Realistisen kirjallisuuden johdosta

Realistisen kirjallisuuden johdosta. Kirjoittanut Minna Canth

Sijaa lehdessämme on pyydetty seuraavalle vastaukselle kirjoitukseemme ”Realistisesta kirjallisuudesta.”

Herra Toimittaja!

Sekamelskalta tosiaan tuntuukin kertomuksenne viime suomalaisessa seurassa pidetystä keskustelusta. Totta on, ett’ei suullisessa, kiivaassa väittelyssä ylimalkaan tarkkaa johdonmukaisuutta noudateta, totta myöskin, että tahallani lausuin muutamia paradokseja, lisätäkseni siten puhelulle vauhtia. Mutta Teitä muistonne paikka paikoin pettää, taikka tulitte muuten erikoiskohdissa väärään käsitykseen, koska kiistan tuimuudessa ei ollut aikaa niissä viivytellä. Ja siitä tuo johdonmukaisuuden puute tällä kertaa enimmiten syntyykin.

Te muistutatte minua ensiksikin siitä, ett’ei kaikki papit ole vekseleitä väärentäneet. Tarpeetonta! Olinhan nimenomaan sanonut vaan muutamat^[1] papit, ja niitä viime valtiopäiväin aikana oli kolme, yksi joka hippakunnassa, joita rikoksellisista syistä eroitettiin virastaan, kaksi vekselien väärennyksistä, kolmannen pahoja töitä en muista. Muuten se asia tuli vaan sivumennen^[2] mainituksi, niin hyvin kuin sopiikin vertauskohdaksi. Kun, näette, hra Schwartzberg suurella varmuudella lausuu: ”parempi, ett’ei yhdellekään kirjailijalle palkkiota anneta, kuin että mahdollisesti jollekulle huonolle palkkio annettaisiin”, – johtuu ehdottomasti ajattelemaan: ”mitähän, jos pappien suhteen ensinnäkin pantaisiin tämä periaate täytäntöön”? Se nyt tosin on sitä minun omaa logiikkaani, jota Te, herra Toimittaja, ette näytä hyväksyvän.

Vielä teitte toisen erehdyksen. Sanoitte minun väittäneen, ett’ei kutaan olisi osoittanut suvaitsemattomuutta, tai tehnyt mitään hyökkäystä ”pappeja” vastaan. Mutta papeista ei siinä kohden ollut puhettakaan, vaan idealistisesta kirjallisuudesta. Olin kertonut, kuinka eräs idealistinen kirjailija, hra K. Forsman, valittuna juhlapuhujaksi kansanjuhlaan Pohjanmaalla viime kesänä, käytti tilaisuutta hyväkseen maalata realismia mustaa mustemmaksi kansalle, joka tuskin lienee tiennyt, mitä koko sana merkitseekään tai mitä sillä tarkoitetaan. Kun sitten realisteja soimattiin samanlaisesta suvaitsemattomuudesta, vastasin, ett’ei minun tietääkseni kukaan ole hyökännyt idealialista kirjallisuutta vastaan meidän maassamme, vaan että se kituu omaa heikkouttaan. Sen aika on ollut ja mennyt, se kuolee itsestään; nykyjään idealismin kiivaimmat puolustajat omat itse teossa sen kannan jo hyljänneet. Niinpä käyttää ”Savo-Karjalakin” novelliosassaan aina korkeinta realismia, vaikka muiden realismia vastustaa. Mutta se kaiketi on sitä ”oikeata” logiikkaa, joka ei minun järkeeni mahdu.

Samanlaista ristiriitaisuutta olen Teissä ennenkin ihmetellyt. Viime kevännä esim. painatitte lehteenne ilman minkäänlaista vastalausetta erään ”Vanhan Kuopiolaisen” kirjoituksen, jossa ankarasti minua soimattiin kertomuksestani ”Lain mukaan”. Minä annoin muka Kuopiota siinä väärän kuvan, minä häpäisin syntymäkaupunkini,^[3] minä saatan tämän paikkakunnan pahaan maineesen, ja –minulle annettiin rehelliset matkapassit. ”Enkä minä rahojani realistiseen kirjallisuuteen pane, ennen ostan tynnyrin potaattia ja syötän ne sijoilleni”, huudahti vielä lopuksi tuo idealistinen ”Vanha Kuopiolainen.”

Samaan aikaan kuitenkin oli täällä eräs inhottava oikeusjuttu, joka paljasti monta vertaa rumempia seikkoja kuin mitä tuossa kertomuksessa oli esille tuotukaan. Ja tämän ”Savo-Karjala” kertoo, kirjoittaa sen johdosta vielä jäljestäkin päin vakavia sanoja. Mutta minä sittenkin pysyin vääristelijänä! Ei ne Kuopiota häväisseet, jotka tähän juttuun olivat sekoitettuna, ei ”Savo-Karjala” myöskään, joka sen julkisuuteen toi, – ei, minä yksin vaan olin häpeäni ikkuna.

Tunnustan, ett’en oikein ymmärtänyt tätä selittää. Nyt ”Savo-Karjala” ilmoittaa minun osoittavan ”hämmästyttävää käsitteiden sekaannusta”, – ja siihen kaiketi täytyy vastaiseksi tyytyä.

Mutta palatkaamme Teidän referaattiinne.

Sanotte sitte vielä muun muassa: ”vaikka kysymyksen esittäjällä muuten oli vastaus, joka vastaväitteesen valmiina, ei vastausta kuulunut siihenkään julkilausuttuun huomautukseen, että yleensä on väärin tuomita jokin asia sillä perustuksella, että asian ajajia voipikin syystä moittia, ett’ei siis saa tuomita meidän uskontoamme sentähden, että papeissa onkin moitteen sijaa.”

En tosiaan kuullut tätä huomautusta. Muuten olisin, luvallanne, kysynyt, mistä syystä semmoinen huomautus tehtiin? Kuka oli ”tuominnut uskontoamme”? Papeista oli puhuttu, ei uskonnosta. Olisin huomautuksen tekijälle koettanut selittää, että näillä sanoilla on tykkänään eri käsitteet, joita ei saa sekoittaa yhteen, niinkuin meillä tavallisesti tehdään.

Mutta kummaa kummempi on se johtopäätös, jonka tämän ”äänettömyyteni” nojalla vedätte. Se muka ”todistaa”^[4], että kansamme uskonto minun mielestäni on uudistuksen tarpeessa ja että minä toivon sen uudistuksen tapahtuvan realismin avulla.

”Tämä on kovin vakava asia”, sanotte. Mutta ”tällä kertaa ette niihin haaveiluihin kajoa, koska ne teidän ymmärtääksenne ovat liiallisen henkisen työn rasittaman mielikuvituksen luomia.”

Kiitän hyväntahtoisuudestanne! Mutta tällä kertaa se sattui väärään paikkaan. Sillä omassa päässänne tuo ajatus heräsi, ei minun. Olin vaan sanonut: että ”realismi tarjoaa toisen kätensä uskonnolle, toisen tieteelle”, ja toisessa kohden, että voisivat kenties realistitkin^[5] vedota Kristuksen oppiin, mutta nähdessään, kuinka paljon tätä nimeä väärin käytetään, ihmisellisten heikkouksien peitteeksi, he sitä mielellään karttavat.

Ei nämä vielä uskonnon uudistus-lupauksia ole. Mutta että Te niin otaksutte, osoittaa, kuinka suuria ja kauvas ulottuvia vaikutuksia Te – ehkä tietämättänne – toivotte realismin matkaan saavan.^[6] Ja tämä on meille taaskin suuri voitto kaikkien entisten voittojen lisäksi.^[7]

Nyt tulemme vihdoinkin tärkeimpään kohtaan.

Te sanotte minun väittäneen, että realistit meillä ovat olleet ”hirveän vainon alaisina.” Näin kuuluivat kumminkin sanani: ”Onhan muka ollut meilläkin riita ”idealistein” ja ”realistein” välillä, vaikka se on ollut niin kurjan kurjaa ja niin mitättömän pientä, että muistuttaa – myrskyä vesilasissa.” Ainoastaan kuvaavana esimerkkinä muistutin sitten keskustelua kirjailija-palkkioista pappissäädyssä. Ja sen jälkeen lausuin: ”Muutoin ovat hyökkäykset meillä olleet sitä laatua, että itseään alentamatta tuskin on voinut ruveta niitä torjumaankaan. Minusta nähden, ne eivät ole edes maksaneet vaivaa, silla ne ovat olleet siksi typeriä, että ne jo itsestäänkin raukeavat.” Ja tämän todistukseksi toin esille muutamia hyviä faktoja, jotka eivät koskeneet kirjailija-palkkioita.

Nyt te kuitenkin väitätte, että ”kirjailija-palkkioiden vastustamisen johdosta nostetaan suurta melua, puhutaan vainosta, joka muistuttaa keskiajan kidutuskoneita ja polttorovioita j. n. e.”

Onko tämä tahallista vääristelyä,^[8] vai millä ihmeen tavalla Te tänlaisen käsityksen asiasta saitte?

Olinko minä tästä kysymyksestä itsessään lausunut halkaistua sanaa? Mistä tiedätte, vaikka minä olisin ollut ensimmäinen vastustamaan kirjailija-palkkioita siinä muodossa, kuin pyyntö niistä viime valtiopäivillä esiintuotiin?^[9] Luuletteko, että kirjailijatkin haluaisivat tulla palkatuiksi virkamiehiksi? Luuletteko, että he antaisivat teidän markkojenne tukkia heiltä suun? Nähkääs: se vaara olisi ollut tarjonna, se ansa viritettynä, jos viime valtiopäiväin pyyntöesitys olisi läpi mennyt. Mutta se ei mennyt, ja, Jumalan kiitos, me olemme vielä – vapaita!

Yhteen Teitä onnittelen. Olette keksineet uuden, oivallisen syytteen. Se olikin taipeen vaatima, sillä nuo entiset lorut epäuskosta, epäsiveellisyydestä, roskamaisuudesta y. m. alkoivat tosiaankin maistua jo vanhalle. Ja vihan liekit alkoivat arveluttavassa määrässä vähentyä. Mutta nyt!

”Onko kukaan löytänyt sanaa ”isänmaa” meidän realististen kirjailijain: Juhani Ahon, Pekka Ahon, Kalle Ahon, Minna Canth’in, Kauppis Heikin tai Kaapro-Jääskeläisen teoksista?”

”Ja jos se sana mahdollisesti jossain sellaisessa kirjassa tavattaisiin, niin onko sitä milloinkaan muulla tavoin mainittu, paitsi sivumennen, niinkuin jostain vanhanaikaiselta romukalusta puhutaan?”

Totta tosiaan! Semmoinen mainio ase – kuinka ette ole sitä ennemmin huomanneet?^[10]

Minna Canth.

P. S. Huomaan nyt vasta jäljestäpäin, että tuon ”vainon” suhteen olette mahdollisesti sekoittanut kaksi eri asiaa, josta hämmennyksenne on seurannut. Puhuin nimittäin ensiksi siitä, kuinka ”Pohjoismaissa” on realistisia kirjailijoita vainottu, citeerasin Strindbergin, näyttääkseni, kuinka hän ja muut sen suuntaiset kirjailijat ovat saaneet itseään puolustaa kaiken moisia syytöksiä vastaan, kerroin, että heitä on paneteltu siinä määrässä, että heidän useimmiten on täytynyt lähteä omasta maastaan pois vieraan kansan turviin (niinkuin Ibsen esim. y. m.), että heitä on soimattu ja kidutettu, kun ei heitä enää ole voitu polttoroviolle viedä, on heitä koetettu tappaa nälkään. Todistukseksi siihen, mainittakoon tässä, että esim. Arne Garborgilta oteltiin virka pois hänen kirjojensa takia, että Kiellandilta kiellettiin ansaittu ja Norjassa tavallinen ”diktergage”, jonka tähden hän pakoitettiin kääntymään sanomalehti-uralle j. n. e. Vasta tämän jälkeen tulin meidän pikku riitoihimme, joille en suinkaan mitään erinomaisen suurta merkitystä antanut.^[11]

---

Ainoastaan muutama sana minun puoleltani muutamain ”paradoksien” johdosta, joita edellä olevassa kyhäelmässä on. Tilan säästämiseksi olen jo useimmat sanottavani sanonut vaatimattomissa viivan alaisissa.

Koko tuosta runsaasta sanatulvasta etsii turhaan pienintäkään viitettä itse pääasiaan, siihen, mikä realistinen, mikä idealistinen kirjallisuus on. Rouva Canth’illa ei siis näy olevan mitään lisättävää siihen, minkä seurassa lausui, ja minkä minä jo viimein kerroin, että ”realismi on pyrkimys totuuteen, ja idealismi on valhe.” Eikä mitään asiaan vivahtavaa mainita niistäkään, viime kirjoituksessani huomautetuista, mahdottomista johtopäätöksistä, jonne nuo väitteet ehdottomasti vievät, jotka johtopäätökset loogillisia välttämättömyydellä kumoovat perusväitteet. Mutta sittenkin toistaa lähettäjä idealistisesta kirjallisuudesta entiset sanansa: ”se kituu omaa heikkouttaan”; ”sen aika on ollut ja mennyt” y. m. Semmoiselle itsepäisellä paradoksissa kiini riippumiselle ei tietysti mitään voi. Turhaa turhempi olisi rouva Canth’ille huomauttaa: että esim. viime jouluksi ilmestyneitä Arvi Jänneksen ”Muistoja ja toiveita” kaikki arvostelijat yhdestä suusta ylistelivät etevimmäksi runokokoelmaksi, mikä meillä moniin aikoihin on ilmestynyt; että muuankin niistä, U. S:n nimim. L., joka ei suinkaan ole mitään yksipuolinen idealismin ihailija, ihastuksissaan huudahti: ”näin tulevaisuuden runoilija laulaa!” Rouva Canthin vastaus siihen y. m. samanlaisiin tosiasioihin olisi lakoonillinen: ne ovat ”valehtelijain” puheita.

Te kehasette, rouva Canth, omaa logiikkaanne, ja soimaatte muutamien mainitsemienne esimerkkien johdosta – siinä kohden huolellisesti hiihtäen ”Savon” latua – ”Savo-Karjalaa” johdonmukaisuuden puutteesta. – Hyvähän se on, kun ihminen voi olla itseensä tyytyväinen. – ”Lain mukaan” en ole lukenut, sain aivan tarpeekseni ”vanhan kuopiolaisen” poimimista makupaloista. En siis siitä virka mitään. Enkä liioin puhu mitään Savo-Karjalan novelliosastosta. Mutta kun olen lukenut jonkun muun ”kaunokirjallisen” tuotteen ”Lain mukaan” tekijältä, niin sanon: tehkää hyvin, huomatkaa yksi asia. Suuri eroitus on siinä, millä tavoin samoista asioista puhutaan. Toista on puhua ”vakavia sanoja” törkeistä paheista, toista on seikkaperäisesti maalailla itse häpeällistä tekoa ja mainita riettauden harjoittamista viettelevillä nimillä. Uskokaa pois, vaikka minä sen sanon: se, joka itse edellisellä tavalla menettelee, hän ei sillä osoita johdonmukaisuuden puutetta, jos moittiikin jälkimmäistä kirjailua. Ne ovat aivan eri asioita. Mutta jos ken itse maalailee ja soimaa toista hänen vakavista sanoistaan, niin se on – tavallisen logiikan mukaan – joko käsitteiden sekoittamista tahi ulkokullailemista.

”Realismi ojentaa toisen käden uskonnolle.” Mutta missä tarkoituksessa se käden ojennus tapahtuu? Se keskustelun aikana tehty huomautus, ett’ei saa tuomita meidän uskontoamme sillä perustuksella, että uskonnon läheisimmissä edustajissa, papeissa, onkin moittimisen sijaa, se todistaa, että sen huomautuksen tekijä paljoa jyrkemmin käsitti Teidän sanojanne uskonnosta kuin minä viime kirjoituksessani sanoinkaan. Ja täydellä syyllä tämä radikaalisempi johtopäätös tehdään. Sillä kuinkahan kaukana luterilaisen uskontomme kumoominen olisi, jos kaikki papit pantaisiin kerrassaan viralta, ja Jumalan tahdon julistaminen uskottaisiin, niinkuin Te näytte tahtovan, – kirjailijoille. Kyllä silloin, jos Suomen kansa suostuisi ottamaan ”kirjailijat” liehtarikseen uskonnon asioissa, saisimme olla valmiit muuttamaan uskontoa useammin kuin jäyhä suomalainen on tottunut takkiaan vaihtamaan.

Päättäkää itse omassa mielessänne, kuinka ”vapaasti” Te tuotte julki, mitä ajattelette, kun kumminkin nyt väitätte, että se ajatus, että kansamme uskonto on realismin vaikuttaman uudistuksen tarpeessa, ei ole Teidän päässänne syntynyt.

Sellaisella vapaudella, sellaisella ”totuuteen pyrkimisellä” ei minun mielestäni kannata komeilla.

K.

1. Sitä sanaa en muista kuulleeni. K.
2. Sivumennen sitä ei minun ymmärtääkseni mainittu: päinvastoin lausuttiin se suurimmalla painolla sekä sellaisessa yhteydessä, että kuulijan siitä piti päättää, millaiset papit meillä yleensä ovat. K.
3. Kuopio muuten ei ole syntymäkaupunkini.
4. Tässä Te aivan väärin kerrotte painettuja sanojani, vieläpä lainausmerkillä varustatte sanan ”todistaa”, jota en ollenkaan ole täyttänyt. Siten saattekin kokoon ajatuksen, jota en ollenkaan voi omakseni tunnustaa. K.
5. Allekirjoittaneen harventamaa. Muistiini en luule liiaksi tuottavani, vaikka sanonkin: tässä kerrotte väärin omia sanojanne. Väite oli varma, ja vertailua käytettiin. K.
6. Onko tämäkin sitä Teidän ”omaa logiikkaa”? Minusta se on puhdasta sofistiikkaa, eli selvällä Suomen kielellä: ”Savon” kömpelöimpiä silmänkääntäjäntemppuja. K.
7. Lienevätkö kaikki entisetkin voitot yhtä suuret! K.
8. Tästä asiasta muuten pitäisi erään ”Savo-Karjalan” toimittajista jotain tietämän. Ellei muisto petä?
9. Ettekä ollenkaan muista, että meidän puolelta pyydettiin Teidän esitelmäänne lainaksi referaattiamme varten, vai oletteko ”kiistan tuimuudessa” vasten parempaa tietoanne turvautunut tähän tikariin, ”tahalliseen vääristelyyn”, muiden pystyvien aseiden puutteessa? K.
10. Aseena sitä käytin Teidän väitteitänne vastaan, että ”idealismi on valhe”, ja että se on aikansa elänyt. Eihän se ole minun syyni, ettette Te aikaisemmin niitä hupsutuksia ole julki lausunut. K.
11. ”Hämmennykseni” tuli tosiaankin siitä, että luin meidän Suomenniemenkin ”Pohjoismaihin” kuuluvaksi. Eikä Teidän P. S:nne ole voinut sitä käsitystäni muuttaa. K.

Lähde: Savo-Karjala 22.10.1890.