Rekiretki
Rekiretki. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén |
- Nyt korskuu orhit, kaikuvat
- kaviot kaupungilla.
- Jo ulos sieltä, kirjavat
- kuin linnunrata, ajavat
- seuduilla lumisilla.
- Ja päistä täyttyy akkunat,
- joiss’ ompi jäätä, kuuraa,
- pareja tarkkaan katsovat,
- ja hymyillen ne kulkevat
- kuin Hesper ja Auroora.
- On lämmin veri rintojen,
- vaikk’ onkin talvituuli.
- lähestyy rinta poikasen
- kaulusta tytön turkkien
- ja poskea päin huuli.
- Povesta katsoo Lempikin,
- siloille siitä kiitää,
- vaan vilustuu, käy takaisin
- hienoihin immen turkkeihin
- ja puuhkaan hiipii siitä.
- Ja pystypäisnä hevonen
- vallattomasti kulkee,
- ja tanssii korja kultainen
- jään marmorilla: mäntyjen
- kehys sen synkkä sulkee.
- Kah, jäisin parroin sukeltaa
- avantoon Ahti ilmiin,
- juoksussaan päivä katsahtaa,
- kuink’ lumessa on vuoret, maa,
- puoliksi kuollein silmin.
- Vaan säen saaren majasta
- jo lentää; empimättä
- nyt päähinettä neitonsa
- jokainen avaa, rintaansa
- painaa sen kylmää kättä.
- Jo kuuman viinin kuplaset
- laseja täyttää saavat.
- Jo välkkyy tanssin pyörtehet,
- ikäänkuin illan sätehet
- kultaapi koivut, haavat.
- On joukko lasin takana,
- silmäämään sinne tullut;
- se nuorten valkohiuksia
- ivaa ja muita turhia
- tapoja, jotk’ on hullut.
- Taas kaupunkiin jo kiiruhtaa
- iloinen rekiretki;
- patsaina savu kohoaa,
- kuu niihin luopi hopeaa:
- on tyyni iltahetki.
- * * *
- Täss’ istun kurja, kuvaten
- vain heidän kokemansa.
- Kas, tuossa tuli lentäen
- Adonis ylväs, kadoten
- mun kultaseni kanssa.
- Kuin pesässänsä varpunen,
- kun poiss’ on armahainen,
- mä vartoilen ja kuuntelen,
- en toki häntä epäillen;
- vaan – hän on sentään nainen.
- Ajoista aina Parisin,
- mi aikoja jo kuoli,
- mielistyy sotapoikihin
- ja teiskuvihin veikkoihin
- tuo heikko sukupuoli.
Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.