Ristillä rippuva kansa
Ristillä rippuva kansa. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio |
- On kulunut hetki jo yhdeksäs
- Ja kansa vaan ristillä rippuu;
- Maa järissyt, kalliot haljenneet
- Ja kans’ yhä ristillä rippuu.
- Sitä nauloilla, keihäällä raastetaan,
- Verenvismat on hyytyneet rinnallaan,
- Ja uutt’ yhä haavoista vuotaa,
- Läp’ ihonkin se kirkkaana suotaa.
- Minkä synnin Sä teitkään, kansani, oi,
- Kun tuomion sait niin julman? –
- Kyllä monestakin synnistä syyttää vois; –
- Vaan siinähän onkin pulma,
- Kun syytä ei maailma tietää saa,
- Vaikka ristillä nääntyy Suomen maa.
- Ja siksi on tuska niin julma,
- Kun selviä ei tämä pulma.
- Oli helmi se Pohjolan kruunussa,
- Tuo Suomeni, äitini armas;
- Yli maaliman kuulu se morsian –
- Ja siksi nyt mielemme karmas,
- Kun helmet ja seppele ryöstettiin
- Ja harsokin syöstiin verihin,
- Ja loassa on vihkimäkenkä
- Ja avuksi ei riennä kenkään.
- Eikö ollut sulhoa Suomessa,
- Ei sulhoa, nuodemiestä,
- Joka tahtois morsion pelastaa, –
- Ei yht’ edes oikeaa miestä!
- Vai louhiko luotteli miehuuden,
- Kun pyöveli raiskasi neitsyyden;
- Nyt kaikki vaan kuorsaa unta,
- Vaikka kulmill’ on kyynärä lunta.
- Vaan ennenkuin kuolevi äitimme tuo,
- Hän lausuvi seitsemän sanaa.
- Ja meihin hän kuolevan katseen luo,
- Valan haastolla meitä hän manaa:
- Vaikka tuhannen vuottakin kulua vois,
- Verikosto se ainoa selvitys ois;
- Se raastajan heimolle tulkoon,
- Hän häpeällä maanpäältä kuolkoon!
- Suomen kansa jo heittäköön tautinsa,
- Joka heimoushenkeä raastaa.
- Ylös luokoon se uudesta katseensa
- Ja poistakoon koleran maastaan!
- Rutto puolue-uhma heill’ olikin vaan;
- Se silppoi kansan ja kylmensi maan.
- Ja kaiken kun halla jo raasti,
- Luokka-sorrosta puolueet haasti.
- Vaan syntyä täytyy heimo uus
- Näistä kuolleista raunioista,
- Uus suku sekä uusi myös tunnustus,
- Jossa toinen ei sorra toistaan.
- Se heimo se kostajan synnyttää,
- Sekä heimonsa alueen perijäks jää:
- – Lähes puol’ koko Europan maasta –
- Jota sortajan valta nyt raastaa.
- Me uskomme Suomemme kunniaan;
- Koinvammamme aijomme pestä.
- Me uskomme Kalevan kansahan,
- Vaikka hulluus sen kuntoa nyt estää.
- Sukujuuri on terve, vaikka laho on puu,
- Heimosydän on terve, vaikk’ saastoja suu
- Nyt syytää kuin veristä liivaa – –
- Näes, vedetään punaista viivaa!
- Vaan rauhanpa ehdoista tärkein lie:
- Joka notkelmaan kuokka ja aura;
- Koko kansalle turvattu toimen-tie,
- Muut keinot on pettävän hauraat.
- Ei heimoushengell’ oo nousentaa,
- Kun puutetta kärsii koko maa;
- Joku tuhat vaan laihoja niittää
- Ja Mammona-Jumalaa kiittää.
- Ja siksi mä vielä, vaikk’ arvellen,
- Sosialismolle kunnian annan;
- Se aatetta mahtavaa tarkoittaa,
- Vaikka ruhkaakin täytteeksi pannaan.
- Elontuskista syntyi se harrastus,
- Kun vallitsi yleinen vaivaisuus.
- Sitä millään ei voida nyt estää
- Niin kauvan kuin puutetta kestää.
- Vaikk’ itä oli tyyni ja rauhainen,
- Niin kansa jo ristissä rippui.
- Jo ennen kuin byrokrati kauhuineen
- Tänne ryntäsi, verta jo tiukkui.
- Jos Venäjä vapaaks laskisi maan,
- Niin risti ei kaatuisi kumminkaan
- Niin kauvan kun Mammona raastaa,
- Ja kunnes se poissa on maasta.
- Ja siksipä huudamme: Miljoonat,
- Isänmaa yhä ristissä riippuu –
- Sitä huudamme, vaikkapa Venäjän
- Valtatähdet jo multihin tippuis –
- Sitä kaksilla nauloilla kiristetään
- Ja kaksilla keihäillä lävistetään.
- Jos toiset nyt kiskoisi siitä,
- Se meille ei likikään riitä.
- Vaan silloin me herroille helluntain
- Heti oommekin valmiit luomaan.
- Me konnista ihmisen muokkaamme,
- Kalkin rahkat sen pakotamme juomaan.
- Ja sitä kai herramme aavistaa,
- Koska Venäjä on heille kuin vapahtaja,
- Jonka luokse he hurskaana kääntyy,
- Vaikka kulttuuri häpeästä nääntyy.
- Pakolaisetkin, sankarit Suomenmaan,
- Jo hoitavat ”Pohujen” tulta;
- Mistä ennen he tunsivat inhoa vaan,
- Se on heille nyt kallis kuin kulta.
- Ja entinen ylpeä hallinnon pää –
- Häntä statistin-osakin jo tyydyttää
- Tuon varieté-joukkuen kanssa,
- Ei muista hän kannuksiansa.
- Me sydämmen-lämmöllä mittaamme
- Näille herroille sappeista maljaa:
- Kaupparyssäthän taputtaa päätänne,
- Taas antavat maistaa huljaa.
- Ja narrien markkina-paikalla
- Marakattina teitä he tanssittaa;
- Mitäs teill’ olis tuotakaan vastaan:
- Kas Vapahtaja opettaa lastaan!
- Ei! – suurta me tahdomme tarkoittaa:
- Oikeutta, tai – heimomme surmaa.
- Meidän joukkomme missään ei tinkiä saa;
- Se välttäköön kunnian turmaa.
- Jos päästä ei aikahan parempaan,
- Niin joukolla käymme me kuolemaan;
- Ja uhmaten aikojen lunta
- Me nukumme kunnian-unta.
- Uus aika se uusilla tunteilla
- Meidän haudoilta laihoja niittää,
- Ja toimemme uudella kunnolla
- Oman toimensa pohjaksi liittää.
- Suvun kuolema sääntö on elämänkin,
- Sillä ehdolla jatkuvi elämää vain,
- Jos kolkolta näyttää se teille,
- Niin luonnollist’ on se meille.
Lähde: Paavo-Kallio, Esa 1910: Se verinen sunnuntai. Tampere.