Rikas köyhänäkin
| Rikas köyhänäkin Kirjoittanut Theodolinda Hahnsson |
T–n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa vaunuissaan eräs rikas, mahtava nuori rouva. Kaksi somasti vaatetettua lasta istui hänen kanssaan vaunuissa.
”Äiti,” sanoi naista vanhempi, ”ajakaamme maalle, siellä on jo kaikki lehdikot viheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu”.
”Menkäämme Annaa katsomaan,” pyysi nuorempi, ”hän sanoi asuvansa kaupungin lähellä”.
Rouva kysyi palvelialtansa: ”Tiedätkö, missä Annan asunto on?” Palvelia vastasi tietävänsä, ja nyt ajoivat, että kivikadut tärisivät, pois kaupungista maalle päin.
Anna oli ennen ollut tämän mahtavan rouvan nuoremman lapsen hoitajana, hänellä oli silloin ollut iso palkka, hyvät vaatteet ja hyvä ruoka, vaan vapaus ei hänellä ollut, hän oli toisen palvelia. Annan siisti ja hyvä luonto saattoi hänen pian erään nuoren rehellisen työmiehen tuttavaksi ja morsiameksi. Hän tuli naiduksi ja sai oman kodon; tässä kodossaan oli hän nyt onnellisena elänyt jo kaksi vuotta. Tämän entisen palvelus-tyttönsä asunnolle käski nyt rouva palveliansa ajamaan.
Vähän aikaa ajettuansa, seisatti palvelia hevoset vähäisen mökin edustalle. Mökki oli niin vähäinen ja matala, että melkein oli peittymäisillänsä mökin vieressä kasvavien pihlajain leheviin oksiin.
”Tässäkö Anna asuu?” kysyi rouva.
”Niin tässä,” vastasi palvelia ja aukasi mökin oven, käskein herras-väkeansä astumaan sisälle.
Uljas rouva meni lastensa kanssa matalasta ovesta sisälle ja katseli säälien nuorta vaimoa, joka heidän sisään tullessansa liikutti kätkyessä makaavaa pientä lastansa.
”Voi Anna parka!” huudahti tytöt, ”tämä sinun kotisipa ei ole paljon isompi, kuin meidän ison kahle-koiran koppelo”.
”Vaiti, vaiti, lapset!” sanoi rouva, ”älkäätte toki noin puhuko, Anna raukalla kyllä ilmankin on kärsimistä, hän joka ennen asui meidän komeissa huoneissa, ja jolla oli kyllin kaikkia”. Mutta Anna meni ilo-silmin vieraitansa vastaan ja sanoi:
”Rouva hyvä, teillä oli minulla hyvä palvelus-paikka, vaan te ette saata aavistaakkaan, kuinka suuresta arvosta oma koto on sille, jonka aina on täytynyt toista palvella. Tämä vähäinen mökki on minun oma kotoni, ja minä olen onnellisempi tässä kuin koskaan ennen”.
Rouva katseli kummastellen nuorta vaimoa, vaan Annan kukoistavat posket ja onnesta loistavat silmät todistivat, että hän oli totta puhunut, mutta rouvan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengähdystäkin tukehutti, ja pian hän taas istui vaunuissaan ajaen kaupunkiin päin.
Vuodet kuluivat. Anna istui mökissään kangaspuissa palttinata kutoen. Hänen, miehensä oli työssä, ja kolme vähäistä lasta leikitteli laattialla. Anna kutoi, että kangaspuut jyskyi, eikä huomannut, että vaunut oli seisattunut mökin edustalle, ennenkuin ovi aukeni, ja hänen entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui matalaan mökkiin.
”Kah! minun hyvä rouvani! huudahti Anna, ja pyyhkiellen hikeä otsastansa sanoi hän: ”Kudoin niin, etten huomannutkaan, että tulitte. Tulkaatte istumaan – lapset, menkäätte pois tieltä, että pikku röökynätkin pääsevät istumaan”.
”Voi Anni!” sanoi rouva, ”kyllä sinulla taitaa vastuksia olla. Oikein säälini tulee sinua, kun muistan, kuinka poskesi punoittivat meillä ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja vaaleaksi käynyt”.
”Rouva hyvä, silloin on kana huonoimmallansa, kuin on poikaset pienimmällänsä, ei ole minulla yhtään hätää; mieheni saa hyvän päivä-palkan ja minä, kun tämän kankaani valmiiksi saan, lähden kaupunkiin sitä myymään; siitä saan taas rahaa hyvästi elatukseksemme”.
Rouva antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitte hyvästi ja läksi taas pois, kummeksien, miten tuommoisessa motissa, kuin Annan koto oli, saatti elää kolmen lapsen kanssa.
Taas oli muutamia vuosia kulunut, ja nämät vuodet olivat Annalle monta kärsimystä tuottaneet; hänen miehensä oli kuollut, köyhiä vuosia oli ollut, jonka vuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Hän kulki eräänä päivänä T–n kaupungin katua pitkin, kun nuori tyttö, joka koulusta palasi, hänen tapasi ja huudahti: ”Anna!” Tämä tyttö oli Annan entinen hoito-lapsi. ”Voi Anna hyvä!” sanoi tyttö, ”tule äitini tykö, hän sinulle kyllä jotakin antaa”. Anna meni ja tultuansa tähän komeaan taloon muistui hänen mieleensä selvästi se aika, jolloin hän ennen täällä palveli.
Rouva tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa vanhoja vaatteita ja heille kaikille ruokaa. Anna otti nämät vastaan lausuen tuhansia kiitoksia. Nyt sanoi rouva: ”Oi Anna parka! etkö tunne itseäsi kovin onnettomaksi täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia pälviä elänyt.
”Rouva hyvä”, vastasi Anna, ”mieron tie on joka paikassa raskas, vaan onnetoin en toki ole, en, en suinkaan; minä tiedän, että kaikki vastoin-käymiset, mitkä Jumala minulle lähettää, on iäiseksi onnekseni, ja sydämmessäni on tunto, joka on minun maallinen onneni, se seuraa minua, kuhunka vain menemme, se tunto on: äitin rakkaus. Jokainen hymyily näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni sanomattoman ilon, kuinka siten saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi”.
”Äitin rakkaus,” sanoi rouva, ”oikein sanoit, se on väkevä tunto sydämmessämme. Minä katselin lapsiani ja ajattelin: Kuinka kovaa eikö olisi, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa – ja minä päätin ottaa sinun ja lapsesi asumaan tuonne meidän pakari-tuvan takana olevaan kamariin, siellä saat työtä tehdä ja olla minun ruassani. Katso Anna! tämän lahjan antoi sinulle ä i t i n r a k k a u s”.
Annan silmistä kierieli kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti entistä mahtavaa emäntäänsä, mutta rouva sanoi:
”Älä minua kiitä”. – Anna! sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä, sillä sinulla on tyytyväinen sydän, vaan minä olen usein tyytymätöin, vaikka minulla on maallista tavaraa kyllä. Tätä tavaraa tahdon sinullekin antaa, mutta hyvällä esimerkilläsi jakaa sinä sen siaan minulle parempaa tavaraasi, sitä täydellistä tyytyväisyyttä, joka sinua kaikissa sinun elämän-vaiheissasi noin onnelliseksi tekee.
T[heodolinda]. H[ahnsson].
Lähde: Hämäläinen 6.6.1872.