Roinilan talossa: Kolmas näytös
| Toinen näytös | Kolmas näytös. Roinilan talossa Kirjoittanut Minna Canth |
Roinilan talossa |
(Sama paikka. Roinila vestää jotakin tarvekalua; Anna seisoo vaaleana hänen vieressään.)
ROINILA. Mitä kujeita sinulla taas on? Johan olet antanut Ollille lupauksesi, et siitä enää mihinkään pääse. – Inhoot häntä, sanot? Joutavia! Kyllä se kaikki katoo, kun naimiseen tulet.
ANNA. Ei, ei! Se ei koskaan katoo, vaan kiihtyy kiihtymistään. Isä – vaadi minulta kaikkea muuta, – vaadi, mitä ikänä tahdot, mutta elä pakoita minua naimiseen vastoin tahtoani!
ROINILA. Entä lupauksesi?
ANNA. Niin, lupaukseni! En ollut silloin täydellä järjellä, kun sen annoin. En totisesti ollutkaan.
ROINILA. Luulen pikemmin, että olit järkesi menettänyt jo sitä ennen.
ANNA. Mitä tarkoitat, isä?
ROINILA. Arvelen vaan, että kun nuori tyttö noin kammoo miehelle menemistä, tapahtuu se siitä syystä, että hän on mieltynyt johonkuhun toiseen.
ANNA. Ja jos niin olisikin? Jos kovan onnen sallimuksesta hän rakastaisi erästä, joka iäksi on kadonnut ja jättänyt jälkeensä vaan kolkon muiston? Eikö siinä jo surua hänelle enemmän kuin kantaa voi? Miksi sitten kahta kauheampaa kuormaa hänelle sälytetään?
ROINILA. Siinä se nyt oli. Tuota juuri odotinkin. Sinä onneton rakastat veljesi murhaajaa.
ANNA. En voi muuta. Omatunto soimaa, rintaa polttaa ja kirveltää kuin tulessa, – enkä sittenkään voi muuta.
ROINILA. Ohhoo sentään, mitä surua täällä annetaankin ihmisen lapsistaan nähdä! Eikö siinä jo kylliksi, että Eero järven pohjassa makaa, vieläko sinunkin tähtesi on minulla murheen päiviä odotettavana?
ANNA. Iloksi tahtoisin olla sinulle, isä; mutta elämäni on kuin pimeä pilven ranta, se varjoja vaan luo kaikkialle.
ROINILA. Ei totta totisesti, tämä ei kelpaa. Muutos tässä tulla pitää, lailla millä hyvänsä. Ei käy muuten laatuun.
ANNA. Josko saisit mun multaan peittää, isä, parempaa muutosta emme toivoa voi.
ROINILA. Elä puhu noin! Mikä minulle, miesparalle eteen tulisi, jos viimeisenkin lapseni kadottaisin? Ole, Herran nimessä, ennen naimatonna vaikka kaiken ikäsi, en välitä muusta, kun vaan tulisit terveeksi taas ja virkeäksi.
ANNA. Sinun tähtesi tahdon koettaa, isä.
LEENA (tulee tuvasta) Mikä ihme sille Ellille on tullut, kun ei koko päivänä palaja kaupungista? Johan tällä ajalla olisi ennättänyt sen seitsemän kertaa siellä käydä.
ROINILA. Tosiaankin! Hän viipyy merkillisen kauvan. Mutta ehkei hän ole saanut maitoa pikemmin kaupaksi menemään.
LEENA. Semmoista erää! Olisi hänellä ollut edes kuormallinen, mutta kaksi pientä putinaa vaan.
ROINILA. Maltas, tuoltapa jo luulen kuulevanikin hänen äänensä.
ELLI (kulissien takana). Ptruu! Kas niin. Kiitoksia nyt vaan, Paavo. Teitpä oikein hyvän työn kun otit minua kärryihisi. Mitä sanot? Eikö kestä kiittää? Kestääpä hyvinkin, sillä vähintään tuntia ennemmin pääsin sillä tavalla kotiini. Ptruu! Pidä, herran tähden, ohjaksista, Paavo, meneehän hevosesi maantien yli. Enemmän vielä oikealle! Noin. Hyvästi, hyvästi! (Tulee esiin, kantaen molemmissa käsissään maitohinkkuja.)
LEENA. Hevosessa pääsit ja sittenkin olet näin kauvan viipynyt.
ELLI. Elkää riidelkö, Leena, minulla on hyviä uutisia.
ROINILA. Onko Mauno saatu kiinni?
ELLI. Maunosta ei puhettakaan. Mutta tiedättekö mitä! Eero elää. Niin totta kuin tässä seison: Eero elää.
ROINILA. Mitä sanot?
ANNA. Tapahtuuko ihmeitä!
LEENA. Eero elää! No, ei tässä maailmassa!
ELLI. Niin, voitteko ajatella kummempaa! Minä seison torilla ja mittaan parastaikaa maitoa eräälle vaimolle, kun sattumalta luon silmäni torin toiseen päähän ja näen Eeron juuri samassa pujahtavan kulmasta eräälle kadulle. Totta totisesti, hinkku oli kerrassa pudota käsistäni, niin minä sekä hämmästyin että ihastuin yhtä haavaa. Olisin heti juossut hänen jäljessään, mutta täytyihän mun ottaa rahat maidosta ensin; ja suurimmaksi kiusakseni oli vaimon kukkaronnauha päälle päätteeksi mennyt umpisolmuun. Kun sitten vihdoin ja viimein pääsin rientämään sinne päin, johon Eeron näin menneen, oli hän jo kadonnut, – ei missään merkkiäkään enää koko miehestä, vaikka kuinka olisin tähystellyt.
ANNA. Mutta olikohan se Eero! Voi – ellet vaan erehtynyt.
ELLI. Erehtynyt? Enkö minä Eeroa tuntisi, vaikka virstan päässä! Kasvoja en tosin nähnyt, mutta vartalo, pituus, käynti ja koko ryhti oli juuri kuin Eeron, ja hän se oli, siitä ei mihinkään pääse.
LEENA. Kun et sentään kuulustellut paremmin.
ELLI. Enkö sitä tehnyt sitten! Juoksinhan kuin mieletön kadulta toiselle ja kyselin kyselemistäni ihmisiltä, jotka vastaani tulivat. Yksi luuli nähneensä ihka semmoisen miehen siellä, toinen täällä, ja minä lensin paikasta paikkaan, mutta aina vaan turhaan. Viimein olin jo nääntymäisilläni ja tuskin olisinkaan kotvalle aikaa jaksanut kotia tulla, ellei Paavo onneksi olisi minua hevoseensa ottanut. Niin – tässä on rahat maidosta, isäntä, neljäkymmentä penniä kannulta, – en saanut enempää, vaikka olisin itkenyt.
ROINILA (panee rahat liivinsä taskuun). Ja sinä olet varma siitä, että se oli Eero, jonka näit kadun kulmassa?
ELLI. No aivan. Ei siinä epäilemistä ollenkaan. Eero se oli, saatte luottaa siihen. (Ottaa kinkut, jotka on laskenut maahan, ja vie ne penkille tuvan luokse.) Näissä ei enää ole pesemistä; kaupungissa ne jo huuhdoin hyväksi.
LEENA (kaataa niihin ämpäristä kylmää vettä). Pannaan sentään kylmää vettä niihin, etteivät tule happamiksi.
ELLI. Mitä hyvää saisimmekaan päivällisiksi, Anna? Ehkä on hän jo kohta täällä. Laitetaan nyt mitä parasta.
LEENA. Voipuurosta hän eniten pitää. Jokohan menen panemaan tulelle, Anna?
ANNA. Elkäämme hätäilkö! En luule kiirettä olevan.
ROINILA (panee kirveensä ja työnsä pois). Mutta minä en saa rauhaa, ennenkuin lähden tästä kaupunkiin. Eihän mahda niin hullusti olla, etten siellä pojasta selkoa saa.
ANNA. Elä rupea, isä, turhia toivomaan! Pelkään Ellin pettyneen.
LEENA. Niin, – että jos hyvinkin on kaikki erehdystä vaan. Eihän sitä tiedä. Minuakin asia vähän arveluttaa. Kuinka olisi Eero koskesta elävänä kaupunkiin päässyt!
ROINILA. Mutta jos hän ei ole koskessa ollutkaan. Minusta on koko ajan tuo murhajuttu tuntunut niin eriskummalliselta ja nyt rupean sitä tykkänään epäilemään. Entä kun onkin kaikki vaan akkaväen loruja. Hullu, kun ollenkaan otin sitä korviini. (Puuhailee edes takaisin, panee liivinsä nappiin, hakee nuttunsa aitasta.)
LEENA. Akkaväen loruja? Eikö tässä jutussa miehet liene yhtä paljon suutansa pieksäneet kuin akatkin. Mutta tapahtukoon mitä hyvänsä, aina siitä vaimoväkeä syytetään.
ROINILA. Akka se kumminkin oli, joka tään huhun alkuun pani, sitä ei kukaan voi kieltää.
ANNA. Voi, isä kulta, elä päätä sitä ennen aikojaan tyhjäksi huhuksi vaan!
ROINILA. Ja mitä syytä sinulla on epäillä Ellin puhetta?
ANNA. Kun Mauno itse minulle tunnusti asian, kovissa tunnon vaivoissa kuin oli.
ELLI. Mauno itse? Mitä hän puhuu?
LEENA. Milloin olisit häntä sen jälkeen tavannut?
ROINILA. Hän hourii.
ANNA. Niin, te ette tiedäkään. Silloin kuin miehet tältä tienoolta etsivät Maunoa, tuli hän luokseni ja minä – niin, en tiedä, mikä minun oli, mutta minun täytyi koettaa pelastaa häntä heidän käsistään. Puoliväkisen sain hänen menemään tuonne aittaan ja vasta sitten kuin miehet olivat niemelle päin lähteneet, päästin hänet sieltä pois.
LEENA. Herra hyvästi siunaa! Suojeliko hän veljensä murhaajaa?
ROINILA (jamaten). Niin, suojeliko! Kaikki sen Leenankin päähän menee. Etkö näe, että tyttö on sekaisin vallan? Ja ihmekö se on? Kuinka hänen heikko verensä voisi tätä kaikkea kestää? Lämmittäkää sauna ja kylvettäkää ja hierokaa häntä, minä lähden nyt. (Menee kiirein askelin vasempaan, mutta töyttää Sannaan, joka juoksujalkaa tulee samalta suunnalta) Herran poika!
SANNA (läähättäen). Hän tulee! Hän tulee!
ROINILA. Joko? Missä? Sano pian!
SANNA. Tuolla, tuolla! Voi pahanen päivä, kuinka olen hengästynyt! (Puhaltelee ja pitelee sivuistaan.)
ROINILA. Näitkö häntä?
SANNA. Totta kai, mistä sen muuten tietäisin. Puuh – puuh – puuh!
ROINILA. Maantietäkö hän tulee, vai oikotietäkö?
SANNA. Maantietä, maantietä. Tuossa paikassa hän on täällä. Minä juoksin edeltäpäin teille sanaa tuomaan.
ROINILA. Hän on jo sitten varsin likellä. Kaupungista päin hän, tiedämmä, tulee?
SANNA. Eikä, – ei! Tuolta ne tuovat häntä järveltä päin.
ROINILA. Ne tuovat? Järveltä? Eeroa? Mitä sinä horajat?
SANNA. Eeroa? Herra siunaa, kuka tässä vainaasta puhuu? Ei – Maunoa siellä tuodaan, Maunoa – entistä renkiänne, murhaajaa, – ymmärrättekö nyt? Pystyykö päähänne?
ROINILA. Kyllä, kyllä. – Soo – vai hän siellä tuleekin. No, se on toinen asia.
ANNA. Tuovatko he Maunoa? Hän on siis kuitenkin joutunut kiinni?
SANNA. On kuin onkin, se koijari. Takaan minä Ollin. Hän minkä päähänsä panee, sen myöskin perille vie. Ilman häntä nyt Mauno kauniisti seilailisi vapaana miehenä tuolla merellä.
ROINILA. Kas poikaa. Sinnekö hän aikoi?
SANNA. No, sinne vaan. Ei hänellä pienet tuumat olleetkaan. Mutta Olli arvasi kaikki. Viisas mies, mahdottoman viisas mies, tuo Olli. Sanotaan hänen täällä Annaa friiastelevan. Kuinka sen asian laita lienee? Niin, niin, tyttö! Elä yhtään ujostele! On niitä naitu rumempiakin, saati tuommoista ruusun kukkaa. Jesta varjele! Kyllä sen arvaan, kuinka miesten mieli sinuun palaa.
ROINILA. Mitä joutavia! Tyhjää puhetta kaikki tyyni. Ei siinä jutussa perää ole.
SANNA. No, en minä tiedä, mutta niin kuulin vaan kerrottavan tuolla kylällä. Eikähän sitä minulle tarvitsekaan tunnustaa, ei suinkaan. Vaikka – ei sillä – kyllä se minulla salassa pysyisi, jos tietäisinkin, siitä ei epäilemistä. Vai kuinka? Luuletteko, että rummuttaisin sitä ympäri kylää?
ROINILA. Eihän toki, mistä meille semmoinen epäluulo mieleen johtuisi?
SANNA. Sitähän minäkin.
LEENA. No, ja Olli se sitten sieppasi Maunon kiinni?
SANNA. Niin, Ollihan sen teki. Kovasti oli mies riehunut ja tehnyt vastarintaa, mutta mitä auttoi hänen, aseettoman, viittä, kuutta aseellista vastaan, – ei ikinäs mitään. Paiskattiin maahan vaan, että kellahti.
ELLI. Ja Mauno? Tunnustaako hän tehneensä tuon rikoksen?
SANNA. Tunnustaa? Johan nyt. Kaikkia sinä kysytkin. Koska ennen on rikoksen tekijä rikostaan tunnustanut? Ei, häntä pitää ensin peloitettaman, houkuteltaman, kyseltämän ristiin, rastiin ja piinattaman. Kyllä minä tietäisin – kuulkaas, nyt ne tulevat. (Töminää kuuluu.)
LEENA. Huuh, – oikein kylmät väreet käyvät läpi ruumiini.
ANNA (vavisten). Auta taivas!
OLLI. Ole päristelemättä siinä! Et sinä meidän kynsistämme pääse, vaikka mikä olisi.
ERÄS MIES. Näin koreasti me vaan miestä viemme, näin.
(Mauno, Olli ja muutamia miehiä tulee esiin.)
OLLI. No, Roinila, mitäs sanotte? Eikös tuo peto ole meillä kiinni nyt?
MAUNO. Peto sinä olet itse ja petoja olette kaikki, jotka salassa väijytte ja karkaatte monissa miehin yhden kimppuun.
OLLI. Niin, kyllä sen uskon. Sinun mielestäsi olisi, tiedämmä, ollut parempi, jos murhaajan olisimme antaneet rauhassa karkuun päästä. Näes, Anna, kuinka ohraisesti tuon veijarin kävi. Et taida kauppojasi katua, vai mitä? Kyllä saisit nyt aika lailla itkua pusertaa, jos olisit hänen kanssaan komplottiin ruvennut.
MAUNO. Kiusa ja kuolema! Ilkutko vielä? Katso, etten vimmastu!
OLLI. Ja sinun vimmaasiko me pelkäisimme. Ha, ha, ha, oikein naurattaa. Mutta arvatkaas, hyvä väki, kuinka vallesmanninkin silmät pystyyn käyvät, kun näkee, että peri perältäkin saimme tuon roiston kiinni. Ei hän sitä enää ollenkaan toivonut.
MAUNO. Luulet nyt suurenkin urotyön tehneesi. Varjele meitä! Ehkä saat tästä vielä kunniamerkin rintaasi.
ROINILA. Mauno, ilmoita meille totuus? Oletko tehnyt sen työn, josta sinua syytetään?
MAUNO. Ettekö sitä tiedä te, jotka minun kiinni panette ja revitte minua pahemmin kuin koiraa?
OLLI. Miks’emme sitä tietäisi?
SANNA. Samaa minäkin sanon, miks’emme sitä tietäisi.
MAUNO. No, mitäs sitten kysytte?
LEENA. Siinä sen nyt kuulit, Elli.
SANNA. Ja minä olen valmis vaikka tällä hetkellä panemaan kaksi sormea kirjalle –
MAUNO. Pane kaikki kymmenen yksin tein.
SANNA. No, vaikka kaksikymmentä, jos niin vaaditaan ja jos Luoja olisi minulle niin monta antanut.
MAUNO. Käytä varpaitasi lisänä, sillä siitä pulasta pääset.
SANNA. Hyi, jumalaton sinua! Ettet vähän häpeä! Varpaitaniko minä kirjalle panisin! Kuulkaa päälle te kaikki, vieraitten miesten puolesta! Hän herjaa lakia ja korkeaa oikeutta. Käskee minua vannomaan varpaillani. Mutta malta sinä, sen vietävä! Kun tämä rotakollaan pannaan, niin muistat sinä ne sanat sanoneesi, niin, muistat vaan. Nauratko siinä vielä? Totta totisesti, hän sietäisi saada vähän selkäänsä.
OLLI. Ehkä annamme hänelle pienen löylytyksen hyväksi aluksi.
ANNA. Katala!
ROINILA. Se on vastoin lakia ja oikeutta!
OLLI. Ei ole ketään vierasta miestä, jos jokainen lyö. Ja minä aloitan. Tuokaa ruoska tänne, sormieni päitä jo kutiaa.
SANNA. Kas, se minulle mieleen. Kyllä minä – (Aikoo lähteä ruoskaa hakemaan.)
ROINILA. Ei yhtään ruoskaa, sanon minä. Sinä et tiedä. Olli, että Elli tässä väittää kaupungissa nähneensä Eeron ihka elävänä.
OLLI (peljästyy). Eeronko? Loruja!
MIEHET. Kuinkahan tuon on? (Hellittävät kätensä Maunosta.)
OLLI. Elkää helsingissä! Minkätähden hellitätte? Hän karkaa käsistämme.
MIEHET. Mutta jos Eero elää?
OLLI. Vielä vain. Eihän se ole mahdollista. Tyttö on pettynyt ja luulee jotakin toista Eeroksi.
SANNA. Niin, taikka on vainaja kummitellut hänen silmissään. Kerrankos semmoista tapahtuu, että kuolleet näyttäytyvät jälkeen jääneille, varsinkin, jos tavattomalla kuolemalla ovat täältä erinneet. Muistan vielä kuin eilisen päivän, miten Maija vainaja, jonka härkä puski, käveli jäljessäni metsäpolkua ja seuloi seulomistaan – näin – näin, tällä lailla – tällä lailla, ja ihan oikealla seulalla, tiedättekö, hän seuloi. Minä pelkäsin, että polveni vapisivat ja koetin rientää eteenpäin, taakseni katsomatta. Mutta silloinkos vainaja alkoi huokaella, jotta metsässä semmoinen outo humina kuului: uuh, uuh, uuh – kyllä on sielun seulomista ruumiin rumissa töissä. Hyi, selkääni vieläkin pöyristelee, kun sitä ajattelen.
LEENA. Vai sillä tavalla hän sanoi. »Kyllä on sielun seulomista ruumiin rumissa töissä.» Niin, niin, kai se niin on – on kai. Hyvä Jumala sentään, meitä syntisparkoja!
ELLI. Mutta se ei ollut mikään kummitus, jonka minä näin, – vaan Eero itse, elävänä ihmisenä, uskokaa tai ei.
SANNA. Herra siunaa, – niin, eläviksi ihmisiksi heitä ihan voisi luulla, – sen minä parhaiten tiedän. Ellen omilla silmilläni olisi nähnyt Maijaa ruumiina laudoilla, olisin totta maarin vannonut hänen –. Mutta kuules! Katsoitko jalkoja? Niissä on aina paras merkki. Kummituksella on toinen jalka kumminkin kaviona, ellei molemmat.
ROINILA. Olkaa jo vaiti! En viitsi kuunnella enempää. Kaupunginko kaduilla, keskellä päivää, kummitukset liikkuisivat? Jopa nyt jotakin.
SANNA. No, kas! Etteikö semmoista ihmettä ennen ole tapahtunut. Voi, voi, paljon suurempiakin voisin teille kertoa, jos niiksi tulee. Kun kerrankin –
OLLI. Olkoon kuinka hyvänsä, mutta siitä vaan panen pääni pantiksi, ettei Elli kaupungissa Eeroa nähnyt. Mitä hän siellä tekisi, jos olisikin elossa vielä?
ROINILA (kynsäisee korvallistaan). Sepä se juuri on, jota en minäkään ymmärrä.
ENSIMMÄINEN MIES. Eikös jo jatketa matkaa vallesmanniin? Kuullaan, mitä hän asiasta arvelee.
TOINEN MIES. Olli lupasi meille ryypyt, jos tähän taloon poikkeisimme.
ROINILA. Vai niin. No, käykää sitten tupaan kaikki, kyllä minä Maunosta huolen pidän sill’aikaa. Anna, mene sinne antamaan heille ryypyt!
ANNA (tekee vastenmielisen liikkeen).
LEENA. Antakaa, minä sen teen. Ja tule pois, Elli, sinäkin jo työhön, ettei koko päivä tässä hukkaan mene.
(Leena, Elli ja miehet menevät tupaan.)
SANNA (erikseen). Eikös minua käsketäkään? (Rykii ääneen.) Äh – äh – kieli oikein kuivaa suulakeen näin kuumalla ilmalla; – äh – äh – ja kurkkukin on niin karhea, että kirpelehtelee, äh, äh!
ROINILA. Mene sinäkin, Olli, saamaan vähän virvoitusta!
OLLI. Enpä vaan jätäkään teitä tänne yksin tuon veijarin kanssa. Kun semmoisella vaivalla hänen kiinni sain, niin totta myöskin katson, ettei hän samalla irti pääse. Ehkä olisikin viisaampaa, jos panisimme hänen köysiin. Tiesi, mitä hänellä lie mielessä.
ROINILA. Suotta se on. Kyllähän kaksi miestä aina voi yhden hallita.
SANNA (hiipielee aitan luo). Minä täällä katselen ja katselen, mutta hakee menneenvuotista lunta. Ei mahda olla köyttä koko talossa? Kas tuossa kumminkin löysin. Eiköhän tämä kestäisi?
MAUNO. Se on oivallinen. Pitäisipä muorin nyt saada edes ryyppy kaikista vaivoistaan.
SANNA. Niin, hi, hi, hi, ei maar’ pieni ryyppy pahaa tekisi, hi, hi, hi, – aina se vähän priskaa kun sydäntä hiukaisee, vaikka en minä juuri muuten viinaan menevä ole.
ROINILA. Kyllä Leena antaa, jos menette tupaan.
SANNA. Suuri kiitos, hi, hi, hi, paljon kiitoksia! (Erikseen.) Ei tuolla Mauno pahalla hullumpi sydän sentään olisi. (Menee tupaan.)
OLLI (on koetellut köyden vahvuutta). Jos sitten köyttäisimme miestä.
ANNA. Antakaa hänen olla! Miksi noin menettelette hänen kanssaan?
MAUNO. Köyttäkää päälle vaan, ja pankaa vaikka rautoihin, jos mielenne tekee. Ei haittaa yhtään.
OLLI. Ei haittaakaan. (Sitoo.)
ANNA. Isä, elä salli! Muista kuinka monta vuotta Mauno sinua uskollisesti palveli!
ROINILA. Niin, Olli, onkohan tuo tarpeellista?
OLLI. Mitä se Anna puhuu? Uskollisesti? Vaivaista uskollisuutta. Kun ei saanut tytärtä itselleen viekoitelluksi, niin ottaa pojan hengiltä. Kannattaa sitten vielä uskollisuudesta puhua.
MAUNO. Sanos muuta. Sido kovempaan!
ROINILA. Mutta yhtäkaikki – elä, elä pane, Olli!
OLLI. Mitä tyhjää. Parempi kuin auttaisitte minua.
ANNA. Sitokaa sitten minut myöskin! On minussa yhtä paljon syytä Eeron kuolemaan kuin Maunollakin.
OLLI. Sinullako? Ole, herran nimessä, hiljaa, etteivät kuule tuonne tupaan semmoista puhetta!
ROINILA. Hän on sairas ja hourii. Minä pöllö, kun en antanut Ellin tuoda rohtoja kaupungista. Eivätkä naisetkaan pitäneet hänestä huolta, vaikka pyysin. (Huutaa) Elli! Leena!
ANNA. Kuulkaa ensin, mitä sanon. Minä se olin, joka oikuillani ja ylpeydelläni Maunoa kiihoitin ja sain häntä semmoiseen mielenvimmaan, ettei hän tiennyt mitä teki. Olen siis alku ja juuri koko onnettomuuteen, eikä häntä yksin saa rangaista, vaan minua silloin myöskin.
OLLI. Senkö verran sinulla syytä olikin? Ha, ha, ha, en voi sinulle muuta kuin nauraa. Ole huoletta, tyttöseni. Vaikka olisit vielä kahta vertaa ylpeämpi ollut hänelle, ei sinua laki siitä nuhtele, enkä minä liioin.
MAUNO. Sen uskon.
ANNA. Eikö sitä miksikään lueta? No, hyvä! Ehk’ette välitä siitäkään, että taiten ja tahallani kätkin Maunon tuonne aittaan ja säilytin häntä siellä, sillä välin kuin te turhaan etsitte häntä tältä niemeltä.
MAUNO. Ah – siitäkö syystä siis! Nyt silmäni aukenevat.
OLLI. Tuhannen tuhatta! Valehteletko sinä, vai oletko järkesi menettänyt? Taikka Jumal’avita – olisiko aavistukseni kumminkin ollut oikea!
ROINILA. Elä nyt tyhjästä tuommoista meteliä nosta! Tyttö on vallan sekaisin, onhan se selvää.
ANNA. Mauno voi todistaa puheeni.
OLLI. Ja mitä siihen sanot, sinä?
MAUNO. Hm. – Totta on alku ja loppu, mutta keskiväliä en takaa.
OLLI. Puhu selvemmin.
MAUNO. Totta on, että Anna minua kiihoitti, totta myöskin, että hän kätki minut aittaan.
OLLI. Ja suojeli sinua minulta. Tulimmainen helvetti! Mitä ajattelit silloin, Anna? Hyvästä lykystä suosit häntä vieläkin ja olet minua vaan narrinasi pitänyt. Haa – silloin sinun paha perii, tyttö, – ei armoa yhtään. Sano totuus! Tunnusta kohta kaikki, – taikka – herra varjele – tästä ei hyvä seuraa. Taidat rakastaa häntä, vai?
ANNA. Niin on, – minä rakastan häntä.
MAUNO. Pettivätkö korvani? (Irroittaa itsensä ja hyppää Annan rinnalle.) Anna – ethän voi, ethän vaan pilkkaa taaskin?
ANNA. Kuinka voisin pilkata tänlaisena hetkenä?
MAUNO. Ja sinä siis rakastat minua totisesti? Anna, sano vielä kerran nuo sanat.
ANNA. Sinua rakastan, Mauno, – kaikesta huolimatta rakastan sinua kuitenkin. Niin, kuta onnettomampi olet, sitä enemmän sinua rakastan. Näes, turhasta ylpeydestä sinua ennen karkoitin luotani, kun häpesin tunnustaa rakkauttani köyhään renkimieheen. Mutta nyt julistan vaikka koko maailmalle; tätä vainottua vankia minä rakastan, hänen kanssaan tahdon jakaa häpeän ja kärsimiset, hänen omansa tahdon olla, häntä seurata mihin ikinä tiensä vieneekin, – olkoonpa vaikka Siperian äärimmäisiin kolkkiin. Eikö totta, Mauno, yhdessä kestämme kaikki kovan onnen iskut, eikä mikään valta maailmassa saa meitä toisistamme eroittaa.
MAUNO. Suuri Jumala, onko tämä kaikki totta? Anna – rakas tyttö – sano, etten ole järjeltäni, ettei tämä ole unta eikä mielenhourausta, vaan että sinä, sinä itse nyt lepäät rintaani vasten? Ooh, kuinka silmiäni huikaisee, onpa toden totta, kuin olisi taivas äkkiä auvennut eteeni.
OLLI. Kyllä sen pian hornaksi muutan.
ROINILA. Mikä, herran nimessä, tästä lopuksi tulee?
MAUNO. No, mikäs muu kuin onnellinen avioliitto, jos siihen suostutte, isäntä. Uskokaa minua, ei mikään rikos tahraa nimeäni eikä rasita omaatuntoani, vaan puhdas on käsi, jolla Annan nyt syliini suljen.
ANNA. Mitä sanot, Mauno? Etkö olisikaan Eeroa –
MAUNO. Eeron suhteen olen viaton, luota siihen tyttöseni.
ANNA. Kuinka? Miksi sitten toisin sanoit?
MAUNO. Erehdystä kaikki. Luulin sinun tarkoittaneesi vallan toista. Tiedäthän – tuota rajua elämääni sunnuntai-iltana, ja Ollin taas arvelin silloin tappelemisen tähden minua hakevan.
ANNA. Jumalan kiitos! Nythän siis on kaikki hyvin. Isä, kuulitko, Mauno on viaton.
ROINILA. Ja Eero elossa, olenhan sen jo aikaa sanonut.
OLLI. Se ei ole totta, ei ikipäivinä. Saadaan vielä nähdä – (Aukaisee tuvan ovea.) Miehet, hoi! Ettekö ole jo kulahuttaneet ryyppyä kurkkuunne siellä?
SANNA. Jo ollaan, jo! (Tulee juosten, voileipä kädessä, jota syödä ahmii.) Mikä täällä on hätänä?
OLLI. Nuo kaksi ovat vietävät vallesmanniin. He ovat liitossa keskenään ja saadakseen talon haltuunsa ovat he yksissä neuvoin ottaneet Eeron hengiltä.
ROINILA. Mikä hävytön syytös.
SANNA. Elä heikkarissa! Nuoko molemmat? Anna ja Mauno? Nytpä minä vasta kummia kuulen. (Pistää viimeisen palan suuhunsa, nuolee sormiaan ja hieroo niitä pyyhkien kupeihinsa.) No, ei kiitetä. Vai semmoisia peijuoneja te olettekin!
OLLI (tarttuu Annan käsivarteen). Matkalle pian!
MAUNO. Minua yksinäni viekää; antakaa Annan olla!
OLLI. Molemmat, sanon minä. Mitä ne miehet siellä kuhnivat, kun eivät tule?
SANNA. Tupakoimaan jäivät. Eiväthän ne pahukset kesken henno piipusta erota, kun sen vaan hampaihinsa saavat.
MAUNO. Ei tässä miehiä tarvitakaan. Vapaaehtoisesti lähden kanssanne vallesmanniin, jos Annan vaan rauhaan jätätte.
OLLI. Hänen sinne kumminkin vien, jos en ketään muuta.
ROINILA. Minun lastaniko sinä julma viet herrojen säikytettäväksi?
OLLI. Ei auta, vaikka hän olisi itse pääenkelin lapsi.
ANNA. Mauno, lähtekäämme! Tehkäämme niinkuin hän tahtoo! Elä ole milläsikään, isä, kyllä asia pian selvenee.
ROINILA. Ja tuolle konnalle minä aioin tyttäreni antaa.
OLLI. Kyllä minä näytän, ketä tässä pilkkana pidetään. Mars, tielle nyt!
SANNA. Ja minä lähden mukaan.
EERO (laulaa kulissien takana). [Kansanlaulu.]
- ”Nuoren miehen elämä, se on niin moness’ vaarass’,
- Niinkuin ihana omenapuu on valtamaantien haarass’.”
ELLI (tulee kiireesti tuvasta). Eero tulee! Eero tulee! Minä näin hänen jo kammarin ikkunasta.
LEENA (tulee myöskin). Mutta olkaapas vaiti! Kyllä se minunkin silmissäni oli aivan kuin Eero.
ELLI. Minä juoksen häntä vastaan.
ROINILA. Pysy alallasi! Pian se nähdään, onko Eero vai joku muu.
EERO (niinkuin ennen). [Kansanlaulu.]
- ”Nuoren miehen elämä on häilyväinen täällä,
- Niinkuin veden pisarainen haavan lehden päällä.”
EERO (tulee iloisesti esiin; huutaa aidan takana). Heleijaa! Terve taloon!
(Matti tulee Eeron jäljessä).
ELLI (riemulla). Eero!
OLLI. Kirottu!
LEENA. Hyvä Jumala, tuossa hän nyt on ihka elävänä! Kiireesti vaan voipuuro tulelle! (Rientää tupaan.)
SANNA (avosuin Eeroa kohden, joka vielä on aidan takana. Ottaa sitten kauhistuen monta askelta taapäin). Kummitus. Herra siunatkoon ja varjelkoon, kummitus se on, ettekö näe. Pappia! Tuokaa pappia häntä manaamaan! Pappia, pappia, pappia!
EERO (pysähtyy). Mikä eukkoa vaivaa? (Äkkiä totisena nostaa kätensä pystyyn, ottaa hitaita askelia Sannaa kohden ja lausuu kumealla äänellä.) Hoh – hoo! Hoh – hoo! Vaikea on maata maan alla ja odottaa tuomiopäivää.
SANNA (poistuu takaperin, silmät pyöreänä pelvosta). Auttakaa, hyvät ihmiset, auttakaa, hän tappaa minut!
MAUNO. Koeta manausta!
SANNA. Thyi kolmasti, thyi, thyi! Seis, ja mene tiehes, sinä manalan asukas! Mitä meistä tahdot, me olemme kristityitä ihmisiä. Pakene täältä ja mene takaisin koskeen, josta tullutkin olet, siksi kuin naaromisella sinun ylös saavat! Thyi, thyi, ei se mene, thyi, thyi, thyi! Tulkaa avuksi; minulta uupuu voimat. Sydän pamputtaa kuin vasaralla ja polveni vapisevat, – en jaksa enää.
ROINILA. Eero, mitä vehkeilet siinä, junkkari! Oletkos siivolla, taikka minä sinun opetan.
EERO (kääntyy nauraen Sannasta ja lausuu luonnollisella äänellään). Terveisiä kaupungista, isä!
ROINILA. Sinä hulivili, kun olet meille semmoista surua ja harmia saattanut. Pitäisipä sinua nyt torua aika lailla, sietäisit sen.
EERO. Elä puhu mitään, isä, ennenkuin kuulet asian laidan.
SANNA (hiipielee varovasti Eeroa kohden). Totta toisen kerran – eihän sillä, näemmä, kavioita olekaan, vaan oikeat, ihan oikeat ihmisen jalat ja tavalliset miehen saappaat.
ROINILA. Onpa aivan kuin sadan leiviskän paino olisi hartioilta nostettu.
ELLI. Ja meitä kerrassa olisi viskattu maailman huolista taivaan iloon.
EERO. Ja enkelitten pariin. Juuri niin minustakin tuntui, kun näin sinut, Elli. Oliko sinulla edes ikävä minua, tyttö?
ELLI. Vielä vain. Ei vähääkään.
EERO. Onkohan tuo totta? Näytäpä silmiäsi vähäisen! No, arvasinhan sen, – ne puhuvat ihan toista.
ELLI. Vähät niistä. Mutta kuka käski sinua tuolla tavalla lähtemään kotoa ja monta päivää maata maailmaa vaeltamaan, selitäpäs se!
EERO. Mies on luotu liikkuvaksi, vaimo pirtin vartijaksi, etkö sitä tiedä, Elli?
ELLI. Ja oletko sinäkin jo muka mies olevinasi?
EERO. Katsopa minua vähäisen, tyttö – enköstä jo mieheltä näytä?
ELLI. Miehen mitta, miehen määrä, mutta ei vielä miehen mieltä päässä.
EERO. Mistä sen tiedät?
ELLI. Siitä kun et ollenkaan meidän huoliamme ajatellut matkalle lähteissäsi.
EERO. Turhaa huolta. Jumala suojelee kaikkia matkamiehiä, paitsi viinan vetäjiä.
ROINILA. Mutta leikkipuhe sikseen ja tee meille tiliä töistäsi, poika. Mitä oli sinulla kaupungissa tekemistä?
EERO. No, kas! Ojala vainajan testamentin kävin sieltä hakemassa. Tuossa se on.
ROINILA. Mitäs sanot!
MAUNO. Onko testamentti löydetty?
OLLI. Valhetta, petosta! Tänne tuo paperi!
ROINILA (panee testamentin taskuunsa). Ei, kyllä se minun huostassani nyt pysyy.
OLLI. Tuhat tulimmaista! Mitä on teillä sen asian kanssa tekemistä?
ROINILA. Ellin isäntänä tulee minun hänen etuansa valvoa. Kuinka sait tämän käsiisi, Eero?
EERO. Mattia meidän tulee siitä kiittää oikeastaan.
OLLI. Enkö sitä arvannut! Sinä olet minun pettänyt, sinä – sinä – sinä hiiden sikiö.
MATTI. Hynttäntyy ja purjetuuli, merimiehiä ollaan. Ei ole kultaa kummallaan, vaan toimeenhan me tullaan.
OLLI. Sanoit sen polttaneesi?
MATTI. Ei se ollut ensimmäinen vale, eikä viimeinenkään.
OLLI. Hunsvotti!
MATTI. Olisin minä sen polttanutkin, jos vaan olisit paremmin maksanut.
OLLI. Kaksikymmentä markkaa sinulle annoin –
MATTI. Liian vähän. Hynttäntyy ja purjetuuli – Hynttäntyy ja purjetuuli –
SANNA (on uteliaana kuunnellut keskustelua). Kuulitteko – kuulitteko, hyvät ihmiset! Hän oli palkinnut Mattia hävittämään testamenttia –
OLLI (Matille). Lurjus, heittiö! Minä sinut tapan.
MATTI. Olehan vait, ja kuule ensin, mitä sanon. Itse annoit minulle rahaa viinaan ja sitä kun join, tulin humalaan. Ehk’en selvällä päällä olisi siitä Eerolle kertonutkaan, mutta silloin sen tein. Oikeastaan onkin vaan oma syysi, että kaikki joutui ilmi. Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttän tynttän –
OLLI. Oletkos huutamatta siinä, taikka minä sinun opetan –!
SANNA. Herra ihme, nyt minun silmäni aukenevat. Mutta lakki, Eero, lakki, kuinka se koskeen joutui?
EERO. Tuuli sen sinne puhalsi, kun Matin kanssa sillan yli ajoimme.
ROINILA. Ja sinne sen jätit?
EERO. Minkäs sille tein. Riensimmehän sillan reunalle katsomaan sen jälkeen, mutta ei sitä enää kuulunut, ei näkynyt.
SANNA. Ja sinäkö sanoit: »sinne se meni eikä takaisin tule», johon Matti vastasi: »kyllä siitä pahasta nyt pääsit».
EERO. Aivan oikein. Niinhän me muistaakseni juttelimme.
MATTI. Niin se oli. Juuri niin.
SANNA. Näette nyt, olenko minä valehdellut.
ROINILA. Et yhtään. Et tippaakaan. Ha, ha, ha.
SANNA. Ihan sanasta sanaan muistin heidän puheensa.
OLLI. Niin, sanasta sanaan! Tekisipä nyt mieleni lämähyttää sinua vasten suuta, niin että tuntuisi. (Matille.) Ja sinua myös!
SANNA. Minuako? Minuako suuta vasten lämähyttäisit, sinä mullisaukko? Uskaltaisitpas vaan sen tehdä.
MATTI. Niin, uskaltaisitpas vaan minunkin kimppuuni tulla.
SANNA (astuu Ollia kohden, joka takaperin väistyy perälle päin). Vai suuta vasten sinä minulle antaisit, vai suuta vasten sinä kelvoton! Mutta entä kun saitkin nyt itse lämähdyksen, joka tuntuu. Maistuuko hyvälle, sanopas! Ähä kutti, se oli sinulle parahiksi! Ähä kutti! Piti, piti, pitkää nenää, noin pitkää, noin pitkää! Piti, piti, piti, piti!
OLLI (yhä väistyen). Kitasi kiinni, sinä hurja akka!
MATTI. Kutti, kutti, kutti, kutti, katsopas tätäkin nenää!
SANNA. Olenko minä hurja? Sanopas, olenko minä hurja? Kies avita, minä revin sinulta silmät päästä.
MATTI. Ja minä autan. Varos nyt, mies, silmäkultiasi.
OLLI. Elkäähän päälleni tulko, te riiviöt!
SANNA. Olenko minä riiviö, sano, olenko minä riiviö? Päästä vielä kerran se sana suustasi, jos uskallat, sinä jolppi, hylky, lurjus, – sinä –
OLLI. Pelastakaa! He ovat kuin raatelevat sudet kimpussani. (Pakenee vasempaan.)
SANNA (jäljessä). Muistat sinä, ketä olet lyödä uhannut, sen lupaan. Vielä minä haukun sinua kirkonmäelläkin, mokoma, mokoma –
MATTI (samoin kuin Sanna). Entä minä sitten, entä minä. Haukun vielä kahta hullummin. Muistat sinä, Olli, muistat. (Hänkin vasempaan.)
EERO. Ha, ha, ha. Olli parka joutui pahempaan kuin pulaan. Mutta, Elli, kuulehan! Nyt vaadin sinulta palkintoa hyvästä työstäni.
ELLI. No, elähän mitään. Vai vaadit sinä palkintoa siitä?
EERO. Se on tietty. Palkinnon ja hyvän. Mitäs annat?
ELLI. Odotas kun mietin. Niin, oikein, nyt sen jo tiedän. Sinä saat – sinä saat – sanonkohan?
EERO. Sano, Sano! Kuiskaa tuohon korvaan!
ELLI (huutaa hänen korvaansa). Saat tyhjää kouran täydeltä.
EERO. Eipä ole paljon. Mutta jos tekisin toisen kysymyksen, – antaisitkohan siihen paremman vastauksen?
ELLI. Kysy, niin saat kuulla!
EERO. [Kansanlaulu.]
- Lausupa mulle kerran totta, lausu Elli kulta,
- Ootko koskaan tuntenut sa rakkauden tulta.
- Onkohan poian silmäykset vielä eläissäsi
- Koskaan saaneet lämpimäksi nuorta sydäntäsi?
ELLI.
- Yhden mä tiedän sorjan ja sievän, josta ma hiukan tykkään.
- Saisko tuota rakastaa, en ole kysynytkään.
- Ei ole tullut isännältä tuota kysytyksi,
- Saisko ottaa ystävää, vai täytyykö olla yksin.
EERO. Ja kuka se on, jonka ystäväksesi otat, jos isä luvan antaa?
ELLI. Sen sanon sitten vasta huomenna tai ylihuomenna, tai jonakuna muuna päivänä. Ei kaikkea hyvää saa yhtä aikaa tietää.
ROINILA (on tarkastanut testamenttia). Niin, Ellille tässä näkyy olevan kaikki määrätty, sekä kiinteä että irtain, aivan niinkuin Mäki-Matti ja Alatalon Kustaa ovat sen todistaneet. Hm – sinä olet nyt rikas tyttö, Elli.
ELLI. Paras rikkaus on kuitenkin, jos saan tulla teille tyttäreksi.
ANNA. Ja sinä, Mauno, – sinä annat anteeksi, että olen ollut niin paha.
MAUNO. Elä puhu turhia, Anna. Sinä et ole koskaan ollut paha, et koskaan. Mutta minä sitä vastaan olin semmoinen tuittupää, että totisesti olisin ansainnut sinulta ikuiset vihat. Ja kuitenkin sinä osoitat minulle vaan rakkautta, joka yli ymmärryksen käy. Sinä olet enkeli, Anna, ja minä, syntisparka, olen kohta hurjana ilosta, kun sinut omakseni saan. – Kuinka on, isäntä, eihän ole liittomme teille vastenmielinen? Ettehän kiellä minulta tytärtänne?
ROINILA. Ota hänet, herran nimessä, elköönkä kuuna kullan valkeana tuonlaiset juonet ja erehdykset enää väliänne rikkoko.
MAUNO. Niitä emme enää laske likellekään.
ANNA. Ja jos äkkiarvaamatta eteemme tulevat, niin sovitamme ne rakkauden ja luottamuksen aseilla.
(Esirippu alas.)