Rippilapset
Rippilapset. Kirjoittanut Esaias Tegnér |
Suomentanut Gustaf Gideon Forsman. |
- Helluntai, ihastuksen päiv’, oli. Maa-kylän kirkko,
- Valkea, aamuisess’ valossaan oli. Tornilla, kussa
- Kukko metallinen on, sätehet kevät-päivyen loisti
- Niinkuin apostolillen tuli-kielet kiilteli muinoin.
- Taivas siintävä on, hatussaan kevät ruusuja kantain
- On pyhä-vaatteissaan, jopa rauhaa, riemua huokui
- Tuuli ja myös purokin. Kukat kuiskasivat, puna-huulet,
- Rauhan-tervehystään; ilo-mielin lintuset metsän
- Oksilla laulelivat, ihanasti’ kiittäen Luojaa.
- Kalmisto, laastuna nyt, oli puhdas. Porttiki vanha
- Kaunis, lehtevä ol’; kukin rautainen risti nyt kantoi
- Seppelen tuorehen, min sitonut oli rakkaus äsken.
- Tiiman-patsaskin, joka kummulla kuolleiden kesken
- Ainaki on sata vuotta jo seisonut, kukkia kantoi.
- Niinkuin harmaja-pää, kylän ennus-pappi, jot’ lapset,
- Lapsien lapsetkin sen syntymäpäivänä kruunaa,
- Seisoi tietäjä siell’ ijäkkäänä, ja mykkänä näytti
- Sormella rautaisell’ kivitaulua, mittasi aikaa,
- Tyynenä kun ijäisyys nukahtaa hänen ympärillänsä.
- Kaunistettuna myös sisä-puolelta kirkko on, sillä
- Nuoriso, vanhempain sekä taivahan toivo ja lempi,
- Alttari-juuressa nyt oli uusiva kastehen liiton.
- Pesty ja siivottu siis joka nurkka on, poistettu tuoksu
- Seinistä, holvistakin, somien myös penkkien päältä.
- Kukkais-tarhana on koko temppeli; johti se mieleen
- Leht’-majan juhlaa juur’. Jopa kasvoi muurilla lehto
- Aatelikilvestäkin, ja se tamminen saarnajatuoli
- Kerran viel’ vihoittaa, kuni muinoin Aaronin sauva.
- Sielläpä raamattu on ihan lehtien alla, ja kaula
- Hopea-kyyhkyisen koristettuna on vilukoilla.
- Kuorissa seppeli suur’ kävi ympäri taulua, jonka
- Hörberg maalannut on; kuten aurinko pilvistä silmää,
- Lehdosta katselivat kiharaiset enkeli-kasvot.
- Messinkikruunuki nyt, ihan kirkas, holvissa hohti.
- Piipuissa kynttilöiden asemesta nyt liljoja nähtiin.
- Kellojen ääni jo on helähdellyt; vuorien, laaksoin
- Laumat kuuntelemaan oli tulleet oppia oivaa.
- Kuuleppas! kumisee yht’-äkkiä urkujen äänet,
- Haastavat taivahan kieltä ja liitelevät kuni henget.
- Niinkuin Elias, kun levätin hän pilvestä heitti,
- Tempasi sieluki pois tomuvaipan, ja veisasi kansa
- Het’ sopusointuisest’ ihanan, iki-mainion virren
- Wallin’in tekemän, tuon Pohjan Taavetin-harpun,
- Nuotilla herttaisella, min Luther laati, ja veisun
- Siivillä taivoa kohti nyt lens’ joka sielu, ja kasvot
- Loisteli ihmisten, kuni Thābori-vuorella Herran.
- Kas, tuli temppelihin nyt lauman arvoisa paimen.
- Hän oli kaikillen isä, niinpä hän kutsuttiinkin.
- Kristityn vilpittömyys soristus oli harmaja-päisen.
- Hän oli armahinen; kuin taivahan enkeli kulki,
- Laumojen keskellä hän, totisuuskin miettivä nähtiin
- Otsoa kirkastavan, kuni hautojen sammalta päivyt.
- Kuin runo-innossaan (ruso illan, mi kalvettuneena
- Sielussa haamoittaa viel’ muistona luomisen päivän)
- Taituri, taivasten sulo-kulta, Johannesta maalaa
- Patmossa silmääväks’ päin pilvihin, harmaja-pääksi,
- Niin oli vanhus tää, niin silmät ja hopea-tukka.
- Nousivat seisomahan numeroituissa penkeissä kaikki.
- Ah, kuinka herttaisest’ ikä-mies joka puolelle katsoi!
- Viittasi terveisiään sekä rauhaa, käyskeli kuoriin.
- Kaunis ja juhlallinen oli kirkon-palvelus sitten;
- Virsiä veisattiin, rukoeltiin, saarnasi vanhus.
- Virtasi sen sydämest’ monikin sana kansahan, niinkuin
- Koittehen kaste ja niinkuin korvessa taivahan manna.
- Kaikki kun päätetty ol’, esihin meni kuorihin paimen,
- Nuoriso jäljissään. Pojat oikeallen asetettiin,
- Vartaloltaan solakat, puna-posket, kiehkura-päätkin.
- Lemmen kukkaiset, siveät sekä puhtahat neidot,
- Poskilla aamun koi, vasemmalle puolelle astui,
- Ristissä sormin vaan alas laattiahan yhä katsoin.
- Alkoi nyt luetus: kysymyksiä lapsille tehtiin.
- Ensin vastasivat soperoisella äänellä lapset,
- Vaan ukon katsahdus pian rohkaisi heitä, ja tiedot
- Taivahan juoksivat kuin puron aaltolot huulista lasten.
- Aina kun vastattiin ja kun mainittiin nimi Jesus,
- Poikaset notkistivat heti päätään, niiasi immet.
- Paimen herttainen, valo-enkeli nuorison kesken,
- Lapsillen selittää lyhyeen Jumalan pyhät neuvot,
- Tarkkahan, kumminkin ihan selvään; kaikki se korkein
- On opiss’, veisussakin heleää, tajuaa sitä lapsi.
- Niinkuin elpyvi, kun kevät koittavi, kukkasen poimi,
- Lehdet puhkeavat vähitellen, ja paahtava päivä
- Kultavi, purpuroitsee nämä, kunnes kukkanen kypsi
- Tuoksuavan kuvun aukaisee sekä tuutivi tuuless’,
- Täälläki kehkeni niin yhä lasten sielusta ristin
- Kaita ja kallis tie. Isät, äidit taampana kaikki
- Seisovat, silmissä veet, ihastuin, kun nuoriso taisi.
- Vanhus asteli nyt ylös alttari-piirihin; silloin
- Muuttunut kerrassaan oli armas sielujen paimen.
- Ankara hän oli niin kuin Herran propheta, niinkuin
- Tuoni ja tuomiokin, Jumalan edusmiehenä täällä.
- Katseli hän sydämeen, lävistäin kuni miekalla mielet.
- Ääni sen kuului niin kuin kaukaa ukkosen jyske.
- Äkkiä muuttunut näin, kysyen hän haasteli siellä:
- ”Usko on tää isien, jot’ apostolit saarnasi muinoin;
- Täähän usko se on, kuhun kastin teitä, kun äidin
- Rinnalla riipuitte viel’, liki tienoilla taivahan porttein.
- Silloin kanteli teit’ sylissään, nukahtaissanne, kirkko.
- Oottepa nyt heränneet, alas taivahan valkeus virtaa.
- Kynnyksellä se nuoruuden tänäpäivänä teidät
- Laskevi tutkimahan, valikoitsemahan vapahasti.
- Ei ole pakkoa, ei, kysytään vain uskoa varmaa.
- Tutkinto-hetki on tää, elämän se on tärkeä käänne,
- Siemen vastaisuuden; lentävi muuttamatoinna
- Huulista nyt sananen. Ajatelkaa vastaustanne!
- Älkää pyytäkökään kavaluudella paimenta pettää;
- Tarkka sen silmäys on, kirous on palkkana valheen.
- Älkää tie elämän valehdellen alkako; teitä
- Kuulevat vanhemmat, suku, veljekset, sisarekset.
- Kaikki, mi teillen on maa-ilmassa rakkainta, seisoo
- Eessänne kuuntelemassa, ja korkein tuomari teitä
- Silmävi auringosta ja vieressä seisova enkel’
- Taivahan tauluihin pyhän tunnustuksenne piirtää.
- Maaliman Luojahan siis, Isähän, onko uskoa teillä,
- Poikaan, Kristukseen, samaten sekä Henkehen heidän?
- Tehkää nyt lupaus (lupaus pyhä!) lempiä Herraa
- Kuin koko maat’ enemmän, kuten veljeä myös lähimmäistä.
- Tehkäte nyt lupaus elämällänne uskoa lemmen
- Vahvistaa, unohtaa viat muiden, kärsiä toivoss’,
- Kohtalo viel’ mikä lienevi teille, ja peljätä Herraa.
- Ihmisten, Jumalan edess’ teettekö tään lupauksen?”
- Selvään jaahasivat heti poikaset, neitiset myöskin
- Myönsivät kuiskuttain. Nyt paimenen otsalta haihtui
- Ukkosen pilvi, ja taas hän haasteli leppeä niinkuin
- Illan tuuloinen, kuin Baabelin virroilla harput:
- ”Terve-tulleita siis perimyksehen taivahan olkaa!
- Ettepä lapsia oo, vaan veikkoja, siskoja uskoss’.
- Miks’ei lapsia tok’? On taivahan valtio lasten.
- Lapsia pinnalla maan sekä taivahan tarhoissa taatto,
- Halliten perhettään, kurittain sekä anteheks antain,
- Tää elämän kuvaus, kuten raamattu kertovi, onpi.
- Puhtahat eess’ Jumalan ovat autuahat! Koko usko
- Puhtauteen perustuu, laps’ taivahan onpi se itse.
- Miehen urhollisuus sekä lapsen hurskaus on kai
- Summa sen uskonnon, jota saarnasi Herra, ja kuoli.
- Ah, kun lapsuuden sulosuojasta astelemaan te
- Vuosien laaksoihin koleoihin nyt rupeatte,
- Oi, kuinka äkkiä on, kovin äkkiä syntyvä teissä
- Sen valo-vuorille taas ikävöitsemys, kuss’ oli taaton
- Haamussa rangaistus, sekä äidin muodossa armo
- Antoi suudeltavaks käsiään, viaton oli rinta,
- Oil elo leikkiä vaan, käsi taivahan ruusuja pyysi.
- Seitsemän-kymmenen vuotias oon ma jo; taivahan taatolt’
- Riemuja, murheita sain, mut onneni hetkiset parhaat
- Tunsin mie heti, kun vain tarkkahan silmäsin heitä;
- Kaikki ne lapsuuden ani armahat tuttavat tunsin.
- Viekää kanssanne siis, elämän läpi johtajinanne,
- Herttainen rukous sekä puhtaus, morsio lapsen.
- Puhtauden koto on, laps-kullat, taivahan tarha.
- Huoleti huikkuvi hän elon laineilla, kantaen liljaa,
- Kaunoinen, kädessään, hän haahden hallussa nukkuu.
- Tyynenä ihmisten vilinää hän silmävi; korvess’
- Astuvat enkelitkin esihin hänt’ palvelemaan, ei
- Tiedä kunniastaan mitäkään hän, nöyränä seuraa
- Ystävätään, jos saa. Hänest’ älkää luopuko koskaan,
- Sillä hän on Jumalasta ja taivahan saa avatuksi.
- Hällä on ystäväkin, rukous, sepä lentävi aina
- Pilvihin pinnalta maan, on kyyhkyis-postina taivoon.
- Henki, se taivahan laps’, pakolaisena, vankina täällä
- Riuhtovi kahleitaan, kuten liekit pyrkien pilviin,
- Sillä se murheissaan isän huoneita muistavi vielä,
- Syntymämaatansa, miss’ vereksempiä kukkia kasvoi,
- Aurinko armahamp’ oil ja se leikitsi enkelein kanssa.
- Silloin ahtahaks käy, tukehuttavaks maa, kotihinsa
- Eksynyt taas haluaa; halun sen nimi hartaus onpi.
- Ah, kun tääll’ elämän koko raskaus päällemme vierii,
- Toivomme lannistaa, kokonaan sen multavi maahan,
- On Jumalaa ihanaa rukoella; ne itkevät lapset
- Ei aja Hän tyköään, vaan korjavi, auttavi heitä.
- Herttaisempi on tok’ rukous, kun paistavi onni;
- Onnen päivinä, oi, elämän mitä kaunihin onni
- Taivahan istuimen edess’ nöyränä konttavi, kiittäin
- Lahjan syntyä vain, ilo-mielin, ristissä sormin.
- Onkohan, lapset, meill’ mitäkään, jot’ ei antanut Herra?
- Ihmisen on, katalan, mikähän, mi ei saatua oisi?
- Ah, jumaloitkaa siis, Serafit jumaloitsevat myöskin,
- Peittävät siivillään, joit’ kuusi on, kasvonsa Hält’ mi,
- Maaliman muuratessaan, pani tyhjään muurausluodin.
- On Sen voimasta maa kuvaus, Sen kunniast’ vahvuus.
- Kukkivat, kuolevatkin suvut, tähdet puttoavat kuin
- Lehdet kuihtunehet, tuhansittain vuosia kuolee
- Herran jalkojen eessä; Hän katsovi heitä, ei laske.
- Eessään kestävi ken? On tuomari ankara aivan.
- Ynseän syöksevi hän alas; kun hän julmana kiljuu,
- Kukkulat hyppivät kuin vasikat, kuin kaurihit vuoret.
- Miks’ toki pelkoa teiss’, lapsikullat? Tuomari tuima
- Hehkuva rakkaus on, tuless’ ei ole Herra, ei myrskyss’,
- Maantärähyksessä ei, mut tuuloisen huminassa.
- Rakkaus on Jumalan olemus, se on luomisen juuri.
- Paljon mailmoja on, kuni lapsia, helmassa Herran.
- Että se lempisi vain sekä lempeä nauttisi, henkens’
- Kukkuvahan tomuhun pani hän, ja se, pystyssä seisoin,
- Liekistä taivaisest’ sydämen palavan heti tunsi.
- Oi, älä sammuta tää tuli! Hengitys on elämän se.
- Rakkaus on elo, vaan viha kuolema. Ei isä, äiti
- Teit’ ole lempinyt kuin Jumal’; autuuttaaksenne teitä,
- Hän pojan ainoan uhrasi. Kun meni tuonelahan tää,
- Rakkaus voitostaan ihastui; oli täytetty uhri.
- Silloin templissä het’ repeää esirippu, mi taivaan
- Maast’ erittää matalasta, ja nousevat hautojen haamut,
- Kalveilla huulillaan sopahuttain toiselle toinen
- Tuon sanasen: sovitus! selitys koko luomisen pulman.
- Rakkaus on sama kuin sovitus, sama pohja on niissä.
- Lemmi’ ihmeno siis, oi, lemmi taattoa taivaan!
- Täytä rakkaudesta, mut ei pelost’, Herrasi tahto.
- Orjat pelkäävät, sydän lempivä mieluisa onpi.
- Täydellinen Jumalan edess’ on vain rakkaus yksin.
- Jos Jumalaa rakastat, rakastat sinä veljiä myöskin.
- Taivahan päivä on yks, samaten on rakkaus yksi.
- Eikös oo Jumalan kuvasin joka ihmisen otsass’?
- Etkö sen kasvoissa sie lue syntyäs? Eikö se kulje
- Vierailla laineilla kuin sinäkin? Samat tähtilöt häntä
- Eiköhän johdata myös? Miks’ veljehes suuttunut oisit?
- Vaikka hän vainoiskin sua, anteheks anna. On varsin
- Kaunista lausua tok’ ijankaikkisen murretta yhden
- Ainoan kirjaimen: nimi sen on maalimass’ armo.
- Tunnetko miehen sen, joka, orjantappurat päässään,
- Julmalle pyövelilleen anoi armoa? Onko hän tuttu?
- Ah, sinä tunnustat nimeään, elä siis kuni hänkin.
- Veljelle kiukkuinen älä oo; sen peittele virheet,
- Tiellen eksyvä vie. Hyvä paimen eksyvän lampaan
- Helmassa herttaisessa sen äidille riemuiten kantoi.
- Lemmen heelmä on tää, hedelmistä se tunnetahankin.
- Herran rakkaus on etu luomain, rakkaus meissä
- Ääretön huokaus on; ikävöiten se kestävi kaikki,
- Kärsivi, riemuitsee, jopa, kyynel silmässä, nauraa.
- Toivo sen palkinto on maailmassa. Lempeä toivo
- Toimittaa mitä voi; kotohon päin viittavi aina,
- Laskevi tuonelahan lujan ankkuri-kynnen ja luopi
- Maaliman kauniimman, kuvaelman himmeän, armaan.
- Sen lupauksiin turvasivat paremmat suvut meitä.
- Toivopa heill’ oli vaan; Isän kiitos olkohon, sillä
- Meille Hän antanut on enemmän, on toivomme kirkas,
- Ei sitä piiritä yö, se on usko, on visseys varma.
- Usko on rakkauden valo-silmä, on tuikkiva toivo,
- Selvittää ikävän unelmat, kivehen nepä veistää!
- Usko on päivytkin elämän, kuni Mooses se paistaa,
- Sillä se nähdä sai Jumalan; sepä kahleilla maahan
- Taivahan tempaisee. Kas, vaipuvi uus’ Jerusalemi
- Pilvissä kultaisiss’ alas uljaine porttine maahan.
- Siellä se innossaan kävelee, pyhimyksiä katsoin,
- Laumoja siivikkäitä ei pelkää, tuntevi heidät.
- Lempikät’, uskokat’ siis; teko itsestään heti syntyy,
- Kuin valo auringost’; jalous isä oikeuden on.
- Ruumis rakkauden on oikeus; kristityn työ on
- Uskoa, lempeä vain, kuni kukkanen on suven tuote.
- Seuravi kaikkia työ Jumalan luo; siellä se seisoo
- Itsestään todistain. Työn tunnustuksen mi kuulee
- Huoleti, autuas on; maan päällä se vaiti on, kunnes
- Tuoni sen saa puhumaan. Vapisetteko, tullessa tuonen?
- Tuoni on rakkauden veli, kaksois-veikko, hän on vain
- Tuimempi muodoltaan. Hän, suikaten kalvettuneita
- Huulia, hengen, tuon lunastusveren huuhtoman lapsen,
- Helmassa tuudittain sitä, enkeli-seurahan viepi.
- Kuulen jo kuoleman mie kumisten tulevan, minä huomaan
- Lentimet yö-himeät, toki tähtiset; en sitä pelkää.
- Vain pelastustapa on sekä armoa kuolo. Sen luona
- Rintani hengittää keveästi, ja nään Jumalan myös
- Kasvoista kasvoihin, kuten on hän – aurinko kirkas.
- Katselen vuossatojen älyniekkoja, joita ma lemmin.
- Nuo edess’ istuimen ani kirkkaina seisovat, varsin
- Valkeisin puetut, ja he, kantaen harppujen kultaa,
- Enkelikielellään ihanaisinta laulavat virttä.
- Teitäkin kuolema on, laps-kullat, noutava kerta,
- Muistava on väsyneitä. Oi, terve-tultua, armaat!
- Muistissa tuoreina siis pysykööt valat kallihit aina.
- Olkate onnelliset, iki-onnela määränne olkoon!
- Maa tomu-ainetta on; valo-taivahallen vihin teitä.
- Lähde’ rakkauden, Jumal’ taivasten, mua kuule,
- Kuuntele palvelias rukous, joka lentävi luokses!
- Suo edess’ istuimen minun kohdata kaikki ne, jotka
- Uskonut oot minullen. Rakastin isän lemmellä heitä.
- Jospa he lausuisivat minust’, että mä johdatin heitä,
- Niinkuin mä ymmärsin, elämään; mua tuntekohot viel’,
- Kaulahan mun kavutkoot. Minun kerran salli ne panna
- Puhtaina, niinkuin nyt, etehes, kokeneina, ja huutaa:
- ”Kas, isä, tässä mä oon kera lasten, jotka sa annoit!”
- Itkien haasteli näin. Ikämiehen viittauksesta
- Lankesi polvilleen nämä ympäri alttari-pyörön.
- Nyt rukouksen hän luki polvillansa ja hiljaa
- Sen luki nuorisokin. Hän viimein taivahan rauhaa
- Julkaisee vapisten, sima-suin heitä kaikkia siunain.
- Päättyvä päivän työ oli nyt; oli lapsille säätty
- Nauttia ehtoollist’ lähimmäisenä sunnuntaina.
- Äkkiä kuin välähys oli ääneti ukko ja laski,
- Katsahtain ylöspäin, käden otsalleen. Läpi sielun
- Lenteli mietteitä nyt ylevimpiä, loisti sen silmä.
- ”Nouseva sunnuntai valistaa ken-tiesi mun hautaa.
- Ehkä jo muutama teist’, kuni kesken kuihtunut kukka,
- Silloin kylmänä on; miks viivyn, hetki on tullut?
- Hehkuva on sydän, siis itävän sanan toivon, ja kylvän
- Nyt. Mitä alkanut oon, minä täytän; taivahan taaton
- Eessä mä vastata saan, ikä-miesi, jos rikkonut oisin.
- Vastatkaa minullen, laps-kullat, taivahan kansa,
- Ehtoollist’ sovinnon nyt ootteko valmihit saamaan?
- Tuttu sen merkitys on, useasti ma sen selitin jo.
- Uuden liiton on kuva tää, sovinnon pyhä merkki
- Keskellä taivon ja maan. On syntinen eksynyt kauas
- Pois Jumalasta ja sen olennosta. Jo aikasin häntä
- Vietteli tiedon puu; sepä syntiä peittävi vielä.
- Tiedossa lankeemus – sovitus sydämessä on sitten.
- Suuri on lankeemus, sovitus on suurempi vielä.
- Kas, niin pitkälle kuin iki-muisto voi pyrkiä ta’appäin,
- Siivillään väsyneill’ etehen päin lennellä toivo,
- Synti ja myös sovitus läpi ihmisten elämän käy.
- Synti on syntyessään heti täys’, sovitus sydämessä
- Taivahan enkeleit’ vaan uneksii, kuni kätkyen lapsi,
- Eikä se tointua voi; se on niinkuin kanteloäänet,
- Vangitut henget, joit’ vapauttavi soittajan sormi.
- Rauhan ruhtinas siis alas astui, armahat lapset,
- Nostipa nukkuvan Hän, ja se seisovi säihkyvin, kirkkain
- Silmin, voitollisest’ sotien nyt syntiä vastaan.
- Hän tuli pinnalle maan, meni kirkastettuna täältä,
- Ei sydämistämme tok’, siell’ onpi hän hengessä vielä,
- Lempivi, ain’ sovittaa. Sovitus on aikojen loppuun.
- Hartaina nautitkaa tänäpäivänä sen kuvaus siis.
- Merkkihän kuollut on elämättä. On valkeus taivaan
- Tuntematon sokealle, luopi sen näkkevä silmä.
- Anteeks’ saaminen ei lymy leipähän, viinihin, ei, vaan
- Puhtaasen povehen. Parannukseen aikomus yksin
- Taivaisiks’ ylentää nuo maalliset heelmät ja poistaa
- Synnin ja kuolemankin. Avattuin sylin rakkaus yksin,
- Kyynelinen katumus, kokenut myös tahto, min kulta
- Liekissä puhdistuu, sanoen sanall’, kristitty hurskas
- Leipää syö sovinnon, sima-viiniä juo sovituksen.
- Mutta mi uskaltaa, povessaan viha, astua tänne,
- Pilkkaamaan Jumalaa, on kaiketi syyllinen Herran
- Ruumiisen, verehen, hän päälleen tuomion tuo ja
- Hirveän kuoleman; siit’, isä taivahan, varjele meitä!
- Ootteko valmiit nyt sovituksen herkkuja syömään?”
- Hellänä vanhus näin kyselee, heti myönsivät lapset,
- Äänehen nyyhkyttäin. Rukoukset hän luki sitten,
- Niin asetuksenkin. Urut nyt kumisee sekä veisu:
- Oi, Jumalan karits’ sie, joka poisotat maaliman synnit,
- Rauhasi meillen suo, oi, armaha kaikkia meitä!
- Vanhus nyt vapisten, sini silmässä taivahan helmet,
- Kalkin ja lautasenkin pani täyteen, herkkuja antoi.
- Silloin niin oli kuin Jumal’ päivän silmällä katsois
- Temppelinolveihin viel’ kirkkaammasti, ja puutkin
- Latvansa notkistais, värisis myös hautojen ruoho.
- Mutta (sen huomaitsin, jopa tunsinkin) läpi lasten
- Jäätyneiden jäsenten väre autuuden heti lensi.
- Heist’ oli vihreä maa koristettu kuin alttari; juur’kuin
- Hengellen Stefanin, tupa taivahan aukeni heille.
- Loistelevan Jumalan näkivät, sekä myös Pojan kirkkaan.
- Harput soi soreat, sulo-enkelit pilvistä heille
- Päätään nyökäyttää, ruso-siipiä viuhuttavat myös.
- Loppunut paimenen työ oli. Lapset, mielissä taivas,
- Nousivat seisomahan, jopa itkien suutelivatkin
- Kättä sen arvokkaan ikämiehen, vaan sylihinsä
- Sulki hän armahiset, pani siunaavat kädet milloin
- Rintojen miekkoisten, taas milloin kutrien päälle.
Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.