Roinilan talossa: Ensimmäinen näytös

Roinilan talossa

Ensimmäinen näytös. Roinilan talossa Kirjoittanut Minna Canth

Toinen näytös

(Avara piha Roinilassa. Vasemmalla asuinhuone ja penkki, jolla on sanko, rainta ja muutamia maitopyttyjä kumossa. Siitä vähän matkaa perällepäin kiikku. Oikeaan pisteaita, johon porraslauta on asetettu. Sen toisella puolen karjapiha. Etempänä aitta, jonka edessä hirrenpää on portaana; aittaa likellä suurenlainen, tasainen kivi. Perällä pisteaita porttineen. Aidan toisella puolen aukeata järven rantaan saakka.)

(Anna istuu kiikussa, Mauno seisoo vieressä, hiljaa häntä kiikuttaen. Leena istuu penkillä vasempaan, lukien kirjaa. Oikeaan istuvat Eero, Olli, Matti ja muutamia kyläläisiä, lyöden korttia aitan edessä olevalla kivellä.)

MAUNO: [Kirj. ja sävelt. Kust. Killinen.]

”Pium, paum! kehto heilahtaa,

Kun lapsi viattomana nukahtaa,

Pium, paum! äiti laulahtaa.

Ja sydänkäpyänsä tuudittaa.

Pium, paum! sävel kajahtaa

Ja nuoret karkelohon kiiruhtaa:

Pium, paum! viulu vingahtaa

Ja joukko tanssissa jo tanhuaa.

Pium, paum! Nauti elämää

Sä silloin, kun se sulle hymyää!

Pium, paum! onni häilyää,

Se luopi valoa ja pimiää.

Pium, paum! kerran kajahtaa

Tuo kylmä kirkon kello, ilmoittaa:

Pois, pois henki vaeltaa

Ja ruumis mullan alla majan saa.”

OLLI (viskaa vihaisesti kortit kädestään ja nousee kävelemään).

EERO. Kas niin, eikös jäänyt Olli kolmannen kerran myllymatiksi. (Nousee, on kantavinaan pussia seljassaan ja astuu Ollin jäljessä laulaen:) Voi, mun rakas myllärin’, jauhapas mun pussini. Voi mun rakas –

OLLI. Vaiti siinä. Minä en kärsi tällä hetkellä leikkiä, tiedä se.

EERO. Hei, hei! Ethän puske kumminkaan. Voi, mun rakas myllärin’, jauhapas mun pussini –

OLLI. Sakramenskattu poikanulikka! Osaatko lopettaa hyvällä, taikka minä sun – (Uhkaa nyrkillä.)

EERO. Elä heikkarissa. Vähänpä ne herrat sietävätkin: pikkuisen vaan tikulla nenään pistää, niin jo suuttuvat.

LEENA. Johan teille nyt tuli riita. Enkös sitä sanonut. Ei hyvää seuraa, kun pyhäiltana ruvetaan kortinlyöntiin.

EERO. Minkäpä sille, Leena hyvä, tekee, kun arkena ei aika myönnä.

LEENA. Niin antaa olla koko toimen. Ei siitä vahinkoa.

OLLI. Mitä mutisee Leena siellä? Jos tahdon korttia lyödä taikka olla lyömättä, on se, tiedämmä, oma asiani eikä liikuta ketään.

EERO. Sillä minä olen mies, jonka sikakin ties’, eikös niin, Olli. No, Leena, mitäs sanot siihen?

LEENA. En mitään.

OLLI. Parasta onkin, kun olet vaiti. (Katselee hetken Maunoa ja Annaa.) Tuo mahtaa olla sinulle mieluista työtä, Mauno?

MAUNO. Siltä tuntuu. Käykö kateeksesi?

ANNA. Anna kiikun olla, Mauno. Tulen tässä yksinkin toimeen. (Panee kiikun kovempaan liikkeesen.)

MAUNO. Kyllä minä heitän korkeammalle, jos tahdot.

ANNA. Pois tieltä! Itse pääsen niin ylös, kuin ikänä haluan. En tarvitse kenenkään apua.

LEENA. Herkeä jo, Anna, muutoin pyörryt kohta.

ANNA. Minäkö kiikkumisesta pyörtyisin.

MAUNO. Mutta tuo ei ole terveellistä. Lähdetään ennemmin aholle kävelemään, Anna. Nyt on niin ihana ilta.

OLLI. Kuuletteko, hyvät ihmiset, sitä rohkeutta. Köyhä palkkarenki pyytää rikkaan talon tytärtä kanssaan kävelemään. Elä luule, lukkari kulta, ettäs papiksi pääset.

MAUNO. Mitä tarkoittaa Olli?

OLLI. Ei muuta kuin sitä, jota sanoo. Elä luule, lukkari kulta, ettäs papiksi pääset.

MAUNO. Jos Anna ja minä tahdomme mennä kävelemään, niin kukapa voi meitä siitä estää.

ANNA (seisahduttaa äkkiä kiikun). Mutta minäpä en tahdo. En ole ennenkään miesten kanssa ahoja kierrellyt, se sinun pitäisi tietää, Mauno. Ja ajattele vähän, ennenkuin tuonlaisia ehdotuksia teet. (Kiikkuu jälleen.)

OLLI. Se oli oikein. Anna vaan tuota pohjalaista aika tavalla nenälle, kyllä hän sen sietää.

MAUNO. Koetelkoonpas! Minun nenälleni ei vielä tähän hetkeen saakka kukaan ole uskaltanut hyppiä.

ANNA. Pelko ei ole esteenä ollut.

OLLI. Heikkarin suureksi herraksi se Mauno on paisunutkin. Jo häntä luulisi miksi hyvänsä, vaan ei toisen käskyläiseksi, palkkarengiksi pahaksi, niinkuin hän on.

MAUNO. On, mitä on, se ei kuulu tähän.

EERO. Eipä ole Maunoa tässä talossa juuri tavallisen palkkarengin arvossa pidetty, vaan on hän paremmin ollut niinkuin talon väkeen kuuluvana.

OLLI. Ja siitä syystä hän nyt rehentelee ja keikailee talon tyttären ympärillä. Luulee kai Annan olevan kuin hyllyllä hänen otettavanaan. Mutta niin se on: kuta enemmän kissaa silittelee, sitä korkeammalle häntä nousee. Olisin vaan minä Roinilan sijassa, niin kerrassa tulisi Maunolle tie eteen, keppi käteen.

MAUNO. Tahdotko sillä sanoa, että minä tässä talossa armoleipää syön? Näetkös, Olli, näitä käsivarsia? Niiden avulla elän vaikka kuivalla kalliolla, jos siksi tulee. Ei tarvitse tämän miehen almuja rukoilla.

OLLI. Ei suuret sanat suuta halkaise

EERO (koettaa katsoa Ollia suuhun).

OLLI. Mitä sinä taas siinä vehkeilet, Eero?

EERO. Aukaisepa hiukan suutasi vielä, että saan nähdä.

OLLI. Suutani? Mitäs siitä tahdot?

EERO. Katsoisinpahan vaan, onko sinulla kuinka terävä hammas tuolla kielen kantimessa, koska sanasi tulevat niin pistäviksi.

OLLI. Parempi kuin katsoisit, ettei tuonlaiset köyhät rotat saisi sisartasi liiaksi likennellä.

ANNA. Se lienee oma asiani. Olkaa te vaan rauhassa!

EERO. Mutta minkätähden se Ollia niin harmittaa. Etköhän itse tuumaile päästä langokseni.

OLLI. Ja mikä sitten, jos tuumailisinkin? Ettenkö kelpaisi?

EERO. Kysy Annalta!

ANNA. Parasta on olla kysymättä. Minulta saattaisi löytyä pian valmiit rukkaset.

OLLI. Ohoh, – etköhän nyt puhu ulkopuolelta hampaiden.

ANNA. Jos kosimaan tulet, niin rukkaset saat, sen lupaan. Eikä ole minua vielä sanani syöjänä tavattu.

OLLI. Ehkä menet sitten ennemmin tuon kopean renkisi retelihin? Sanotaan hänen olevan tän kylän naisien mielitietto.

ANNA. Kuka on uskaltanut semmoisia huhuja levitellä? Ethän vaan itsekin, Mauno, liene siinä luulossa?

MAUNO. No, kuinkas muuten.

ANNA. Sinun pitäisi kumminkin muistaman –

MAUNO. Mitä niin?

ANNA. Että köyhän on sahti sammakolta, oravalta ohrajuomat, ei niitä mahtane kovin mieli tehdä.

MAUNO. Tuommoisille poltto viholaisille niitä ei hyvin tarjotakaan.

ELLI (huutaa kulissien takana lehmiä). Ptrui piikani, ptrui kotiin, ptrui syömään, ptrui juomaan, ptruptruuuuui!

EERO. Elli siellä jo huutaa lehmiä kotiin.

OLLI. Elli?

EERO. Niin, setävainajasi kasvatti, joka nyt on meillä palveluksessa.

OLLI. Vai on hän otettu tänne. Mitähän hyötyä tuostakin lienee?

ELLI (niinkuin ennen). Ptrui Mansikki, ptrui Mustikki, ptrui piikani, ptruptruuuuui!

(Kellon kalsketta kuuluu tuon tuostakin eiäämpää.)

EERO. Mitäkö hyötyä, sanoit? Hän tekee työnsä niin hyvin kuin joku muukin.

ERÄS KYLÄLÄINEN. En minä vaan Ollin sijassa olisi hennonnut olla niin kova tuommoista nättiä tyttöä kohtaan kuin Elli on.

MAUNO. En minä liioin. Ojala vainaja oli pienestä asti pitänyt Elliä kuin omaa lastaan ikään ja heti hänen kuoltuaan ajoi Olli tytön tiehensä.

EERO. Ja otti perinnön.

OLLI. Niin teki, eikä kysynyt siihen lupaa keltään. Mikä pakko minun oli ruveta häntä elättämään.

MAUNO. Ei mikään, varsinkaan kun ei löytynyt testamenttia, jonka kumminkin joka ihminen näillä seuduilla tietää olevan olemassa.

MATTI (lyö korttia ja laulaa). Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja purjetuuli –

OLLI. Tuokoot sen sitten esille myöskin!

EERO. Kävisi sinun vähän nolosti, Olli, jos vielä se ihme tapahtuisi, että testamentti löydettäisiin.

MATTI (yhä korttia lyöden). Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja purjetuuli –

ERÄS KYLÄLÄINEN. Niin, kuuluvathan Mäki-Matti ja Alatalon Kustaa, jotka olivat testamentin allekirjoittaneet, vakuuttavan, että siinä oli kaikki sekä kiinteä että irtaimisto määrätty Ellille.

OLLI. Olkoon; mutta testamentti oli kirjoitettu kaksi vuotta sitten ja varmaankin oli ukko sen jälkeen tullut toiselle päälle ja hävittänyt koko kirjan.

MAUNO. Tuota et itsekään usko. Juuri vähää ennen kuolemaansa Ojala vielä oli kertonut testamentanneensa Ellille koko omaisuutensa.

EERO. Mihin hiivattiin se ukko lienee paperin kätkenyt?

MATTI. Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja purjetuuli –

EERO. Jos hän olisikin vienyt sen johonkin muuanne –

OLLI. Mitä siinä suotta pääluutasi soitat, ei sinulla kumminkaan ole sen asian kanssa mitään tekemistä.

ELLI (niinkuin ennen). Ptrui piikani, ptrui kotiin, ptrui syömään, ptrui juomaan, ptruuuuui!

EERO. Kuinka heleä ja kaunis ääni hänellä on.

ERÄS KYLÄLÄINEN. Eikä näytä tyttö surevan menetettyä perintöään. Iloinen hän on vaan ja huoleton kuin taivaan lintu.

OLLI. Ja terve myöskin. Kyllä jaksaa työtä tehdä, jos vaan muuten siihen pystyy.

LEENA (laskee kirjan kädestään penkille). Ei maar! Täytyy mennä kotaan katsomaan onko lehmänpata jo tulella. (Sivumennen kortinlyöjille.) Ette te vaan malta lopettaa tuota syntistä työtänne. (Menee pisteaidan yli oikeaan.)

MATTI. Synti pannaan pyttyyn ja pytty painetaan myttyyn. (Paiskaa kortin kivelle.) Tuossa, nosta valttirouva, tuossa kuningas ja tuossa ässä. Kas niin, minä pelin voitin.

KÖÖRILAULU (kuuluu etäämpää). [Kansanlaulu]

Meri oli tyyni, kun rannalta läksin,

Ja huh, hah, hei, kun rannalta läksin,

Vaan selällä nousi tuuli.

Ja selällä nousi tuuli.

Oman kullan silmistä vedet tippui,

Ja huh, hah, hei ja vedet tippui,

Hukkuvan mun luuli.

Ja hukkuvan mun luuli.

EERO. Nyt on Kurkelan nuori väki maantien risteyksessä.

MAUNO. Ne ne vissiinkin ovat.

KÖÖRILAULUA (kuuluu jo vähän likempää).

Eikä tällä pojalla suruja ollut,

Ja hub, hah, hei, ja suruja ollut

Tähän päivään asti.

Ja tähän päivään asti.

Mutt’ nyt niitä tuntuvi tulevan,

Että huh, hah, hei ja tulevan,

Jo monta laivan lastii,

Jo monta laivan lastii.

EERO. Sillalle ne menevät, koska tulevat tänne päin.

MAUNO. Mitä sanotte? Emmekö mene joukkoon?

ERÄS KYLÄLÄINEN. Mikäs estää? Kortit kasaan vaan ja tielle joka sorkka!

(Muut nousevat paitsi Matti.)

MATTI. Jos panisimme yhden mylly matin vielä.

MUUT. Emme viitsi enään.

MAUNO. Uskaltaako vaatia talon tytärtä mukaan?

ANNA. Joka ei uskalla, hän olkoon vaatimatta.

MAUNO. Tule jos tahdot, ellet tahdo, niin pysy poissa.

(Muut paitsi Anna, Olli ja Matti yhtyvät lauluun, joka kuuluu jo aivan läheltä, ja astuvat vasempaan.)

KÖÖRILAULU.

Laivat ne seilasi kolmelta kantilta,

Huh, hah, hei, ja kolmelta kantilta,

Kultani rantaan uupui,

Ja kultani rantaan uupui.

Tän kylän ämmät ne sanovat,

Että huh, hah, hei ja sanovat,

Että kutti sun kultasi jätti,

Ja kutti sun kultasi jätti.

OLLI. Ethän sinä mene, Anna?

ANNA. Kuinka niin?

OLLI. Minulla olisi sinulle vähän puhuttavaa näin kahden kesken.

ANNA. Puhua saat, mutta kuuntelemaan en jää minä. (Hyppää alas kiikusta ja menee toisten jälkeen.)

OLLI. Ylpeä kuin pakana. Mutta vielä sinä minua kerran kuunteletkin.

KÖÖRILAULU (etenee).

Minä sitä olen se laulajapoika,

Ja huh, hah, hei ja laulajapoika.

Ja laulaahan minun pitää,

Ja laulaahan minun pitää.

MATTI (pistää kortit taskuunsa ja aikoo lähteä).

OLLI. Malta, Matti, – pari sanaa, ennenkuin menet. Onko se nyt ihan varma, että tuo testamentti on hävitetty?

MATTI. Kuinka usein sinä kyselet samaa asiaa?

OLLI. Kuulehan, elä mene vielä. Pietiläkö antoi sen sinulle, toden totta, ja sinä poltit sen?

MATTI. No, niin.

OLLI. Mutta minkätähden et sitä tuonut omaan käteeni, niinkuin puhe oli.

MATTI. Senkin olen jo monta monituista kertaa sanonut. Pidättäväthän tukkitoimet minua silloin kaupungissa, eikä ollut siellä mitään säilytyspaikkaa paperille.

OLLI. Ja onko sekin varma, ettei Pietiläinen tullut tietämään paperia testamentiksi, vaan luuli sitä vanhaksi kuoletetuksi velkakirjaksi?

MATTI. Niinhän minä sitä pöllöä uskottelin, kun toivoin saavani sinulta suuret hyväntekijäiset.

OLLI. Kiskuri! Kaksikymmentä markkaa sinulle annoin niin pienestä vaivasta etkä sentään ole tyytyväinen.

MATTI. Se tuotti sinulle kaksikymmentä tuhatta.

OLLI. Hss, hiljaa! Joku tulee. Riennä pois, etteivät huomaa meitä puheissa! (Menee vasempaan.)

MATTI. Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja purjetuuli. (Menee perälle päin.) Kas, Eero, pianpa sinä palasit.

EERO. Eihän minua haluttanut sinne jäädä.

MATTI. Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja purjetuuli. (Menee oikeaan.)

EERO. Niin, mene tiehesi sinäkin, minä jään tänne odottamaan Elliä. Olisihan synti antaa tytön olla täällä yksinään ikävöimässä, kun kaikki muut nuoret ovat iloitsemassa. Ahaa, tuollapa hän jo tuleekin lehmineen. Jestapoo, kuinka sievä ja soma hän on. Ventta! menen tuonne puun taakse piiloon ja teen hänelle pienet kepposet.

ELLI (laulaa kulissien takana). [Kirj. ja sävelt Kust. Killinen.]

Metsän puita tuuli tuudittaa,

Joka lehti liikkuu,

Oksat keinuu, kiikkuu,

Karjan kellot kilvan kalkattaa

Ja linnut livertävät la, la, la, la, lallaa!

  Niinpä neidon mieli nuorell' iällä

    Lentää kuni lehti ilman tiellä.

      Näin iloiten

      Vain ma laulelen:

 La la la la, la la la la, la la la la.

 Karjan kellot kilvan kalkattaa

 Ja linnut livertävät la, la, la, la, lallaa!

(Tulee iloisesti esiin oikealta, kädessä koivun vitsoja.)

Sunnuntaina taasen kiikuttaa

  Poiat iloissansa

  Kukin neitoansa,

Korkealle keinu heilahtaa

Ja tytöt laulelevat la, la, la, la, lallaa!

  Niinpä neidon mieli nuorell' iällä

    Heiluu kuni keinu ilman tiellä

      Näin iloiten

      Vain ma laulelen

La la la la, la la la la, la la la la.

  Korkealle keinu heilahtaa

Ja tytöt laulelevat la, la, la, la, lallaa!

(Istuu kivelle, kasvot karjapihaan päin; puhuu:)

Siellä ne muut nyt kisailevat sillalla ja minä –. Enköhän jätä lehmiä vähäksi aikaa ja juokse joukkoon. Mikä sitten, jos lypsän vähän myöhempään, enemmän heruvat. (Lehmä mörisee.) Niin, Omena piikani, niin! Sanotko minua hupakoksi? Sano vaan. Täysi hupakko olenkin. Mutta enhän sinua jätä kumminkaan, enhän toki! Ilman vaan narrasin. (Lehmä mörisee taaskin.) Niin, niin, vartoo hetkinen vielä, tuossa paikassa tulen sinua lypsämään. No, Mustikki siellä, hyss, siivolla! Vai, jo sinä taaskin pusket Kultaruusua. Varo, ettet saa maistaa vitsaani. Semmoinen pahanilkinen! Sinut lypsän ihan vihon viimeiseksi, koska olet noin kelvoton. Hyi, sinua!

(Eero hiipii Ellin taakse ja laskee kätensä hänen silmilleen.)

ELLI. No, – kuka se on?

EERO. Arvaapas!

ELLI. Päästä irti!

EERO. Arvaa ensin.

ELLI. Etkö luule minun tietävän? Noin tuhma ei ole kukaan muu kuin Mökin-Liisa.

EERO. Erehdys, ja (suutelee Elliä poskelle) rangaistus.

ELLI (nauraen). Ahaa, lämpöisistä huulistasi sinun jo tunsin, Kuuselan Katri.

EERO. Erehdys taas, ja (suutelee kahdesti) kaksinkertainen rangaistus.

ELLI (koettelee hänen käsiään). Tuommoiset kädet – maltahan – ne ovat jotenkin suuret ja kovat – (äkkiä) Suuren-Lotan kädet ne ovat.

EERO. Erehdys, suuri erehdys, ja –

ELLI (riistäytyy irti ja hyppää ylös). Hyi, Eero, sinäkö se olitkin, sinä häijy, ilkeä poika! (Kääntyy nyreänä selin Eeroon.)

EERO. Ethän suutu sentään, Elli kulta?

ELLI. Suutun kyllä, ja suutun ijäksi päivää. – Aika mies suutelee täysikasvuista tyttöä. Onko tuo enää laitaa! (Pureskelee vitsoja kädessään ja on yhä selin Eeroon.)

EERO. Elli, armas Elli, leikkiähän se vaan oli.

ELLI (pyyhkii silmiään). Vaivaista leikkiä. Pilkan tekoa.

EERO. No, Elli, kuka nyt tyhjänpäiväistä asiaa noin pahakseen panee. Näytä jo kasvojasi vähäisen.

(Lähenee Elliä takaa.)

ELLI (yhä selin). Elä tule minua likelle, taikka lyön sinua näillä vitsoilla.

EERO (ottaa Elliä olkapäistä ja koettaa katsoa häntä silmiin vasemmalta). Katso minuun edes toisella silmällä.

ELLI (tavoittaa häntä vitsalla). Menetkös siitä!

EERO (väistyy äkkiä ja koettaa katsoa häneen toisen olkapään yli). Tui-tui!

ELLI (samoin kuin ennen). Etkö mene, – etkö – etkö?

EERO (vuoron vasemmalta, vuoron oikealta puolen). Tui-tui! Tui-tui! Tui-tui!

ELLI. Etkö sinä jo pakene? (Osuu lyömään häntä poskelle.)

EERO (hieroo poskeaan). Ai, ai, ai, ai!

ELLI (kääntyy päin, nauraen). Siinä sen sait. Vieläkö mielesi tekee toisen kerran minua kiusottelemaan?

EERO. Jokos nyt lepyt, Elli kulta?

ELLI. Lupaatkos, ettet minua koskaan enää suutele?

EERO. Sitä on vähän vaikea luvata.

ELLI. Sittenpä en lepy. (Kääntää jälleen selkänsä.)

EERO. No noh, Elli, elähän nyt taas. Minä lupaan.

ELLI (kääntyy päin).

EERO – etten ilman luvattasi sinua suutele.

ELLI. Luuletko minun koskaan lupaa antavan semmoiseen tyhmyyteen?

EERO. Sitä vähän arvelen.

ELLI. Saat odottaa. (Lehmän mörinää kuuluu.) Voi, Omena parka, tuon vallattoman Eeron tähden olin sinun tykkänään unhottaa. (Ottaa penkiltä rainnan ja sangon) No, Eero! Pois tieltä, ulos jaloista, tie auki, herrasväkeä tulee!

EERO. Oho, sanoi outo olutta. (Kädet puuskassa) Minä herra, sinä herra, kumpi meistä syrjään poikkee?

ELLI. Sinäkö herra? Silloin tietäisit naiselle tietä antaa. (Aikoo juosten sivuuttaa häntä.)

EERO (ottaa häntä kiinni). Seisahdu, armollinen herrasväki, ja kuule mitä halvalla talonpojalla on sinulle sanottavaa! (Laulaa.)

[Kirj. ja sävelt. Kust. Killinen.]

Armas Elli, sinut nähden

Maan ja taivaan unhotan ma,

Ja sun suloutes tähden

Tulta tuonen rinnassain.

ELLI.

Hah, hah, haa! Hah, hah, haa!

Kalavettäkö muistat vaan

Kun taivaan, maan sa unhotat

Ja hattusikin pudotat.

(Heittää lakin Eeron päästä.)

EERO.

Armas Elli, sydämmeni

Luokses aina ikävöipi,

Iloton on elämäni

Jos et sille sijaa suo.

ELLI.

Niinkös vain? Niinkös vain?

No anna tänne sydämmes,

Ma taskuhuni pistän sen

Ja kaunihisti kantelen.

EERO.

Kuules, armas Elli kulta,

Pilkallasi pistävällä

Rinta raukan murrat multa,

Tuonen tielle työnnät mun.

ELLI.

Vuotas vain! Vuotas vain!

Maitotilkan sulle tuon,

Se rinnan rohto oiva on

Ja pelastaa sun elohon.

(Hyppää aidan yli oikeaan.)

EERO (nojautuu molemmilla käsillään aitaan). Sinä panet kaikki leikiksi, vaikka näet, että minulla on täysi tosi. Minä rakastan sinua, Elli, rakastan oikein silmittömästi ja sydämmeni kohta halkeaa tuskasta, saat uskoa sen.

ELLI (karjapihasta). Herran tähden, meneekö se ihan kahdeksi kappaleeksi? Semmoista ihmettä tuskin vielä on tapahtunutkaan tässä matoisessa maailmassa. Näes, lehmäkin sinua pelkää, kun näytät niin surkealta.

EERO. Ehkä tulen sitä kylvettämään, että saat rauhassa lypsää?

ELLI. Mitä vielä. Ei se tarpeellista ole.

EERO. Mutta se potkii. Saattaa vielä lyödä sinulta silmät päästä taikka kaataa maitonsa.

ELLI. Elä pelkää. Sitä ei Omena koskaan tee.

EERO. Ei ole takeita. Hyvinpä se nostelee jalkaansa, kun kärpäset sitä purevat. Kas noin! Tulen kuin tulenkin minä sitä kylvettämään.

ELLI. No, koska niin mielesi tekee –

EERO (hyppää aidan yli oikeaan).

ANNA (tulee vasemmalta, kimppu ruiskukkia kädessä). Laulelkoot he siellä ja telmikööt, minua se ei huvita. (Istuu kivelle ja alkaa sitoa kiehkuraa kukista) Ja parempi onkin kun pysyn erilläni ihmisten seurasta, koska kerran olen tänlainen – polttoviholainen! Olipa se sentään liikaa! Mauno on tosiaankin käynyt ylpeäksi. Mutta tästä lähtein tahdon opettaa häntä pitämään minua paremmassa arvossa. Näytän, onko hän naisten mielitietto – sen teen – ja sitten saa hän myöskin pysyä minusta loitompana. – Kuinka innokkaasti hän tänään puolusti Elliä! Ehkä hän on rakastunut tyttöön ja toivoo häntä omakseen. Niin (tempoo kukkia ja viskelee niitä maahan), mitäpä se minua liikuttaa. Ottakoon vaan Ellin, hyvin sopivatkin yhteen. Oih, miten rumia nuo kukatkin ovat, ei niistä ole mihinkään. (Viskaa viimeisetkin pois, nousee, pudistaa esiliinansa ja menee kiikkuun.)

ELLI (laulaa karjapihassa). [Kansanlaulu.]

Minä olen pikkuinen flikka,

Pikkuinen kuin lyyra,

Ja herrastaa sen pojan pitää,

Joka minun tyyrää;

ANNA. Mitä tuosta alituisesta huutamisesta hyötyä on. Sinä saat jättää sen tavan, Elli, korvat tässä muuten ihmisiltä halkeavat.

ELLI (karjapihasta). Vai on se Annalle niin vastenmielistä. No, voinhan sitä välttääkin.

EERO (tulee aidan luokse leheviä varpuja kädessä). Minkätähden ei Elli laulaa saa, jos mielensä tekee?

ANNA. Kun on toisen palveluksessa, niin ei sovi kaikkia mielitekojaan noudattaa.

EERO. Sisar kulta on mahtanut tänä päivänä nousta väärällä jalalla vuoteeltaan. (Poistuu aidan luota.)

ANNA. Kas ihmettä, kun velimieskin on ruvennut karjapiiaksi.

EERO. Pistele sinä vaan, ei hyttysen noukka aikamiehen ihoon pysty.

ANNA (hetken kiikuttuaan). Tuopa minulle vähän maitoa juodakseni, Elli!

ELLI. Minä tuon heti, kun olen vaan Mustikin loppuun asti lypsänyt.

EERO. Saattaisit sinä tulla tännekin juomaan.

ANNA. Ei ole tarvis vaivata itseään, ellei tahdo, koska on vara piikaa pitää.

ELLI (tuo korttelilla maitoa ja antaa Annalle).

ANNA. Odota, saat viedä astian pois samalla. (Juotuaan.) Minä sanon sinulle sanan aikanaan, Elli. Elä anna Eeron herättää itsessäsi mitään turhia toiveita. Eero, näes, on vielä nuori, hänen mielensä voi monta kertaa muuttua, – ja – niitä saattaa sitä paitse olla muitakin, jotka sinua ajattelevat, – Mauno esimerkiksi –.

ELLI (vähän hämillään, juoksee nauraen pois). Mitä joutavia! Sinä teet minusta pilkkaa, Anna.

ANNA (laskeutuu kiikusta, seisoo hetken ajatuksissa). Niin, nyt panin Maunon asian hyvälle alulle, luulemma, vaikka olenkin vaan – polttoviholainen.

MAUNO (tulee reippaasti vasemmalta). No, arvasinpas. Tänne sinä karkasit.

ANNA (poimii kukkia maasta; on vaiti).

MAUNO. Minkätähden meistä erosit, Anna?

ANNA. Ilman vaan.

MAUNO. Tule takaisin; sinne kerääntyy yhä enemmän nuorta väkeä.

ANNA. Ei minua haluta.

MAUNO. Arvelimme lähteä Sorsakosken aholle leikkimään. Siellä iloa ja riemua syntyy tänä iltana. Voi, Helsinki! Tule pois joukkoon, Anna.

ANNA (kääntyy pois välinpitämättömänä, hyräilee ja poimii kukkia).

MAUNO (lähenee ja katsoo häntä silmiin). Mitä? Ollaanko me vielä hiukan nurpeissamme tuosta äskeisestä kiistasta?

ANNA. Kiistasta?

MAUNO. Niin, – sanoinhan sinua polttoviholaiseksi.

ANNA (keikahuttaen päätään). Hyh! Siitäkö minä välittäisin. Sanoitpa sinä minua miksi hyvänsä, se on juuri yhdentekevä.

MAUNO (heittäytyy kivelle). No, sitähän minäkin. Ethän sinä niin lapsellinen ole, että siitä itseesi otat, varsinkin kun tiedät, ettei se niin täyttä totta minulta ollut!

ANNA (istuu kiikkuun, hyräilee ja järjestelee kukkia).

MAUNO. Eikös niin, Anna? Tiesithän sinä että kieleni silloin toista puhui, mieleni toista ajatteli.

ANNA. Liikuttaako minua sinun kielesi ja mielesi? Luulet varmaan minun hyvinkin suurta arvoa panevan sinun ajatuksillesi, koska niistä niin suurta lukua pidät. Kaiken näköisiä! Juuri kuin ei tuommoisia miehiä olisi maailmassa sadottain ja tuhansittain, vieläpä hiukan parempiakin.

MAUNO. Hei, hei, sitä kopeutta! Puheistasi päättäen luulisi tytöistä olevan täällä suuren puutteen. Ja kumminkin kuuluu maailmassa olevan paljon enemmän naisia kuin miehiä.

ANNA. Muuten saattaisit juuri mennäkin tuonne Ellin luokse. Se sopisi paljon paremmin.

MAUNO (hyppää ylös). Vai niin? Saako luvan kysyä, minkätähden se paremmin sopisi?

ANNA (kiikkuu, hyräilee).

MAUNO (lähemmäksi). Minä kysyin, minkätähden se paremmin sopisi?

ANNA (hyräilee, eikä ole kuulevinaan).

MAUNO. Senkötähden, että sinä olet talontytär, Elli palvelija, niinkuin minäkin?

ANNA. Oikein arvattu. Sentähden juuri.

MAUNO. Olen siis kovin halpa ja huono mielestäsi, niinkö?

ANNA (kiikkuu).

MAUNO. Eikö sinulta enää saa vastaustakaan? Kun kehtaat olla noin tuhman ylpeä.

ANNA (hyppää alas kiikusta). Mitä sinä uskallat sanoa? Tuhman ylpeä? Silläkö, että pidän itseni parempana mokomata pahanpäiväistä palkkarenkiä. Sinä olet niin ylpeä, ettet anna mitään arvoa enää muille ihmisille. Solvaiset vaan minuakin tavan takaa. Mutta minä en sitä kärsi enää kauvemmin, en. Laittakoon isä tuommoisen palvelijan tiehensä ja ottakoon nöyremmän sijaan.

MAUNO. Siihenkö virtesi jo päättyi? Anna tulla vaan enemmän, enemmän samaa lajia! Ahaa, – nyt vuodatetaan kyyneliä – kiukun kyyneliä! Totta totisesti! Ja tuota tuommoista kapinettako minä niin uskollisesti olen rakastanut ja milt’ei taivaan enkelin kalttaisena pitänyt. Täytyy nauraa! Sokea todella olin, kun luulin minulle äärettömän onnen koittavan, jos joskus se ihme tapahtuisi, että sinun omakseni saisin. Hyvä, että silmäni viimein kumminkin aukenivat näkemään sinua oikeassa luonnossasi. Se kerrassa päästi minun hulluudestani. Pois nyt Sorsakosken aholle! Parempi, jos olisinkin pysynyt siellä ja ollut tänne tulematta. Onpa siellä tyttöjä, joiden kelpaa renkiäkin puhutella. Pahuus häntä suri, jos yksi meni, kun sadottain toisia jäljellä on. (Menee laulaen vasempaan.)

ANNA (ottaa muutaman askeleen Maunon jälkeen). Mauno –! (Malttaa mielensä ja kääntyy takaisin.) Ei –! Menköön hän vaan, minä en jäljessään juokse. Oho! Mitä varten sen tekisin? Mitä huolin minä siitä, ettei hän minusta enää välitä? Nythän pääsen hänestä rauhaan, niinkuin olen toivonutkin. Se minua vaan harmittaa, (itkee) että hän sen sanoi niin solvaisevalla tavalla – juuri kuin olisi hän tehnyt minulle suuren kiusan sillä, ettei minua rakasta. Se se sydäntäni kaivelee. (Hetken ääneti, pyyhkii silmiään; hiljempaa ja tyyneemmin.) Pääsi hulluudestaan, kun näki minun oikeassa luonnossani, sanoi hän. Luulee minua pahaksi ja ilkeäksi. Mutta se ei ole totta. Hän saa pian nähdä erehdyksensä, sen lupaan.

ELLI (kiipee aidan yli oikealta, täysinäinen maitosanko kädessä). Kas niin, Eero, tule nyt tänne, niin saat lämmintä maitoa juodaksesi, ehkä se päästää sinun sydämmen vaivasta.

EERO (kiipee jäljessä, puukko ja pajun oksa kädessä). Hui, hai, ei siitä taudista niin vähällä päästä. (Seisahtuu likelle aitaa ja alkaa veistellä pajupilliä.)

ELLI (menee näyttämön poikki vasemmalle puolen ja laskee sangon kädestään penkille).

ANNA. Kai sinäkin, Elli, mielelläsi menisit Sorsakosken aholle, jossa muitakin nuoria on?

ELLI. Tietysti. Mutta eihän sitä auta ajatella.

ANNA. Miksikäs ei?

ELLI. Kukas työt silloin tekisi?

ANNA. Kyllä minä niistä huolen pidän, jos mennä tahdot.

ELLI (katselee epäillen Annaa).

ANNA. Niin oikein totta, etkös tahdo mennä?

ELLI. Pääsenkö minä? Voi, herra, kuinka hauskaa. Mutta –

ANNA. Mitä nyt?

ELLI. Sinä itse, Anna? Etkö sinäkin olisi ennemmin –?

ANNA (siiviloitsee jo maitoa). Ei minun tee mieleni; eikä siellä kukaan minua kaipaa.

ELLI. No, mitä siihen tulee, vähemmin kai siellä minua kaivataan kuin Annaa.

ANNA. Elä sano. Sinä olet aina iloinen ja ystävällinen, minä tänlainen pahaluontoinen, ylpeä –

ELLI. Ei, Anna, et sinä ylpeä ole, suotta ne sinua siitä moittivat.

EERO (puhaltaa pajupilliin). Toisin täällä tuulee, toisin ämmät luulee. (Veistää vielä.)

ANNA. Mene nyt, Elli, ettet vallan myöhästy.

ELLI. Ja kuinka kauvan saan olla?

ANNA. Ole niin kauvan kuin tahdot vaan.

ELLI. Niin kauvan kuin tahdon vaan! Kiitoksia, tuhansia kiitoksia! Ensi viikon teen työtä kahden edestä, sen saatte nähdä. (Rientää perälle.)

EERO. No, no, Elli, väntas nu, elä minua jätä.

ELLI. Ota kiinni, jos saat! (Juoksee vasempaan.)

EERO (pistää puukon tuppeen). Sittenpä mahdan Matti olla, ellen sinua kiinni saa. Hei! (Karkaisee Ellin jäljessä.)

ANNA (siiviloitsee). Pahaluontoinen en ole, sanokoon Mauno mitä hyvänsä. (Säpsähtää ja kuuntelee) Siellä risahti metsässä – varmaan Mauno on katunut ja tulee takaisin. (Siiviloitsee.) En ole häntä näkevinänikään, pyytäköön vaan ensin nöyrästi anteeksi. (Hyräilee ja siiviloitsee; vilkaisee tuon tuostakin salavihkaa olkapäänsä yli) Missä hän viivyttelee? Vai eikö se olisikaan ollut –? (Menee varpaillaan aidan luokse ja kurottaa katsomaan metsään) Ei siellä näy eikä kuulu koko miestä. (Tulee takaisin siivilöimään) Niin, mitä hän malttaisikaan tulla sieltä ilosta ja riemusta. Ja hyvä onkin niin. Olenhan saanut välimme selväksi, nyt tulee vaan pysyä lujana, ja sen teenkin. (Vie maitopytyn asuinhuoneuksen ovesta.)

MAUNO (tulee vasemmalta). Jopa se kiukkupussi on mennyt täältä. Hyvä, ettei tarvitse minun häntä nähdä. (Menee aittaan.)

ANNA (tulee tuvasta). Pysyköön vaan poissa, en välitä vaikkei hän ikinä palajaisi. (Ottaa toisen pytyn, jota aikoo viedä pois.)

MAUNO (tulee aitasta, airopari kädessä; laulaa). Mitä minä huolin, veitikka nuori –

ANNA (hätääntyy; pudottaa maitopytyn kädestään).

MAUNO. Minuako noin peljästyit?

ANNA. Yhtenään sinä olet kiusaksi ja vastukseksi. Etkö malta pysyä siunaaman hetkeä täältä poissa. Ja mitä teet noilla airoilla? Eihän niitä, tiedämmä, Sorsakosken aholla tarvita.

MAUNO. Ellei siellä, niin totta muualla.

ANNA. Ongelleko menet, vai?

MAUNO. Ei, tänä iltana saavat ahvenet olla minulta rauhassa.

ANNA. Mutta itseltäsi mahtaa rauha puuttua, koska et nuortenkaan seurassa viihtynyt, vaikka niin halusta sinne menit.

MAUNO. Kuka sen on sanonut, etten minä siellä viihtynyt?

ANNA. Arvaanhan sen siitä, kun näin pian takaisin tulit.

MAUNO. Niinkö, että sinua siellä kaipasin?

ANNA. Minua? Mitä olisi sinulla minun kanssani tekemistä? Ethän vaan uskaltanekaan –

MAUNO. Sinuako toivoa? Ha, ha, ha! Olisinpa silloin mieltä vailla.

ANNA. Sitähän minäkin. Välimme on siis selvä.

MAUNO. Selvä kuin päivä ja musta kuin yö. Ei muuta kuin lippu liinaa ja lappu lautaa ja alloo! niiden kanssa hautaan. (Aikoo lähteä.)

ANNA. Herra varjele, Mauno, kuinka sinä noin puhut?

MAUNO. No, eikö ole totta? Mitä ihminen täällä muuta tekee kuin syöttää suuta elääksensä, elää kerran kuollaksensa. Eikä sure kukaan köyhän kuolemata. Parempi vaan, kuta pikemmin hän tästä kurjuudesta pääsee.

ANNA. Mitä aiot tehdä, Mauno? Minkätähden lähdet järvelle nyt, – yksinäsi ja tuommoisessa mielentilassa? Vie airot pois, sinä et saa tänä iltana enää mihinkään mennä. Kuuletko, anna tänne airot.

MAUNO. Enkö saa mennä? Sittenpähän kumma lienee. On työjuhdallakin sunnuntaina vapautensa, tiedämmä. Ja minä haluan nyt laskea koskea alas, että hurisee.

ANNA. Koskea alas! Mauno, sinä varsin menet henkeäsi kaupalle.

MAUNO. Mikä sitten!

ANNA (ottaa Maunoa käsivarresta). Hyvä Mauno, elä mene; elä mene tänä iltana enää mihinkään! Jää tänne, illallinenkin on jo kohta valmis. Jää nyt!

ROINILA ja OLLI (tulevat vasemmalta ja pysähtyvät perälle. Olli puhuu hiljaa Roinilalle, osoittaen sormellaan Annaa ja Maunoa.)

MAUNO. Sinunko kanssasi kiistelemään? Ei kannata! Vaan tuolla tulee isäsi ja Olli, – niin, vedä vaan pois kätesi, etteivät näe sinun tätä köyhää rottaa silittelevän. Ha, ha. (Menee oikeaan.)

ANNA. Semmoinen visapää! Ja minä hullu vielä menin häntä rukoilemaan. Eikö lienekin vaan suotta aikojaan minua säikytellyt. Nauraa ehkä siellä nyt pelvolleni. Ja saattaa luulla minun kumminkin –! Mutta antaahan olla. Minä näytän hänelle, että häntä oikein vihaan! (Ottaa maitopytyn ja vie sen huoneesen.)

ROINILA ja OLLI (tulevat esiin).

OLLI. No, mitäs nyt sanotte, Roinila?

ROINILA (sytyttää piippuansa). Hm – saatat olla oikeassa.

OLLI. Hän riippui kahden käden Maunossa kiinni.

ROINILA. Niin teki.

OLLI. Ja peljästyi, kun huomasi meidät.

ROINILA (puhaltaa savua). Siltä se näytti.

OLLI. Paha merkki. Teidän sijassanne en päivääkään enää kärsisi Maunoa talossani, en hiisi vie kärsisikään.

ROINILA (puhaltaa taas savua). Jokohan tuo nyt tosiaankin luulee minulle vävyksi pääsevänsä?

OLLI. Siitä voitte olla varma. Ne tuumat hänellä jo kauvan ovat olleet.

ROINILA. Eipä uskoisi. Montako vuotta siitä on, kun hän mieron kulkijana Pohjanmaalta tänne tuli. Tuskin kymmentäkään.

OLLI. Kun konna pääsee korrelle, niin hän pyrkii orrelle, ettekö sitä tiedä.

ROINILA. Varokoon vaan, ettei keikahda korreltakin alas ylemmäksi kurotellessaan.

OLLI. Entä jos hän onnistuisi? Rohkea rokan särpii, sanotaan. Mutta olisipa se yhtäkaikki vähän somaa, jos renkinne sieppaisi teiltä tyttären.

ROINILA. Olisi tuo vähän.

OLLI. Ja mitä ihmiset enää sanoisivatkaan! Kyllä siitä melua syntyisi ja puhuttaisiinpa asiasta muuallakin, ei vaan omassa kylässä.

ROINILA. No, kuinkas muuten. Kaiketi siitä hirmuinen hälinä nousisi, se on tietty. Ja akkaväki juoruaisi ja nauraisi kitkattaisi, – ei – semmoista häpeätä täytyy ajoissa välttää.

OLLI. Ellei ole jo liian myöhäistä?

ROINILA. Myöhäistä? Kuinka niin?

OLLI. Jos Mauno, niinkuin näyttää, on saanut Annan puolelleen, niin –

ROINILA. Niin, mikäs sitten tulee eteen? Mutta en minä usko kuitenkaan.

OLLI. Ei tiedä. Rakkaus on kuuro ja sokea. Olkaa vaan varoillanne ja tehkää niinkuin äsken jo sanoin.

ROINILA. Ettäkö laitan Maunon meiltä pois?

OLLI. Niin; ja naitatte sitten tyttärenne toiselle.

ROINILA. Hm. (Puhaltaa savua.) Ei taitaisi olla hullumpaa. Mutta kenelle?

OLLI. Vaikka minulle.

ROINILA. Sinulle? Ole nyt.

OLLI. Ei maar’, – oikein totta. En ole aivan tyhjä mies minäkään. Sainhan sedältäni periä hyvän talon, niinkuin tiedätte. Kelpaisi siinä emäntänä heilua, vai mitä arvelette?

ROINILA. Niin; kai, kai!

OLLI. Tavaraa on yltäkyllin, kiinteätä, irtainta, joka lajia. Kyllä takaan, ettei se tyttö päiviään moiti, joka sinne joutuu.

ROINILA. Ei suinkaan.

OLLI. Eikä nälkää liioin näe. Lihoo vaan niinkuin ainakin hyvän leivän ääressä ja käy muhkeaksi kuin ruustinna.

ROINILA. Onhan sinulla vahva talo, kyllä se tosi on. Eikä mahda löytyä mitään testamenttia Ellin hyväksi, vaikka sanottiin Ojala vainajan semmoisen tehneen.

OLLI. Ja mitä vielä. Juttuja kaikki tyyni.

ROINILA. Niin saattoi olla.

OLLI. No, Roinila, mitäs sanotte tuumaani?

ROINILA. Jaah! En minä vastaan ole.

OLLI. Sovimmeko asiasta siis?

ROINILA. Kyllä minun puolestani. Tuossa on käteni.

OLLI. Sanasta miestä, sarvesta härkää.

ROINILA. Aivan niin. Sanasta miestä, sarvesta härkää.

OLLI. Mutta kuinkas käy, jos Anna panee vastaan?

ROINILA. Tuskin hän sen tekee. Anna on järkevä tyttö.

OLLI. Vaan jos hän kuitenkin panisi?

ROINILA. Niin näytän minä, kuka on isäntä talossa. Koetanpa, saanko lapsiani tottelemaan, vai enkö.

OLLI. Kun vaan pysyisitte sanassanne. Pelkään Annan panevan teitä koetukselle.

MAUNO (tulee hyräillen oikealta ja vie airot aittaan).

OLLI. Hän tulee juuri kuin käsketty. Pankaa asia alkuun heti, että pääsemme selville!

ROINILA. Taitaa olla parasta. (Rykäsee.) Tulepas tänne, Mauno, minulla olisi vähän puhuttavaa.

MAUNO (aitasta). Tullaan! (Esille.) Mitä teillä on sanottavaa, isäntä?

ROINILA. Oletko kuullut, kuinka sille käy, joka kuuseen kurottaa?

MAUNO. Se katajaan kapsahtaa. Mutta mitä sillä tarkoitatte? (Erikseen.) Peijakas! Eiköhän Anna jo ole ennättänyt –

ROINILA. Ja mitä on tehtävä sille palvelijalle, jonka halu on talon parhaimpaan omaisuuteen?

MAUNO (erikseen). Arvasinhan sen. Hän on kuin onkin kannellut. Kirkas tuli ja salaman leimaus!

ROINILA. Kysyn, mitä on tehtävä sille palvelijalle.

MAUNO. Koukkupuheisin en mitään vastaa.

ROINILA. Vai et vastaa koukkupuheisin! Oletko itse käynyt suoria teitä, junkkari, sanopas?

MAUNO. Aiotteko väittää, että olen vääriä teitä kulkenut? Jumal’avita, joka sen sanoo, hän valehtelee.

ROINILA. Selkäni takana olet tytärtäni mielistellyt, vaikka hyvin tiedät, etten häntä koskaan rengille antaisi.

MAUNO. Silmäinne edessä olen tehnyt sitä yhtä paljon kuin selkänne takanakin. Ja jos päähäni pistää, teen sitä vastedes kahta enemmän. Vai ei häntä muka rengille annettaisi! Eikö renki ole yhtä hyvä kuin joku muukin?

OLLI. Renki ei ole ihminen, vuohi ei ole eläin, tamma ei ole hevonen, kiiski ei ole kala, rovet ei ole astia, pata ei ole kattila.

MAUNO. Tuki aikanaan suusi, sinä pulloposkilaiskuri, sinä puolikuollut etana, sinä pässinpää, sinä –

ROINILA. Hiljaa, Mauno, oletkos järjeltäsi.

MAUNO. Sanokoonpas vielä kerran, etten minä ihminen ole, minä, joka kymmenen kertaa olen työni tehnyt siihen kun hän kääntää vetelää ruumistaan. Ja kymmentä vertaa suurempi rikkaus on minulla käsivarsissani kuin tuolla mullisaukolla ilman saaduissa tavaroissaan, se on totinen tosi.

OLLI. Mutta rengin suuhun on reikä tehty, johon palkkansa paneepi, ansionsa ammentaapi.

MAUNO. Varo vaan, ettei mene perintösi ennen pitkää samanlaiseen reikään.

ROINILA. Mitä tyhjästä riidasta ja pitkistä puheista. Parempi kun aikanasi eroat meistä, Mauno, ja haet itsellesi toisen palveluspaikan. Sinä olet käynyt kopeaksi siitä syystä, että olet ollut liian kauvan talossa.

MAUNO. Mitä? Ettehän vaan aiokaan minua kesken vuotta talosta ajaa?

ROINILA. Ja miks’ei? Parempi hyvä ero kuin paha yhteys.

MAUNO. Täyttä totta siis? Mutta entä jos en tahdokaan lähteä minä? Onpa maassa laki ja oikeus, koetellaan, saako palvelijan erottaa niin juuri kuin itse tahtoo. Koetellaan, sanon minä.

OLLI. Eikö syytä siinä kylliksi, ettet anna talon tyttärelle rauhaa.

MAUNO. Kuka sen on sanonut, etten minä Annalle rauhaa anna?

OLLI. Se, joka asian tietää.

MAUNO. Niinkö Anna itse? Hyvä! Vai on hän sitä valittanut? No, olkoon! Nyt saatte minun puolestani panna hänet vaikka lasikaappiin.

OLLI. Morsiantani en anna lasienkaan takaa joka rengin ihailla.

MAUNO. Morsiantasi? Kuka sinun morsiamesi on?

OLLI. Anna se on, jos tietää tahdot.

MAUNO. Annako sinun morsiamesi? Sen toki valehtelet.

OLLI. Sanokaa, isäntä, onko valhetta.

ROINILA. Ei totuutta kieltää saa.

MAUNO. Anna Ollin morsian. Jo nyt on maailma nurin!

OLLI. Ja sinun tuulentupasi kellellään. Mutta kuka käski niitä niin korkeita rakentamaan, kuka käski. Ylpeys tämän teki, sanoi sittapörrö, kun päänsä lankkuun lensi.

MAUNO. Tänä päivänä ovat kiusan henget valloillaan. (Ottaa kiven ja paiskaa sen kaikella voimaila maahan.) Tuhannen tuhatta!

ROINILA. No noh! Hillitse luontoasi, mies.

MAUNO. Mitä tuo äskeinen puheenne olikaan? Käskittehän minua pois, vai kuinka? Hyvä juttu. Minä menen – menen tällä hetkellä juuri. Jätän ijäksi päiväksi mokoman talon. Sen teen. Hulluhan olisin, ellen vapauttani nauttisi, silloin kuin sitä minulle tarjotaan. (Menee aittaan ja jättää oven auki).

ROINILA. Elähän nyt sentään tuommoista kiirettä pidä, Mauno!

OLLI. Antakaa ruojan mennä vaan! Kuta pikemmin hänestä pääsemme, sitä parempi.

MAUNO (aitassa). Tästäpä vasta elämä syntyy. Lennä ja pala! Nyt saan olla omana herranani. En palvele ketään, en kumarra ketään, enkä pelkää ketään. Mutta järvet ne rämähtää ja vuoret ne rämähtää, kun tämä poika liikkuu. Ja naiset väistykööt syrjään, sillä niitä tästä lähtein vihaan ja inhoon pahemmin kuin käärmeitä.

OLLI (menee aitan ovelle). Elä vaan unhota mitään kamsuistasi jälkeesi, vähissä naiset ottaisi ne takavarikkoon.

MAUNO (ryntää ulos aitasta ja töyttää Ollin kumoon). Pois tieltä, talonpoika!

ROINILA. Siunaa ja varjele tuota miestä!

OLLI. Ai, aih! voi, voih! Tämän sinulle vielä kostan kerran.

MAUNO (pysähtyy portilla). Tahdotko tapella? No hyvä. Se minulle mieleen. Tule! Nyt olenkin juuri sillä päällä. Tule pian!

OLLI (kömpii ylös). Saatpa aika löylytyksen, jahka tästä paranen, sen lupaan ja vannon.

MAUNO. Sittenkö vasta! Ei, tule nyt jo, – nyt juuri! Tulkaa molemmat. Kirkas tuli ja salaman leimaus! Nyt tahtoisin taistella koko maailmaa vastaan. No mitä kuhnailette siinä? Ettekö tohdi tulla kaksi yhtä vastaan?

ROINILA. Mene tiehesi siitä, hullu. En ole vielä ikänäni tapellut.

MAUNO. Te ette tohdi, te kurjat pelkurit, ette tohdi, kun tiedätte, että yhdeksän teidän vertaistanne minä kumoon löisin. (Kääntyy menemään.)

OLLI. Niin, tietäähän sen. Kyllä pohjalainen puukkoineen tappelussa aina sankari on. Mutta malta; minä otan miehiä avuksi, ja sitten annamme sinulle semmoisen löylytyksen, että sen ikäsi muistat.

MAUNO. Tulkoon vaikka sata miestä, en pelkää sittenkään. (Menee vasempaan.)

ROINILA. Onpa hänestä totta tosiaankin paisunut aika pöppö.

ANNA (tulee sisältä). Mitä täällä riidellään?

OLLI. Tuo Mauno, pakana, oli minun vähällä tappaa. (Hieroo käsivarttaan.) Kun semmoista renkiä pidetäänkin talossa.

ANNA. Mitä sinä joutavia. Mauno nyt olisi ruvennut sinua tappamaan.

OLLI. Syöksi kuin raivokas koira ensin päälleni ja sitten tuonne metsään. Voi, armoton, kuinka käsivarttani pakoittaa! Eikö liene sijoiltaan.

ROINILA. Selkäsaunan ja hyvän hän olisi ansainnut, se on varma. Ja tulkoon vaan takaisin, niin enpä takaa, kuinka käy, jos tästä pahalle päälle rupean. Onko tämä laitaa! Niin hän riehui juuri kuin tuuliaispää.

ANNA. Eihän ihminen sille mitään voi, jos on kiivasluontoinen. Ja varmaan oli Mauno jostakin suuttunut.

ROINILA. Ole puolustamatta häntä sinä, taikka minä näytän. Vai luulette tässä saavanne olla ja elää niinkuin itse tahdotte!

ANNA. No, johan te nyt vallan, isä. En enää ymmärräkään –

ROINILA. Sinun ei tarvitse mitään ymmärtää. Ei mitään muuta, kuin että saat valmistaa itseäsi miehelään. Siinä kaikki, mitä tuommoisella tyttöhuitukalla on harkittavaa.

ANNA. Miehelään? Se lienee omassa vallassani, tahdonko vai en.

ROINILA. Kun minä kerran olen luvannut sinun Ollille vaimoksi, niin sinä myöskin menet. Siinä ei auta Antin armo eikä Tuomaan tulukset.

ANNA. Olet luvannut tai et, mutta se päivä ei ikinä valkene, jolloin siitä asiasta tosi tulee.

ROINILA. Eikö valkene? Sepä nähdään. Varo itseäsi, tyttö, nyt ei ole hyvä minun kanssani leikkiä laskea.

ANNA. Ei minua koskaan, isä, väkisin vihille viedä, ole varma siitä.

ROINILA. Nyt minä jo vimmastun kohta.

ANNA. Mitä riitelemme, isä, suotta. Jätä ennen koko tuuma. Naiminen on kahden asia ja kolmannen korvapuusti, tiedäthän sen itsestäsikin.

ROINILA. Tiedänkö minä? Niin, tiedän kyllä, mikä se on, joka estää sinua Ollille menemästä. Mutta siitä asiasta vaan ei mitään tule, kuuletkos, ei mitään. Joko menet sinä hyvällä Ollille, taikka annan sinulle samanlaisen lähtöpassin kuin Maunolle äsken. Pane se mieleesi! Kyllä minä näytän, kuka on isäntä talossa.

ANNA. Lähtöpassin? Maunolle? Onko –? Ei, mahdotonta se on. Eihän Mauno ole meiltä pois mennyt?

ROINILA. On kuin onkin. Eikä hän takaisin tule niin kauvan kuin minulla on sananvaltaa talossa.

ANNA. Mauno meiltä pois? Ja näin äkkipikaa. Mistä syystä? Mitä pahaa hän oli tehnyt, isä, kun sinä häntä pois käskit?

ROINILA. Huoli sinä siitä. Itse minä töistäni vastaan.

OLLI. Nähkääs, hän kalvenee kuin hyvästäkin asiasta. Pyörtyy, totta maarin.

ANNA. Pois, ei minua mikään vaivaa. Vähän häkää päässäni, siinä kaikki. – Mihinkä hän sitten meni, isä?

ROINILA. Ties Jumala, mihin hän lie mennyt. Onko pääsi kovastikin kipeä?

ANNA. Onhan se. Eikö hän luvannut jäähyväisillekään tulla?

OLLI. Vai jäähyväisille! Vielä maarin mitä. Semmoisella menolla hän täältä lähtikin.

ANNA (pitelee päätään). Ei suinkaan hän keveällä mielellä meiltä eronnut. Sitä hän ei voinut tehdä.

OLLI. Erosi vallan riemulla. »Tästäpä vasta elämä syntyy», sanoi hän. Eikö ole totta, Roinila?

ROINILA. Niinhän se junkkari taisi sanoa.

ANNA. Kuinka se oli? Kerropa vieläkin, Olli.

OLLI. »Tästäpä vasta elämä syntyy. Lennä ja pala. Hyvä on olla omana herranaan. En palvele ketään, en kumarra ketään enkä pelkää ketään.» Sillä tavalla hän tiuski tuolla aitassa.

ANNA. Noin uhkamielisenäkö hän täältä lähti? Noo, – kai mekin tulemme hänettä toimeen, vai mitä, isä?

ROINILA. Vallan hyvin. (Ollille.) Tuossa sen nyt näet.

OLLI. Hm.

ANNA. Vaikka itse tekisin rengin työt.

ROINILA. Sinäkö? Eihän nyt kumminkaan. Otamme toisen ja paremman kohta Maunon sijaan.

ANNA. Niin, – otamme toisen ja – (painaa molemmin käsin päätään). Voi kuinka tuskallista tämä elämä on. (Menee aittaan.)

ROINILA. Kuinka äkkiä se tautikin ihmiseen karkaa. Kun hän vaan, poloinen, ei liene peljästynyt kiivauttani äsken. He ovat maailman heikkoja astioita nuo naisparat.

OLLI. Hm, kyllä minä yskän ymmärrän, vaikk’en taudin tapoja tunne.

EERO (tulee äkkiä vasemmalta). Onko se totta, että olet ajanut Maunon meiltä pois, isä?

ROINILA. On kyllä se totta.

EERO. Ja minkätähden sen teit? Millä Mauno oli semmoista kohtelua ansainnut? Ja mistä luulet, isä, meidän toista niin kunnollista palvelijaa saavamme, kuin Mauno oli? Enkä tiedä, voimmeko saada miestä minkäänlaista näin kesän aikana.

OLLI. Kyllä rahalla renkiä aina saa.

EERO. Ahaa, vai olet sinäkin täällä. No, missäs harakka, ellei sian tappajaisissa. Kun et vaan olisikaan sinä tätä sekasotkua keittänyt. Enkös arvannut? Sinun työtäsi tämä kaikki on, kosk’et rohkene minua silmiinikään katsoa. Mutta malta sinä, Olli, kyllä se Jumala vielä Tiituksen löytää, jolla kostaa sinulle pahat työt.

ROINILA. Eero, ettet vähän ajattele. Kuka tuolla tavalla ihmisiä soimaa.

OLLI. Mitä välitän minä tuonlaisten nokkaviisaitten poikanulikkain suunpieksämisestä.

EERO. Aina olet sinä karsain silmin Maunoa katsellut, ja kadehtinut ja vihannut häntä siitä syystä, että hän on reipas ja komea poika eikä tuommoinen tallukka kuin sinä. Mutta minä en ole Roinilan Eero, ellen tällä kertaa hankkeitasi kumoon saa. Nyt haen, isä, Maunon käsiini ja yhdessä palajamme, taikka – (menee kiireesti vasempaan).

OLLI. Huutakaa häntä takaisin, huutakaa pian!

ROINILA. Eero! Eero! Tule pois! Ei hän kuule enää.

OLLI. Eero! Isäsi kutsuu sinua. Pahuus.

ROINILA. Minkä sille hunsvotille tekee. Hyvästä lykystä Mauno vielä purkaa häneen vihansa ja rupee tappelemaan.

OLLI. Ja puukottaa hänen. Sen hän pian tekee.

ROINILA. Syyttäköön Eero silloin itseään, jos niin käy. Mahtoi totella minua.

OLLI. Ei, kotiin täytyy mennä, nyt on jo myöhä. Hyvästi jääkää!

ROINILA. Herran haltuun! Ja kuule, ole vaan huoletonna Annan suhteen, kyllä minä tytön taipumaan saan. (Menee tupaan.)

OLLI. Hyvä! Pysykää sanassanne!

MATTI (tulee oikealta). Hynttäntyy ja purjetuuli, merimiehiä ollaan. Kultaa ei ole kummallaan, vaan toimeenhan tuota tullaan. (Haukottelee.)

OLLI. Minne matka?

MATTI. Tallin vinttiin menen kyljelleni.

OLLI. Ei, elä vielä maata mene. Kesäinen yö, jaksaa sen valvoakin. Kuules mitä minä sanon. (Ottaa kukkaron housuinsa taskusta.)

MATTI. Nooh? Mitäs nyt?

OLLI. Lyöttäy sinä Maunon ja Eeron pariin. Tuossa on rahaa, osta viinaa ja juota heitä humalaan. Ja nosta sitten riita ja antakaa Eerolle aika lailla selkään.

MATTI. Mitä varten?

OLLI. Huoli sinä siitä. Tuossa on vielä enemmän rahaa. Juokaa ja juokaa oikein.

MATTI. Siihen ei monta käskyä tarvita.

OLLI. Ja sitten tapelkaa.

MATTI. Syntyy se sekin.

OLLI. Se on, näet, juuri pääasia. No, tule nyt.

MATTI. Tullaan. (Menevät vasempaan.)

ANNA (tulee hetken kuluttua aitasta). Siellä on niin tukahduttavan painava ja raskas olla. Ja päätäni niin kivistää. Tuskin saan unta koko yönä. – Missä asti lienee jo Mauno! Päivä tulee, toinen menee, kaikki jää entiselleen, Mauno vaan on ja pysyy poissa. Kuinka hän sentään saattoi mennä jäähyväisiä edes ottamatta! (Taukoaa kuuntelemaan laulua, joka etäämpää lähenee.)

KÖÖRILAULU. [Kansanlaulu.]

Käki kukkuu kuusikossa.

Pienet linnut laulaa.

Minä lennän liehautan

Kullalleni kaulaan.

ANNA. Nuoret laulaen palajavat Sorsakosken aholta. Hauskan illan jälkeen on mieli raitis ja virkeä. (Laulu kuuluu likempää.)

Tuossa kasvaa nuori poika

Niinkuin kesän heinä,

Minä otan oman kullan

Vaikka läpi seinän.

ANNA. Niin on onni onnellisten, kuin keväisen päivän nousu; niin on onni onnettomain, kuin syksyinen yö pimeä.

(Laulu taaskin etenee.)

Elä kultani kaivoon mene,

Elä herran tähden.

Olenhan minä rakastanut

Isän, äidin nähden.

MAUNO (vielä kulissien takana). Tänne poikkeemme, miehet, tänne.

ANNA. Jumala! Se on Maunon ääni. Hän tulee kuitenkin!

MAUNO. Menemme Roinilan sivutse ja huudamme ja pauhaamme, että seinät tärisee. Hih vaan, hih! (Tulee muutamain miesten kanssa esiin. Räyhäävät ja pauhaavat, Maunon ääni ylinnä.) Kuusen latvat ne kumartaa ja järven rannat ne räjähtää, kun nämä vallat vaeltaa. Ryyppää veljeni, ryyppää! Vielä on tilkka viinaa pullon pohjassa, kallista poskeesi. Noin! Loiskis! Niin se meni kuin Mänttälän kaivoon. – No, hiis! Kuka seisoo tuolla? Aaveko olet vai ihminen? Vastaa, jos kieli suussasi kääntyy.

ANNA. Te kelvottomat! Kuinka julkeatte tuommoista menoa pitää ja häiritä ihmisten yörauhaa?

MIEHET. Lähtään pois, lähtään, lähtään!

MAUNO (seisoo portilla). Ei askeltakaan tästä, sanon minä, ennen kuin olen tuolle korskealle tytölle lausunut vielä kaksi sanaa vanhaa virttä ja sitten hyryä kolmanneksi.

ANNA. Pois täältä, pois! Humalaisten rähinätä ei kärsitä tässä talossa.

MAUNO. Luotu on lintu laulamahan, humalainen huutamahan, viinainen viheltämähän. Kurjalla ei ole kotoa, ei katalalla kartanoa, mutta se huoli, sanoi sepän muori, kun vasikka kuoli. Paistaa Jumalan päivä muuallakin maailmassa, ei tämän talon ikkunalle, Roinilan veräjän suulle, eikös niin pojat?

MIEHET. Jatketaan matkaa!

MAUNO. Ei vielä. Yhden virren olen vasta veisannut; nyt seuraa toinen. Matala olin minä Annalle, ylen pieni piikaselle, mutta luuletko minun sentähden murheesen murenevan? Heleijaa! Nyt vasta onkin mieleni kuin vesi kaukalossa, se läikkyy ulos molemmin puolin. Joko huomaat, ettei tämä poika tuommoista tytön henttua sure, – vai tahdotko vielä varmempaa todistusta, niin sano, ja saapas pitää.

ANNA (vavisten vihasta). Menetkö, menetkö tiehes täältä, sinä häijy herjaaja – sinä ilkeä –

MIEHET. Jo nyt riittää. Tule pois, muuten saamme Annalta ikuiset vihat.

MAUNO. Kohta, kun panen pikkuisen hyryä vaan lisäksi. Katsopas tätä, Anna! (Hyppää ja keikkuu laulaen.)

Viisitoista nättiä likkaa.

Nättiä likkaa, nättiä likkaa,

Viisitoista nättiä likkaa,

On näin pulskalla pojalla.

Kuusitoista kuolemani jälkeen.

Kuolemani jälkeen, kuolemani jälkeen,

Kuusitoista kuolemani jälkeen

Itkevi hautani partaana.

ANNA. Se ei ole totta, sinä valehtelet, sinä –

MAUNO (jatkaa edelleen).

Onkos lystiä, kun minä laulan,

Kun minä laulan, kun minä laulan,

Onkos lystiä, kun minä laulan.

Ja mieleni on näin iloinen.

Hih! (Juoksee miesten jäljessä oikeaan.)

ANNA. Hävytön kerskailija, kelvoton, – voi Jumalani! (Puhkee itkuun.)

(Esirippu alas.)