Ruis.

Kirjoittanut Max Oker-Blom


Mikä väikkyy niin vehreenä tuolla
kevätauringon hohtehessa?
Viel’ on valjua viidakon puolla,
mutta sarka on vihanta.
Mikä keltaisna syksyn tullen
kotipellolla aaltoaa?
Nyt, ystävä, sanon sen sullen,
se on kultaakin kalliimpaa.
Se on rikkaus rantain ja saloin,
työn palkinto parahin,
ruis, leipämme aines jaloin
ja häätäjä puutteenkin.
Kun syksy jo kenttiä kultaa,
niin maanmies on toimissaan,
hän muokkaa peltonsa multaa,
käy siementä sirottamaan.
Vain viikko – jo mullasta nousee
kuin neulaset punervat,
ja oraat jo viertyä toisen
on rehevät, vihannat.
Ja talvi se hiuteitä heittää
niin pehmeitä pellollen
ja orahat hellästi peittää
ne kylmiltä suojellen.
Kevät lempeä taas kun koittaa,
se eloa luontoon luo,
se hankien kahleet voittaa
ja hentoisten herätä suo.
Nyt oraskin nostaa päänsä
ja kortensa kohottaa
ja vehmasta vehreyttänsä
se tuulessa huojuttaa.
Kun kukkii pihlaja pyhä
ja tuomi on valkeissaan,
niin korret ne tähkiä kyhää,
käy viljakin kukkimaan.
Se keltainen päivän puolla,
se kullalle välkkyvä vyö
kotivainion saralla tuolla
on palkinto vaivan ja työn.
Se on kypsynyt, valmis vilja,
se on häätäjä puuttehen
se päivässä huojuu hiljaa
jo sirppiä ootellen.
Pari vierii kun viikkoa vielä,
saa pellolle kuhilaat,
ja kohta jo riihitiellä
ne kuormina nähdä saat.
Pian puhtahan rukiinjyvän
jo mylläri jauhattaa,
ja uutisleivän nyt hyvän
jo äiti leipoa saa.


Lähde: Oker-Blom, Max 1915: Kotitanhuvilla. Lapsille omisti Tohtori-Eno. Suomeksi sovitti I. H. Otava, Helsinki.