Ristimispäivä.

Kirjoittanut Frans Mikael Franzén


Kuin kaunis päivä! Varhain aamusella
niin autuaana hiivin varpaillain:
sua ynnä lasta tahdoin katsahdella,
kuin lepäätte, te armaat, hyvin vain.
Kädessä lamppu katsoin teitä kauan:
jo päivä paistoi idän taivaalla.
Kultainen loiste valas mulle vauvan,
kun akkunasta nostin verhoa.
Sä heräsit ja pienon taivaisessa
valossa näit sen enteenä, mi nyt
on tapahtuva. Olit hartaudessa
mua näkemättä; en sua häirinnyt.
Kun näit mun sitte kirkkain kyynelsilmin,
ei sanaa tarvittu. Myös nytkään en
tarvitse näitä tunteit’ antaa ilmiin
sanoilla: riemu meill’ on yhteinen.
Syy riemun on, kun poistui vaarat, vaivat,
laps kanssas pelastui. – Tän vierahan
tuloksi sydän, maja, kaikki saivat
kuin uuden puvun jaloon juhlahan.
Se jalo on: tien Sanan kautta löytää
myös taivas tässä sydämemme luo;
tää kirkoks muuttuu, alttariksi pöytä:
on taivaan rauha päällä lähteen tuon.
Hän, joka sallii lasten luokseen tulla,
nimeltään nimittää ja ottaa tän...
Nyt, äiti, jumalainen laps on sulla,
nyt syliis suljet taivaan perijän.
Jumalan lasta kätesi nyt halaa.
Maria olet, Jooseppi mä kai.
Oi, minkä loiston sielu silmiis valaa!
Sun kirkastetuks äidinriemu sai.
Suo mulle kätes, joka onnen aina
tuo mulle, surussani lohduttaa;
sen sydäntäni vastaan tahdon painaa,
povellas lemmitty kun levon saa.
Vaan puna tuo, mi poskillasi palaa
kovemmin yhä, mitähän on tuo?
Vain riemun ruusujako? Älä salaa!
Sisäinen vaiva kai ne poskiis tuo?
Kauhistut, vaalistut – ah, vaimon, vastaa!
Hän rukoilee, vaikk’ on suu liikkeetön,
taivaasen katse kohoaa. Ah, lasta
myös katso... Luoja! – kylmä: hengetön!


Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.