Romalaisen runoniekan Q. H. Flaccon Pilkkarunojen ensimäisen kirjan 1:n runo

Romalaisen runoniekan Q. H. Flaccon Pilkkarunojen ensimäisen kirjan 1:n runo. Kirjoittanut Horatius

Miksikä, Maccenas, noin nurkuvi kaikk’ olojansa,

Joit’ ovat itse laatinehet tai sattumus suonut;

Kiittävät vaan yhä toisten rientoja oivemmiksi.

”Oi oi kauppijahat onnelliset!” oikkuvi tuolla

Valvoistaan raihnas sotamies, ikävoittoki vallan.

Kauppijas puoleltaan, myrskyiss’ ajelehtava, virkkaa:

”Paree on sotilaan olo. Kas, kun tappelu alkaa,

Niin jopa äkkiä kuolo tulee tahi riemusa voitto.”

Maamiehen elämän lakimies parahaksi ylistää,

Kun asioitsija ennen kukkoa ulkona jyskää.

Takuultaan tämä kun kaupunkiin häätyvi, huutaa

Kaupungiss’ asumuksen yksistään somaseksi.

Muut moiset pakinat ovat niin monet, jottapa niille

Fabio kielevä kyllästyis’. Vaan kuuleppa minne

Mielesi johdan. Joo lausuis’ joku näin jumalista:

”Vallassanne nyt on. Sotamies! nyt kauppijahaksi

Pääset; sie lakimies! ollos maalaisena! Kohta

Muuttooten asemaa, vaihtooten toimia. Hei jo!

Vieläkö seisotten?” – Ei lystäkkään mitä soivat. –

Syystäpä taivaan taatto jo tuimissaan mokomille

Pullistais’ poskensa ja vastais ei olevansa

Toiste enään niin mieluisa kuuleen toivoja heidän.

Vaan ett’en toki ilvehtiin asiaani ajaisi:

(Vaikka mik’ estää nauravan suun sanomasta totuutta?

Niinkuin lapsillen kouluuttaja leppiä joskus

Leivoksia jakelee, jott’ oppisit puustavit äkkiin;)

Kuitenkin pois leikki ja tuumailkaamme nyt totta.

Hän, joka aurallaan myllästää maata savista,

Petturi kauppijas taa, sotamies, purjehtijat, jotka

Piirtävät aaltoja uskaliaasti, he kärsivät puuhaa,

Niin sanovat, saadakseen harmajapäinä levossa

Olla, kun koonneet ruokaa ovat, juuriku pieni

Muurainen (esimerkki se on) työläästi kinaavi

Suussansa mitä voivi ja laskevi sen kekohonsa,

Jonka hän valmistaa, hyvin tieten vastaset tarpeet.

Hänpä, ku vuoden synkistää taivaan Vesimiesi,

Suojastans’ ei kiipeile, vaan nyt kasojansa

Nauttivi viisaasti, silloin kun kiehuva kuumuus

Ei sua voitost’ estele, ei tuli, talvi, ei miekka,

Ei meri, ei mitänä, ku’han rikkaampaasi ei löydy.

Lystikö on hopioita ja kultaa pelvon alaisna

Kätkeä varkain kaivettuun kuoppaan maan alle?

”Jos otan niistä jotain, ne ei halpaa penniä maksa.”

Mutta jos et, niin onko se korkia röykkiö kaunis?

Vaikkapa luuvistas’ saisit tuha’-määriä koolle,

Ei vedä vatsas’ silti enempää kun minun, aivan

Kuin jos leipä-katiskaa orjain kanssa alallas

Kantaisit, senvuoks’ et enempää saa kuin saapi

Kantamatonkaan. Vai onkoon yhtään erotusta,

Jos luonnon mukasest’ eläväll’ on tynnyrimaita

Kuinkaki paljon? ”Lystipä on, kun on hinkalo vankka.”

Mutta jos pienestäi’ tarpeensa ottoa käypi,

Miks’ jyvä-aittasi oisi paremmat purnuja meidän?

Niinkuin jos ruusin täyden tahi jumprun vettä

Tarvitsisit sanoen: Virrasta ma ennen joisin

Kun lähteestä saman verran. No sitenpä tapahtuu,

Että ku runnompaa halutaan kuin oikia määrä,

Ausido virtava vie reunan kanss’ itseki juojan.

Vaan joka tarpeensa vaan ottaa, lieju-sekaista

Vettä ei ammenna, aaltoihin ei huku konsa.

Turhia pyytäissänsä useimmat imeiset erehtyy.

”Ei mikänä riitä,” sanovat, ”sepä miestä mi rahaa.”

Moiselle mikä neuvo paras? Jopa kurjana olkoon!

Kosk’ itse haluaa. – Kuten muutama Atheinassa

Saituri upporikas ei totellut ääniä kansan,

Vaan pakisi: he viheltelevät nyt, vaan koton’ itse

Paukutan kämmeniän’, arkussani kun näen kullat.

Tautalo huulillaan, janoten, laineita tapailee

Yltämätä’. Nauratko? Sinuunkin taa satu koskee,

Toinen vaan nimi on. Rovioittuin säkkein päällä

Suin avomin nukut säästäin niitä kuten pyhäköitä,

Tai ilotellen niille, kuten tauluille koreille.

Etköpä tiennekään, mikä hyöty rahoillasi ompi?

Leipää ensistäi’ sekä kaalia ostaos, sitte

Muutai’ minkä vajautta imeisen luonto paheksii.

Vai rattoistako on hengästyksissä vapista

Yöt sekä päivät rosvoja, tulta ja orjia, jotka

Sun ryöstää voivat, paeten. Mokomista hyvistä

Tottapa ennen oisin ijän kaiken periköyhä.

Vaan jos sairastuu ruumiisi, vilusta väristen,

Tai muu sattuma vuoteesen sun kaatavi, onko

Ken sun hoitavi, hauteen laittavi, lääkärin pyytää

Paluuttaan sua lapsilles’ sekä muille omilles’.

Vaimosi ei sun tointuvan suo, ei poikasi, kaikki

Vihaavat sua, naapurit, tuttavat, poijat ja neidot.

Kummailetkos, kun hopias armaat yli kaiken,

Jos rakkautta, jot’ et ansaitse, ain’ olet ilman.

Vaikkapa armaitas’, jotk’ antavi luonto sinulle

Vaivattas’, tahtoisitkin luonas’ pidätellä,

Turhaa työtä se on, kuin jos joku aasin varsaa

Ohjais’ juoksemahan noudattain suitsia tarkoin.

Heitä jo pyytelemästä, ja kuin o’ot saanut enempi,

Pelkäile köyhyyttä vähemmin; puuhasi päätä,

Toivosi saatua täyttymähän, jott’ et tekisi kuin

Ummidius (pitk’ ei o’o kertomus), niin rikas, jotta

Mittaeli rahojaan, niin saituri, jotta puettu

Ei ollut orjaansa paremmin; sitteki aina

Henkivetoonsa viimeiseen hän pelkäsi puutteen

Pääsevän voitolle. Kirveellä hänen nais-orja

Kahtia katkasi niinkuin Tyndarin uljein tyttö.

Neuvosi kuink’ on siis? Joko Maenion lailla eläisin?

Vaiko Nomentanon? Riitaisia vaan asioita

Vastakkain latelet: sua ahneudesta ku kiellän,

Ellös sentään hulttio olko ja tuhlari turha.

Onpa Tanain ja Visellon apen kesken erotusta.

Määränsäki on kaikessai’, vissitki rajansa,

Joist’ ulkouten tai läheten tosi suunta on poissa.

Sinne, kusta läh’in, palajan nyt, jottei saita

Mielistyis’ oloaan, vaan toisten rientoja kiittäis’,

Eikä, ku vieraan vuohell’ on utareet täydemmät,

Kateudesta hivuis’ ja lukuisaan köyhäin joukkoon

Itsensä lukisi, muist’ e’elle alti koettais’.

Haittana näin kiirehtävän e’ell’ ain’ on pohatampi,

Niinkuin jos vaunut panisit kavioitten vietää,

Kuski komentaa voitolle hepojaan sekä jälkeen-

Jääneen ylenkatsoo, nähden hänen loittona vielä.

Sentäpä käypiki niin, jott’ tuskin koskana täällä

Onnellisn’ elänyttä ja vaiheisin elämänsä

Mielihyväisenä erkauvaista imeistä tapaamme.

Kyllä jo on. Jott’ et mun Crispinon lipahista

Siepanneen luulis’ jotakin, en enempätä virka.

Lähde: Oulun Viikko-Sanomia 16.11.1867.