansa kertomaan sitä äidillensä.

Seurasin häntä etäänpänä. Mutta tuskin hän oli ehtinyt kulkea joitakuita askeleita, niin saavutti hänet kohtalonsa.

Pörröpäinen poika tuli itkien häntä vastaan, joka piti kädessänsä särkyneen maitokannun kahvaa.

”Mitenkäs sinun on käynyt, Gynxci?” kysyi Maria lempeästi.

”Olen särkenyt maitoastian, joka oli täynnä maitoa!” – Ja taasen hän alkoi uudestaan itkeä. ”Mestarin rouva lyö minut varmaan kuoliaaksi – varmaan!”

”Miten sinä voisit kärsiä sellaista?” sanoi poika epätoivoisena.

”Kyllä, katsohan minulla on pääsylippu – – – – – – saisimpahan sen myydyksi – – – odota minua täällä. Herrasväki ostaa sen minulta varmaan.”

Nyt astuin minä heidän luoksensa.

”Minä ostan sen sinulta.”

”Todellako?” änkytti tyttö. ”Paljonko siitä annatte?”

”Markan.”

”Hyvä Jumala! Siinähän on tavattoman paljon! Mutta – eihän se ole väärennetty markka?”

”Ole rauhassa lapsukaiseni – saat sen paljaissa kymmenpennissä.”

Iloissansa tarttui tyttö Gynxciä käsivarteen, ja sitten lähtivät he ostamaan uutta maitoastiaa sekä maitoa.

”Katsohan nyt, Gynzcei” sanoi tyttö lempeästi lähtiessään, ”sinä et saa kutsua minua rumimmaksi, kuten vähän aikaa sitten. Emme olisi ensinkään saaneet rahoja jos minä olisin kauniimpi, ja silloin olisi mestarin rouva hakannut sinut kirjavaksi.”


Lähde: Työmies 22.12.1900.