Ristiäiset

Kirjoittanut Jalmari Virtanen


Aatos ailahti minulla,
mieli pätö poikasella
runoruuheni vesille
vieä näille väljemmille,
aukeammille aloille,
liinaharja lainehille;
sinis souella selällä,
sinis vettä viiletellä,
kunis linnat kuumottaisi,
kunis rannat riemutäyet
juhlariemuun ratkeaisi.
Näin se syntyvi tarina:
Olipa impi, oiva tytti,
vaan ei liiaksi lihava,
eikä liioin lellitelty,
hempeästi hellitelty,
Karjalaksipa nimetty.
Kaltoin, kurja, kasvateltu,
solmuruoskalla suittu,
nälin työllä näännytelty.
Toivoin tuota tuon ikänsä,
toivoi taivon selkiävän,
tuulten toisien tulevan,
vapahammin viipottavan,
jotta jaksaisi jalalle,
taipuis töille taitaville,
onnen uusille urille,
luomisriemun rintamaille.
Toivoi, toivossa eleli.
Tuulet toiset jo tulivat,
vapahammin viipottivat,
ajan aaltoja ajeli,
toista työnsivät tapoa,
vanhat veivät mennessänsä.
Saattoi tsaaritkin manalle,
miehet mahtavat manasi
esiin alta aallonharjan,
myrskytuulien tohinan,
kumouksen kuohun: alta,
uutta luomahan lajia,
toista tuomahan tilalle.
Mikä vanhaa, sen vajotti,
iäksi syöksi syöverihin.
Aamu kaunoinen kajasti,
kumouksen kulta-aamu,
päivä neljänä helotti,
päivä suuren luomisriemun,
nousi taivahan navalle,
paistoi maille, parmahille
yli Karjalan salojen,
yli siinnon sinivetten,
nosti nuortean orahan,
idätteli uuden onnen,
kerran pilvihin pakeni
päivä armas, paistavainen:
pilvet synkiksi sakeni,
länsi laittoi ukkosilman,
heitti raskahat rakehet
orahille nouseville,
kaiken loukohon lakosi
sekä kaatoi kauniin viljan.
Impi Karjalan ihana
hetken kauhua katasti
veessä silmät, mielin karvain,
mykän murheensa salasi;
tointui tuossa tuokiossa...
Tointui, touhussa alati
suori suurta, rinnallansa
sulho suurempi, sukua
kaikkiluovan, kaikkivoivan
työn on valtiaan väkevän,
suuren neuvostosoturin.
Tytti Karjalan komea
tunsi vaivan vaikeaisen,
kohun kantajan kipuja...
Vuodet suurta synnytteli,
vuodet toisia kovemmat.
Eikä synny suuri lapsi,
ilo Karjalan ihana.
Vaan on täysi aika saanut
viimein syntyä suletun
immen kipukammioihin:
syntyi lapsonen, lajia
suurinta ei, pienintäkään,
vaan on sankarin sukua.
Nimen sai se: Kontupohja.
Ristiäisissä mukana
mahtivieraat mellasteli:
tuulet ankarat tujersi.
Lapin viimat vaikeroitsi,
ristijoikuja joiusi,
ilotanhut tanssahteli
lumilinnoissa lujissa,
hankihallan kartanoissa.
Varttui lapsi, vaivoin saatu,
varttui, työhön jo tenäsi:
kutoi kankahan korean
kuusenpölkyistä kovista,
oman mannun nostamista,
paperiliinasen levitti
närehistä oman metsän...
Kasvaa kaunis Kontupohja.

1929


Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.