Realistisesta kirjallisuudesta sananen

Realistisesta kirjallisuudesta sananen Kirjoittanut Juhani Aho

Jo alkaa meidänkin syrjäisissä suonissamme tuntua tykytykset suuren maailman sydämmestä. Joka kerta kuin ajan virta siellä keskiruumiissa valtavasti kuohahtaa, huomataan täälläkin, tuon mahdottoman elimistön kaukaisimmissa osissa, pieniä pulpahduksia. Niin etäällä kuin vielä olemmekin, tulemme kuitenkin vuosi vuodelta ja päivä päivältä yhä likempään yhteyteen muun maailman rientojen kanssa. Emme kuitenkaan kovin likellä ole, sillä semmoista on tapahtunut varsin usein, että kun virrat siellä jo toisiin suuntiin rientävät, täällä meillä vasta alkaa se, mikä siellä on loppumaisillaan. Taistelut suurissa sivistysmaissa saattavat olla tulisimmillaan ja melu korkeimmillaan eikä meille kuulu kuin varsin kaukainen hyminä niinkuin etäälle kulkevasta ukkosesta. Vasta vuosikausien, jopa kymmenienkin perästä ehtii sama pilvi tänne meidän takamaillemme, sama pilvi tosin, mutta paljon laimeampi ja paljoa heikompi. Me sitä silloin kauhistumme, huudamme maailman loppua ja kaiken häviötä emmekä tiedä, että pilvi on siellä, missä se alkoi, satanut virvoittavan sateen ja loihtinut esiin rehevän kasvullisuuden.

Niin oli etenkin ennen, mutta tänä sähkön aikakautena näyttävät yhteiskunnalliset ukkosen pilvet kulkevan kiivaampaa kyytiä kuin tähän asti. Ei tarvitse kauankaan odottaa ennenkuin muussa Euroopassa syntyneet liikkeet tännekin saapuvat. Se jo siitäkin nähdään, että täällä joka taholla ukkosen johdattimia valmistellaan, pannaan joka katolle, jonka tiedetään vaarassa olevan, terävähuippuinen peitsi, kärki taivasta kohti ja toinen syvälle vaarattomaan maaemään. Etenkin kirkot ja muut julkiset rakennukset tässä suhteessa hyvästi varustetaan. Siitä päättäen heitä vaara vannaankin ensiksi uhkaa.

Uskonnolliset ja yhteiskunnalliset mullistukset sanotaan tuolla etäämpänä olevan tekeillä, niin ainakin kaikki vakuuttavat, jotka sieltä tulevat. Sähköä kerrotaan ilmassa olevan tukehduttavaan määrään asti ja sitä ennustellaan, ettei monta päivää kestä, ennenkuin se pilveen kokoontuu ja alkaa maitten ja mantereitten yli pauhata. Yleinen levottomuus kuuluu vallitsevan siellä, sitä suurempi itse kussakin paikkakunnassa kuta suurempaa räjähdystä vainutaan ja kuta perinpohjaisempaa mullistusta pelätään. Sanoin jo, ettei meillä noista mullistuksista juuri mitään vielä tiedetä. Siellä täällä vaan rakennetaan varokeinoja, niinkuin jo mainitsin. En tiedä kuinka tätä aatellessa tulin ajatelleeksi »Finlandia». Oliko se satunnainen ajatusten tempaus vai johdonmukainen järjen liikunto? Vaan se tällä erää sikseen.

Huomautin jo siitä, että vasta vuosikymmenien kuluttua saapuu meille sama taistelu, joka muualla on jo suurimmaksi osaksi loppuun saatettu. Tarkoitin sitä sanoessani etupäässä taistelua kirjallisuuden alalla, jossa viime vuosikymmeninä on koko sivistyneessä Euroopassa tapahtunut suuremmoinen vallankumous.

Niinkuin yleisesti jo meilläkin tiedetään, on tuo n.k. realistinen eli tosioloihin perustuva kirjallinen suunta saanut ehdottoman voiton, sysäten syrjään entisen romantiikan pilventakaiset haaveet. Nyt vasta aikainsa päästä näyttää sama taistelu alkavan meilläkin ilmaantua ja ensimmäiset etuvartijakahakat ovat jo siellä täällä tapahtuneet. Vanhan kansan miehet ovat jo muutamin paikoin ottaneet uusia tulokkaita vastaan täydessä sotarinnassa. Todistuksia siihen on jo usealta taholta nähty. Tällä kertaa tahdon vaan mainita erään kirjoituksen »Laatokasta», joka myöskin oli otettuna »Oulun Lehden» n:oon 58 ja josta sen vasta ikään olen lukenut. Ennenkuin kuitenkaan tästä kirjoituksesta mitään puhun, pyydän saada muutamilla riveillä selittää, mikä käsitys minulla puolestani on tuosta uudesta kirjallisuuden suunnasta, sen tarkoituksesta ja sen hyödystä.

Realistinen kirjallisuus on, niinkuin jo nimikin osoittaa, tosioloihin perustuva. Se tahtoo kuvauksiaan tehdessään asettua luonnollisen elämän pohjalle, ottaen siitä aineekseen niin hyvin sen hyvät kuin huonotkin puolet. Yleisesti kuitenkin niin meillä kuin muuallakin realistisella kirjallisuudella tahdotaan ymmärtää ainoastaan elämän varjopuolia esiintuovaa kirjallisuutta ja siihen käsitykseen pyydän minäkin saada tällä kertaa supistaa käsitteeni realistisesta kirjallisuudesta.

Mikä nyt ensiksi siis on sellaiseen kirjalliseen suuntaan kuuluvan kirjailijan tarkoitus teoksellaan? Siihen kysymykseen on jo osaksi edellisessä vastattu. Tosioloja esiintuovan kirjailijan tarkoitus on tietysti tosioloja esiintuoda eli tosioloja kuvata. Ja jos hän elämän varjopuolet useimmassa kohden tosioloiksi huomaa, tuopi hän johdonmukaisesti varjopuolet esiin. Että hän niin tekee on luonnollinen asia, sillä hänen rehellisyytensä ja hänen omatuntonsa häntä tähän vaatii ja pakottaa. Tunnokkaana miehenä ei hän voi muuten tehdä. Jos hän siten tulee paljon rumuutta, paljon likaa ja paljon saastaista näkemään, ei suinkaan sitä voi hänelle moitteeksi sanoa, olot ovat heittäneet hänet maailmaan, luonto on antanut hälle silmät, korvat ja taipumuksen niitä käyttämään ja kun sattuu pahuuden keskeen joutumaan ei ole kumma, että hän sen huomaa ja tahtoo siitä kertoa. Hän kuvaa sitä mitä on olemassa ja mitä hän näkee ja jos kuva useinkin näyttää vastenmieliseltä, ei se suinkaan ole sen syy, joka kuvaa, mutta yksistään sen jota kuvataan. Ja jos me sen kerran myönnämme ja uskomme, että maailma on pahuutta täynnä – ja kuinka emme sitä myöntäisi ja uskoisi, kun meihin siitä vuosituhanten kuluessa saarnastuoleista on tyrkytetty ja yhä vielä tyrkytetään? – niin täytynee meidän myöskin myöntää oikeaksi se, että jokainen meistä, joka sitä huomaa, myös on ei ainoastaan oikeutettu, mutta myöskin velvollinen ilmituomaan mitä pahana ja vääränä pitää. Niin on realistinenkin kirjailija kutsumuksensa käsittänyt ja sen mukaan hän ne lahjansa käyttää, jotka ovat hänelle synnynnäiset. Se on hänen teoksiensa ensimmäinen tarkoitus ja siitä seuraa ehdottomasti eräs toinenkin.

Ja mikä on tämä toinen tarkoitus? kysymme taas. Ei siihenkään pitkää vastausta tarvita antaa. Ensimmäinen tarkoitus oli varjopuolien kuvaaminen, toinen on varjopuolien poistaminen, s.o. kaiken ruman, väärän ja pahan karkoittaminen ja kaiken kauniin, oikean ja hyvän sijaan paneminen.

Sijaan paneminen! hymähtää tässä vastustaja pilkallisesti. Minä näen aivan selvään, kuinka hän päätänsä pudistaa ja säälivän-ylenkatseellisesti kääntää minulle selkänsä. Tuollaiset realistiset kirjailijatko tahtoisivat ja voisivat mitään sijaan panna? Onhan yleisesti tunnettu, että he »tahtovat kaikki repiä alas, mutta ei mitään sijaan rakentaa», niinkuin jo melkein sananlaskuksi tullut lauseparsi vakuuttaa. Vaan minä pyydän, että arvoisa vastustaja hiukan vielä odottaa eikä selkäänsä käännä, ennenkuin suopi mulle sen kunnian että pikkusenkaan vielä kuuntelee.

Sijaan paneminen, se on todellakin realistisen kirjailijan tarkoitus, kun katselee hiukan syvemmälle hänen sydämmeensä eikä aina vaan pidä siitä kiinni, mikä pinnalle paistaa. Sijaan paneminen on hänen salaisin päämääränsä. Ei voi otaksua, että ell’ei hän siitä olisi vakuutettu, että uusia huoneita voi sille sijalle rakentaa, josta hän tahtoo entiset hökkelit pois repiä, hän tuohon vaivaan suotta rupeaisi. Sillä ensiksi ei ole mikään helppo asia »rive saa det ramler», niinkuin muuan norjalainen kirjailija sanoo, ja toiseksi on se hänelle itselleen vaarallista, sillä revittävä huone voi useinkin kaatua hänen itsensä päälle ja haudata hänet raunioihinsa. Siitä huolimatta hän kuitenkin repii ja repii juuri siitä syystä, kun tietää, ettei uutta rakennusta sijaan saada, ennenkuin vanha on kaadettu. Mutta paitse tätä kokemusta on hänellä eräs toinenkin, joka on melkein yhtä pettämätön, ja se on se, että missä vanha rakennus on alas revitty, siihen kohta uusi ilmestyy.

Sen minä kyllä myönnän, ettei hän itse suoranaisesti rakenna, mutta siihen en voi millään lailla suostua, että hän ei tahtoisi uutta rakennusta vanhan sijaan eli että hänen tarkoituksensa olisi paljaasta repimisen halusta repiä. Päinvastoin tekee hän kaiken tuon juuri siksi että tahtoo uutta sijaan. Vaan siinä menettelee hän hiukan eri lailla kuin tähän asti on totuttu tekemään. Tähän asti ovat ihmiset tottuneet saamaan ajatuksensa valmiina kirjailijoiltaan viidennessä näytöksessä. Heidän lempirunoilijansa ovat esim. kulettaneet heitä maailman kurjuutta näkemässä ja sen tehtyään viitanneet korkeuteen, neuvoen itsekutakin tästä surkeasta maailmasta eroamaan ja hakemaan idealinsa siellä, missä ei koi syö eikä ruoste raiskaa. Taikka ovat he toiselta puolen häilyttäneet lukijoitaan taivaan ja maan välillä ihanissa unelmissa, joka kaikki tosiolot unhottaa eikä halua niihin ryhtyä. He kun eivät ole voineet muuten lohduttaa, ovat antaneet lukijoilleen ikäänkuin morfiini-annoksen toisensa perästä pilventakaisia haaveita ja sitä enemmän lisänneet annoksiaan, kuta vähemmän se on ruvennut tyydyttämään.

Mutta niin ei tee nykyajan realisti, sillä hän tietää, ettei ihaniin unelmiin hurmaaminen kaikkea aikaa kestä. Hän tietää, että aika tulee, jolloin ei unijuoma auta ja jolloin tosiolot ammottavat entisen haaveilijan edessä kahta kauheampina, kuta enemmin hän on ollut niitä huomaamatta. Hän tuntee lukijansa kyllin hyvin, että luulisi voivansa heidän kaikkien vaatimuksia täyttää. Hän tietää, että yksi yhtä tahtoo, toinen toista uutta rakennusta entisen sijaan, mutta sen hän myöskin tietää, että kaikki ne, jotka jotain uutta tahtovat, ne tahtovat ennen kaikkea vanhan alas revityksi. Ja se on ainoa, jolla hän tätä nykyä voi ihmiskuntaa palvella ja siksi hän yksistään sen tekee.

Mutta sitä tehdessään, niinkuin jo edellä sanoin, on hänellä varma luottamus ihmiskunnan omaan haluun uutta vanhan sijaan rakentaa ja myöskin luottamus saman ihmiskunnan kykyyn ja taitoon rakentaa uusi entistä paremmaksi. Hän uskoo ihmisillä olevan siksi tervettä järkeä tallella, että kun hän on repinyt vanhat olot ja näyttänyt, mikä on näiden kaatumiseen ollut välttämättömänä syynä, he puolestaan varovat laittamasta uusia, joilla olisi samat puutteet. Hän ei pidä ihmiskuntaa lapsena, jota hänen tulee kädessä pitäen taluttaa, vaan kirjoittaessaan kääntyy hän kuin täysikasvaneen henkilön puoleen, joka tultuaan vaaroista huomautetuksi osaa ne itsestään välttää. Sanalla sanoen, hän tyytyy siihen että valmistaa tilaisuuden sijaan panemiseen niille paikoille, jotka hän on puhdistanut, ja luottaa siihen, että hänen antamaa tilaisuuttaan tarpeen mukaan hyväksi käytetään.

Kun nykyajan realisti näin tehtävänsä käsittää, on hän sen minun mielestäni käsittänyt yhtä hyvin kuin mikä muu hänen edelläkävijänsä kirjailija tahansa. Ja se mikä tällaisissa uudemman ajan kirjailijoissa etenkin pitäisi olla omansa kunnioitusta ja luottamusta herättämään, on heidän tunnollisuutensa ja mielenmalttinsa siinä, etteivät mene ulkopuolelle sitä alaa, jonka ovat valinneet omakseen. He luottavat ihmiskuntaan ja antavat hänelle arvonsa samalla kuin oman arvonsa ymmärtävät. Ja kun niin on, ei mielestäni ole vähääkään oikeutettu se syytös, joka umpimähkään heitetään realistisia kirjailijoita vastaan, siitä nimittäin, että he »tahtovat kaikkia alas repiä, mutta ei mitään sijaan rakentaa». Joka heitä puolueettomasti arvostelee ja pyytää heitä ymmärtää, hänen täytyy aina tulla siihen vakuutukseen, että juuri he, jos jotkin, tahtovat entisen sijaan uutta ja parempaa panna. Millä tavalla he tässä kohden ovat tehtävänsä käsittäneet, sen olen koettanut muutamilla sanoilla osoittaa. Tämä heidän tapansa on uusi ja siksi sitä toisaalta ei käsitetä, toisaalta tahdotaan väärin käsittää ja väärin selittää.

Vaikka siis realistisen kirjailijan molemmat päätarkoitukset, varjopuolien valoon tuominen ja tilaisuuden valmistaminen uuden ja paremman sijaan panemiseen, ovat näin selvät ja vaikka niiden ytimenä ei ole mikään muu kuin totuuteen pyrkiminen ja totuuden saavuttaminen, jota vastaan ei kellään rehellisellä ihmisellä luulisi olevan mitään muistuttamista, niin on kuitenkin hyvin yleinen tuo vastenmielisyys, jopa kammokin, jota tämä realistinen kirjallisuuden suunta on herättänyt. Minä en sano tätä ollenkaan kumastellen; päinvastoin ihmettelisin suuresti, ell’ei niin olisi. Sillä tuollainen vastenmielisyys ja kammo on kolmesta syystä varsin luonnollinen.

Ensiksikin on kaikellaisen totuuden ilmituominen hyvin epämukava kaikille niille, joille se lausutaan ja joita se koskee; sitä epämukavampi kullekin aina sen mukaan miten paljo hän niistä oloista suoranaista hyötyä nauttii, joita tahdotaan moittia ja poistaa. Niin on käynyt realistisen suunnankin, sillä etupäässä ovat sen paljastuksista loukkautuneet kirkon ja valtion virkamiehet sekä rikkaampi kauppasääty, joidenka kannattamien laitoksien ja olojen kimppuun esim. norjalaisen Kiellandin kritiikki ja pilkka on etupäässä käynyt.

Mutta paitse tätä löytyy pari muutakin vähemmän itsekästä syytä tuohon tunnettuun vastenmielisyyteen. Hyvin usein kuulee jostain realistisesta teoksesta puhuttaessa ja kirjoitettaessa valitettavan sitä, että realistit vaan tahtovat rumaa, likaista ja saastaista esiin tuoda, tahtovat rypeä rapakoissa ja viedä lukijansa samaa tekemään. Ja niin ollen sanovat he mielensä masentuvan eikä kirjan lopussa tunne minkäänlaista sielun jalostumista, hengen puhdistumista j.n.e. Että kuka saa niistäkin oman vaikutuksensa, siitä ei käy väitteleminen, sillä tämä on oikeastaan ma’un asia ja de gustibus non est disputandum. Ja jos johonkin realistinen teos ei tee jalostavaa vaikutusta, niin siitä ei käy häntä syyttäminen. Hän on silloin tottunut hienoihin hengellisiin herkkuihin eikä kestä realistin tarjoamaa voimakasta ruokaa. Mutta että niitä on, jotka sen kestävät ja että se hyvinkin hyvälle voi maistua ja hänen henkeänsä vahvistaa, sitä todistaa parhaiten tuo suuri kannatus, joka realistisen kirjallisuuden osaksi on tullut. Ja että he ainakin tämän kirjoittajaan ja samoin moneen muuhunkin vaikuttavat jalostavastikin, siihen kokemukseen olen tullut kuta enemmän olen realistista kirjallisuutta lukenut. Joka kerta kuin olen laskenut käsistäni esim. jonkun Zolan tai Kiellandin romaaneista, on mieleni ikäänkuin kimmonnut takaisin tuosta liasta ja valheesta, jota kirjassa on paljastettu. Ja henkeni on sen kautta kiireimmiten koettanut puhdistua jos on huomannut itsessään samanlaista olevan. Kun näin on, ei se minun mielestäni ole mitään muuta kuin juuri jalostumista. Vaikka keino siihen on ollut negatiivinen.

Viimeinen ja tärkein syy usein mainittuun vastenmielisyyteen realistista kirjallisuutta ja sen harjoittajia vastaan on pelko seurauksista. Siihen pelkoon yhtyvät paitse nuo kaiken totuuden vihaajat, joista jo mainittiin, etupäässä ne, jotka vielä ovat siinä luulossa, että ihmiskunta on alaikäinen lapsi, joka ei voi tulla toimeen ilman heidän, viisaiden ja vanhempien ihmisten, johtoa ja hoitoa. He luulevat, että jos kansoilta temmataan pois heidän vanhat idealinsa eikä anneta uusia sijaan, niin joutuvat he ehdottoman perikadon partaalle tai hävittävät kaikki tämän maan päältä. Vaan tähän pyytäisin ensiksikin saada huomauttaa, että idealia ei niin juuri helposti »temmata» ja jos ne kerran saadaan alas revityksi, niin siihen on ollut pääsyynä niiden oma huonous. Jos taas toiseksi niin horjuvan kansan tukemiseksi ei voida löytää parempaa tukea kuin semmoinen, joka jo lahomisesta itsekin horjuu, niin ei tule suurta vahinkoa jos molemmat kaatuvat. Vaan tätä tämmöistä katsantotapaa en minä usko todeksi. Minä puolestani olen siitä vakuutettu, että kun kansan entiset idealit alkavat mädätä, hänellä on uudet ja paremmat tiedossa, jotka tekevät entiset joutilaaksi ja pois heitettäväksi; niin kauvan kuin taas entiset idealit ovat vahvat, ei uusia tarvita eikä niiden tyrkyttämisestä ole vanhoille vaaraa. Jos taas uusi näyttää alkavan vanhaa voittaa, silloin on tietysti vanha tehtävänsä tehnyt ja kehityksen lakien mukaan tuomittu antamaan sijaa uudelle.

Näihin viimeisiin mietteihin olen tullut sen johdosta, että olen jo huomannut, kuinka meilläkin aletaan varustaa vanhaa uutta vastaan. Se on jo, niinkuin alkupuolella tätä kirjoitusta mainitsin, tullut kirkollisella ja yhteiskunnallisella alalla siellä täällä näkyviin muutamien »ukkosten johdattimien» ilmaantumisessa. Kirjallisella alalla, josta tässä on ollut puhe, on sama varustamistaipumus ilmaantunut muun muassa jo mainitussa »Laatokka» nimisessä sanomalehdessä, joka ilmaantuu tuolla kaukana Sortavalassa.

Tästä »Laatokan» kirjoituksesta, jossa esiintyvä yksipuolinen käsitys realistisesta kirjallisuudesta on ollut yhtenä syynä kirjoitukseni syntymiseen, pyydän saada vielä vähän mainita:

Kirjoituksen tekijän nimimerkki K. R:n mietteihin realistisesta kirjallisuudesta en monella sanalla enää tarvitse kajota, kun jo edellisissä esittämissäni mielipiteissä toivon niihin vastanneeni esiintuomalla omani samasta asiasta. Tahdon vaan huomauttaa sitä, että hän vaikeroi juuri sitä samaa kuin nuo, jotka ovat tottuneet saamaan mielipiteensä ja idealinsa valmiina kirjailijoiltaan, jotka eivät löydä realistein teoksissa mieltä ylentäviä kuvauksia eikä sielua jalostavaa taivaisiin viittaamista. Ja kun hän realistisen romaanin luettuaan ei niissä näe tietä hänelleen viitattavan, jää hän epätoivon ja epäilyksen valtaan eikä osaa minnekään. Niin hän sanoo tällaisten kirjain lukijalle tavallisesti käyvän ja on hän toiseksi vielä sitäkin mieltä, että nuo kirjat saatettuaan ihmisen rauhattomuuden ja toivottomuuden valtaan panevat hänet väkivaltaiseen esiintymiseen olevia valtiollisia, yhteiskunnallisia ja perheellisiä oloja vastaan.

Näihin en tarvitse pitemmältä vastata. Ensimainittuun tilaan joutuminen on aina tunnusmerkkinä siitä, että joku uusi totuus on sanottu ja että suuria muutoksia on tulossa. Sille ei kukaan mitään voi, joka, nähdessään vanhan kaatuvan, ei ole ehtinyt uuteen perehtyä. Hän lyhyesti sanoen ei ole silloin jaksanut seurata aikaansa. Mitä jälkimmäiseen pelkoon vallankumouksista tulee, niin siihen ei voi muuta sanoa kuin että jos semmoiset ovat tulossa ja jotain vaikuttavat, niin totta ne silloin ovat tarpeelliset. Ja jos realistinen kirjallisuus totuutta paljastaissaan saa joitakuita mullistuksia aikaan, niin on se pikemmin sen ansio kuin vika. Vai mikä on oikeampi? Estääkkö mullistuksia tulemasta ja pitää totuus piilossa vai päinvastoin? Minusta on »päinvastoin» ehdottomasti oikeampi!

Yleisistä mietteistään puhuessaan hra K. R. sitten kääntyy erittäin Alexander L. Kiellandin »Työmiehiä» nimisen romaanin puoleen, jonka arvostelemista varten hänen yleiset mielipiteensä ovat lausutut. Hän kertoo kirjan hengestä ja käsittää sen tarkoituksen olevan näyttää, millainen Norjan ylhäisemmän kansan ja etenkin virkamiehen suhde on alhaisempaan kansaan ja kuinka jälkimäiset ovat pakoitetut edellisten itsekkäisyyttä pakenemaan Amerikkaan. Tuo käsitys on minunkin käsitykseni ja luullakseni on se oikea. Siitä ei siis väitellä.

Mutta sen sijaan pyydän saada koskea erääseen toiseen kohtaan, jota en oikein käsitä. Hra K. R. epäilee näet, onko Kiellandin kuvaus virkamiehistä oikea. Minä en tiedä sitä enemmän kuin hra K. R:kaan, mutta sen kuitenkin tiedän, että ei sen siksi tarvitse väärä olla, että, jos se olisi oikea, »Norja ei voisi kahta päivää pystyssä pysyä.» Herra K. R. asuu paljon likempänä kuin minä erästä suurta valtakuntaa, jonka virkamiesten kunnottomuudesta hänen pitäisi tietää ainakin niin paljon kuin minäkin. Ja minä olen varmasti vakuutettu siitä, että Kiellandin kuvaamat Norjan virkamiehet ovat enkeliä noitten toisten rinnalla. Ja kuitenkin pysyy tuo valtakunta yhä vaan pystyssä!?

Kaikkein viimeksi antaa hra K. R. loppuletkauksen »Kaikulle» ja sen toimittajalle, joka on lehtensä novelliosastoon suomennettuna ottanut ja sitten eri kirjana painosta julkaissut Kiellandin romaanin »Työmiehiä.» Hän arvostelee sitä suurimmaksi kevytmielisyydeksi »että meidän vielä jotenkin puhdashenkiseen kirjallisuuteen aletaan kääntää tällaista roskakirjallisuuden (!) sikiötä.»

Hm! – Ja sitten lisää arvostelija: »lohdutuksenamme on, että Suomen ylimalkaan järkevä kansa ei vielä ole kypsynyt menestyksellä sulattamaan tällaista ruokaa.»

Mietteet ja johtopäätökset tulkoot kullekin tästä semmoiset kuin ne voi hälle tulla. Jos hän sen johdolla, mitä olen edellä sanonut, käsittää hra K. R:n hellän huolen Suomen kansasta turhaksi, jos hän roskakirjallisuudella ei ymmärrä sitä, joka valheen alastomaksi paljastaa, ja jos hän luottaa Suomen kansan järkevyyteen ja itsenäisyyteen enemmän kuin sensuurin apuun, niin on hän tullut siihen johtopäätökseen kuin minäkin. Jos hän sitävastoin luulee, ettei Suomen kansa ole kypsynyt vastaan ottamaan realistisen kirjallisuuden vaikutuksia, niin ei hän tee tyhjästä melua, sillä mitä ei ole kypsynyt vastaanottamaan, sitä ei voi vastaanottaa. Jos hän taas on sitä mieltä, että luulee Suomen kansan kypsyneen vastaanottamaan muutakin kuin Schilleriä, Goetheä ja Dickens’ia, niin iloitsee hän, että kustantajat tuolle kansalle suovat tilaisuuden tämän tarpeen tyydyttämiseksi.

Hän iloitsee, että suomalainenkin lukijakunta on saatettu tilaisuuteen näkemään, mitä nerokkaat miehet Norjan maassa, jonka olot hyvin useissa kohden meidän oloihimme soveltuvat, nykyisistä oloista arvelevat. Hän iloitsee ettei »Kaikun» toimittaja ole ainoastaan kustantanut »Työmiehiä», mutta että hän taas aivan nykyään on painosta lähettänyt muutamia saman kirjailijan kirjoittamia »Novellejakin», joissa niissäkin, samoin kuin Kiellandin suuremmissa romaaneissa, hienolla tavalla ruoskitaan yhteiskunnassa ja yksityisissä ihmisissä esiintyviä heikkouksia ja vikoja.

Sen sijaan että minä siis olisin pahoillani iloitsen minä jokaisesta realistisesta romaanista, joka suomenkielellä ilmaantuu, ja toivoni olisi, että varsinkin Alexander L. Kiellandin teokset tulisivat kuta pikemmin sitä parempi suomalaisessa muodossa suomalaisen yleisön käsiin.

Lähde: Suomen kirjallisuuden antologia 3. Realismin sukupolvi. Toimittaneet Kai Laitinen ja Matti Suurpää. Otava, Helsinki. Ensimmäisen kerran ilmestynyt Kaiku-lehdessä 1885.