Rintatautinen
| Rintatautinen Kirjoittanut Octave Mirbeau |
(Näyttämö kuvaa verandaa, jota tuoksuvat ruusut reunustavat. Edustalla puutarhoja ja huviloita mereen saakka. Meri on sininen ja tyven, valkeita purjeita paistaa auringon valossa sen pinnalla. Rantaa pitkin kulkee leveä tie, jossa alinomaa liikkuu kävelijöitä ja ajavia. Ilo tuntuu ilmassa, aurinko luo hilpeätä riemua ylt’ympäri. Rintatautinen on istuutunut, puoleksi maaten, nojatuoliin, tyynyjen keskeen. Hän on vaalea, mutta poskipäät punottavat ja hänen kosteissa silmissään on melkein yliluonnollinen loiste. Hänen pitkät ja laihat kätensä lepäävät villaisen vaipan päällä, johon jalkapuoli on kokonaan kiedottuna, Äiti työskentelee hänen ympärillään huolekkaana ja onnettoman näköisenä. Hän katselee usein lastaan, käy häntä vaalimaan. Kuuluu kaukaa laulua).
Äiti: Kuinka nyt voit, lapseni?
Sairas (heikolla, rasitetulla äänellä): Minä voin hyvin, oikein hyvin ... niin, minä luulen, että olen ihan terve.
(Hän yskii.)
Äiti: Eikö sinua tuuli häiritse?
Sairas: Ei, päin vastoin ... se tuntuu niin hyvältä ... on niin kaunis ilma... Ja sitten tuo meri... Minä voin vallan hyvin...
(Yskii yhä.)
Äiti: Jos me kuitenkin menisimme huoneesen?... Minä kutsun palvelijan...
Sairas: Ei, ei ... ei vielä... Enhän minä ole sairas ... olen vähän heikko ... oi muuta mitään ... vähän yskä... Mutta en minä ole sairas.
Äiti: Et, et ... enhän minä sitä sanokaan, hyvä lapsi!
Sairas: Voi, voi, äiti, minä en tahtoisi olla sairas!... On niin ikävä olla sairas!... Kuinka voipi se nuori tyttö tuolla vastapäätä? Minä en ole nähnyt häntä tänään.
Äiti: Eiköhän hän voi paremmin, hänkin.
Sairas (kertoen äidin sanat): ”Eiköhän hän voi paremmin, hänkin!” Miksi sanot sinä: hänkin?... Enhän minä ole sairas, minä ... olenko minä sitten sairas? olenko minä sairas? Luuletko sinä sitten, että olen? ”Hän voi paremmin, hänkin!”
Äiti: Mutta, hyvä lapsi ... sinä käsität minut väärin ... enhän minä ole niin sanonut...
Sairas: Hän on sairas, tyttöparka, kovin sairas... Eilen hän oli niin kalpea kuin kuollut... Minkätähden hän ei ole ilmestynyt tänään tuonne balkongilleen?
Äiti: En tiedä ... kenties on heillä vieraita ... mutta elä huoli ajatella mitään semmoista...
Sairas: Hän on ehkä kuollut... Minä olen kuullut kelloja soitettavan tänään... Sinne meni tuonne hänen taloonsa niin paljon ihmisiä äsken ... minä muistelen, että kuulin jonkun itkevän... Hän on luultavasti kuollut!
Äiti: Mistä sinä semmoista ...eihän kukaan ole itkenyt...
Sairas: Onpahan ... minä olen aivan varma siitä, että joku itki... Hän on ihan varmaan kuollut .. minulla on oikein sääli häntä!... Mikä olikaan hänen nimensä?
Äiti: En minä tiedä.
Sairas: Minä tahtoisin tietää hänen nimensä... Mistä hän on tullut tänne?
Äiti: Jostain ulkomaalta...
Sairas: Onko hän rikas? Se oli varmaankin hänen sulhasensa, se nuori mies, joka tuli niin usein hänen luokseen... Minä en pidä hänestä... Hän ei ole surullisen näköinen... Äiti!
Äiti: Mitä tahdot, lapseni?
Sairas: Kyllä hän kai on kuollut!... Minä häntä eilen oikein tarkastelin ... mutta hänellä oli kuoleman hymy huulillaan... Minä niin tahtoisin tietää ... lähetä joka kysymään...
Äiti: Mutta, hyvä lapsi, mehän emme ole tutut...
Sairas: Minä tahtoisin tietää ... voimmehan me tutustua häneen ... koskapahan hän on niin sairas!
(Yskii.)
Äiti: Ei nyt puhuta tällaisista... Sinä vaan turhaan kiihdyt ... ei se ole sinulle hyvä ... ehkä me mennään sisään?...
Sairas: Ei ... ei... en minä rakasta olla huoneessa ... minua siellä pelottaa... Siellä on niin paha haju ... täällä on niin hyvä olla... Mikä täällä niin tuoksuu? nuo ruusutko?
Äiti: Varmaankin ruusut ... mutta ne vaivasivat sinua eilen...
Sairas: Vaivasivatko eilen?.. Niinkö luulet?... en minä sitä muista... Miksi olet noin surullisen näköinen?
Äiti: Mutta enhän minä ole surullinen, hyvä lapsi ... enhän toki ole ollenkaan... Miksi olisin minä surullinen?...
Sairas: En minä tiedä, vaan minusta vain siltä näytti... Ei pidä olla surullinen... Tulevatko meidän tuttavamme tänne tänään?
Äiti: Kyllä kai ... tulevathan he tänne joka päivä...
Sairas: Vai niin!
Äiti: Etkö sinä tahtoisi että ne tulevat?
Sairas: Jenny minua väsyttää... Se nauraa niin paljon ... niin, minä luulen, että hän minua väsytti eilen... Minä en voi kärsiä hänen nauruansa... Minä en voi kärsiä, että ollaan niin iloisia... Minusta näyttää, ett’ei ole hyvä, kun niin paljon nauretaan ja ollaan niin iloisia... Kun minä näen hänet niin iloissaan, niin en tiedä ... mutta minun tekisi mieleni usein itkemään... Minulla on liika kuuma ... minua ihan hiottaa!... Se minua polttaa rinnassa... (Hän saa rykimiskohtauksen. Hänen rintansa korisee, posket hehkuvat, äiti kannattaa hellävaroen hänen päätään ja pyyhkii hänen otsaansa, josta tippuu isoja hikikarpaloita) voih, kuinka ryvittää ... koskee ... koskee... (Äiti kaataa kuppiin muutamia lusikallisia lääkkeitä)... Mutta enhän minä ole sairas ... mitä?... Kyllä se menee ohitse... Minä en tahdo, että Jenny tulee... Se on hänen syynsä, että minua alkaa ryvittää... Kuule äiti, eihän hän tule?
Äiti (tarjoten hänelle kuppia): Ole rauhassa kultaseni, ei hän tule .. juo, nyt vähäsen .. lainaa varovasti, vähä kerrassaan .. sinä aina niin kiihdyt .. sinä puhut liika paljon .. juo nyt.. (Hän koettaa pakoittaa itseään juomaan .. huulet värähtelevät tuskallisesti .. juotava valuu takaisin suupielistä).
Sairas (juotuaan): En minä jaksa juoda! Minä en yhtään käsitä, miksi sinä aina pakoitat minua juomaan kaikellaisia rohtoja!.. Kun minä en kuitenkaan ole sairas!.. Nuo kaikki rohtopullot tuolla kammarin pöydällä .. ne saattavat minut niin surulliseksi.. Minusta näyttää, että, ne ovat vahakynttilöitä ja täällä on jossain joku ruumis, jonka puolesta rukoillaan..
Äiti: Elä puhu lapseni, minä pyydän sinua. Lepää nyt .. tahdotko että minä sinulle luen jotain?
Sairas: En minä tahdo .. elä lue, rakas äitini .. en minä enää rakasta kirjoja. Joskus kun minä ajattelen itsekseni, niin näen minä semmoista, joka on siellä hyvin kaukana, joka on paljoa kauniimpaa kuin kirjoissa...
Äiti: Lepää nyt, rakas lapsi .. minä pyydän, elä virka enää mitään.. Sinua vaan alkaa ryvittää...
Sairas: Eikä ala enää .. se on jo ohitse.. Nyt minä taas voin hyvin, ihan hyvin.. Enkä minä enään tahdo, että se lääkäri tulee... Joka kerta kuin hän tulee tänne, niin tulen minä surulliseksi.. Ja sitten hänen kysymyksensä minua hermostuttavat .. ja hän tuo partansa niin likelle, ihan kiinni .. minä en voi sietää häntä.. Minkätähden minua kiusataan?.. Hänen ei ollenkaan tarvitse enää tulla tänne.. Oletko sinä huomannut, että hän tulee aina mustassa puvussa.. Voisi luulla, että hän pukeutuu surupukuun kaikkien niiden sairasraukkain tähden, jotka pyytävät häntä parantamaan itseänsä.. Ei, minä en tahdo, että hän tulee..
Äiti: Kuulehan nyt, rauhoituhan nyt, rakas lapseni.. Koeta olla vähän aikaa puhumatta.. Usko nyt minua, että se ei tee sinulle hyvää.
Sairas: Eikös se ollut hän, joka hoiti tuota tyttö parkaa .. sitä muukalaista .. no häntä, joka on kuollut?
Äiti: Mutta eihän hän ole kuollut.. Miksi luulet, että hän olisi kuollut?
Sairas: Onpahan hän kuollut!.. Eilen minä en häntä nähnyt, kun hänet oli kääritty siihen vaippaan, ihan kokonaan .. mutta minä näin, että Kalma seisoi hänen päänsä pohjissa..
Äiti: Voi hyvä lapsi...
Sairas: Niin, mutta eikös se ollut hän, joka häntä on hoitanut..
Äiti: No, mutta ei .. sinähän tiedät, että se on mikä lie saksalainen lääkäri..
Sairas: Miksi ei häntä ole näkynyt tänään?
Äiti: Mutta olihan hän .. minä vakuutan sinulle...
Sairas: Eipähän se ollut hän!... Minä tahtoisin nähdä hänet.. Minä rakastan häntä enemmän kuin Jennyä.. Hän on ihan valkea kuin lilja.. Äiti, katso tuota pientä pilveä auringon edessä.. Onko se hänen henkensä, joka menee?
Äiti: Nyt on jo aika, että menemme huoneesen .. ei aurinkokaan enää paista..
Sairas: Kyllä, kyllä, heti paikalla .. kas, kuinka se on valkonen tuo pilvi.. Eikö kaikki pilven hattarat ole kuolleitten sieluja .. ne eivät enää näytä surullisilta.. Ne ovat niin onnellisia kuin taivaan linnut.. Kuule, minnekkä ne menevät?..
Äiti: Minä menen sanomaan, että tulevat auttamaan.. Odota vähän, kun laitan näitä korvatyynyjä.. Eikö sinulla ole vilu?
Sairas: Ei minulla ole vilu... Näytänkö minä kalpealta?..
Äiti: No, mutta et ollenkaan .. ethän sinä ole ollenkaan kalpea..
Sairas: Olenpahan .. minä näen, että olen mielestäsi kalpea.. Anna minulle se sinun pikku peili..
Äiti: Se jäi minulta tuonne kammariin..
Sairas: Anna minulle se sinun pikku peili..
Äiti: Kyllä, kyllä, kun tullaan kammariin.
Sairas: Niinpähän se on .. minä olen sinun mielestäsi kalpea.. Anna minulle peili!
Äiti: (äiti antaa hänelle pienen peilin!) kas, kas sinua (koettaa hymyillä), kuinka olet turhamaisen..
Sairas: (tarkastaa kaavan onttoja silmiään, joita verhoa musta varjo, hehkuvia, painuneita poskiaan, puoleksi aukinaista suutaan, joihin kuolema jo on leimansa painanut): Tuo se lähemmä .. ei ylemmä ... mutta enhän minä ole kalpea.. Enkähän minä ole laiha enkä sairas!.. (Äiti kääntää pois päänsä ja pyyhkii salaisesti kyyneleen silmästään).. Minä luulin, että olisin huonompikin! Minä olen hyvin tyytyväinen!.. kuule, äiti, sinun pitää lähettää kukkia sille tyttöparalle, joka kuoli...
Octave Mirbeau.
Lähde: Päivälehti 27.9.1890.