Rautakorko: Seitsemäs luku
| Kuudes luku | Seitsemäs luku. Piispan näky. Kirjoittanut Jack London |
Kahdeksas luku |
»Piispa on hillitön», kirjoitti Ernest minulle. »Hän liitelee yläilmoissa. Tänä iltana hän aloittaa ristiretkensä tämän maailman pahuutta vastaan. Hän pitää herätyspuheensa. Niin hän on kertonut minulle, enkä minä voi saada häntä luopumaan siitä ajatuksesta. Tänä iltana hän tulee olemaan puheenjohtajana I. P. H:n kokouksessa, ja sitä tilaisuutta hän on päättänyt käyttää hyväkseen.
»Tahdotko lähteä häntä kuulemaan? Epäilemättä hän on ennakolta tuomittu. Se tulee olemaan kova isku minulle samoin kuin hänellekin, mutta sinulla siitä on tavattoman paljon oppimista. Sinä tiedät, armaani, miten ylpeä minä olen rakkaudestasi. Ja minä haluan poistaa huonon käsityksen, minkä olet joskus minusta saanut. Minä tahdon näyttää sinulle, että mielipiteeni ja lausuntoni ovat oikeita. Tosin minun käsitykseni ovat tylyjä, mutta piispan kohtalo on saattava sinut vakuutetuksi sellaisen tylyyden oikeutuksesta. Siispä tule tänä iltana. Niin ikävä kuin tämäniltainen kohtaus tulee olemaankin, tunnen, että se on kiinnittävä sinut yhä lujemmin minuun.»
I. P. H.[1] piti sinä iltana kokousta San Franciscossa. Tämä kokous oli kutsuttu pohtimaan kysymystä yleisestä siveettömyydestä ja sen parannuskeinoista. Piispa Morehouse toimi puheenjohtajana. Hän näytti hyvin hermostuneelta istuessaan puhujalavalla. Hänen vierellänsä istuivat piispa Dickinson, H. H. Jones, Kalifornian yliopiston siveysopillisen tiedekunnan esimies, mrs. W. W. Hurd, kuuluisa hyväntekeväisyysseurojen järjestäjä, Philip Ward, yhtä kuuluisa filantrooppi sekä useita vähemmän huomattuja suuruuksia siveellisyyden ja hyväntekeväisyyden alalla. Piispa Morehouse nousi sivuuttaen tavanmukaiset kohteliaisuudet ja alkoi puhua:
»Ajelin äskettäin vaunuissani pitkin katuja. Oli ilta. Minä katsahdin silloin tällöin vaununakkunasta, ja silmäni näyttivät avautuvan, ja minä näin asiat sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Ensin peitin silmäni käsilläni, jotta en näkisi tuota kauheata näkyä, ja silloin siinä pimeässä istuessani mieleeni tuli kysymys: Mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä? Vähän ajan perästä sama kysymys esiintyi minulle toisessa muodossa: Mitä Mestari tekisi? Ja samaan aikaan mahtava valo näytti täyttävän sen paikan, ja minä näin velvollisuuteni päivänselvänä, niinkuin Saulus aikoinaan Damaskon tiellä.
»Minä pysäytin vaununi, astuin ulos, ja muutaman minuutin kuluttua minun onnistui taivuttaa kaksi julkista naista tulemaan kanssani vaunuihin. Jos Jeesus oli oikeassa, niin nämä kaksi onnetonta ovat minun sisariani, ja ainoa voima, millä heidät voidaan puhdistaa, on rakkaus ja hellyys.
»Minä asun San Franciscon ihanimmassa kaupunginosassa. Talo, missä asun, maksaa satatuhatta dollaria, ja saman verran maksavat huonekaluni, kirjani ja taidekokoelmani. Talo on herraskartano. Ei, se on palatsi, missä on kokonainen liuta palvelijoita. Minä en ole tähän asti tietänyt, mihin palatsit kelpaavat, mutta nyt minä tiedän senkin. Vein nuo kaksi katunaista palatsiini, ja he jäävät luokseni. Aion sijoittaa jokaiseen huoneeseen palatsissani sellaisia sisaria.»
Kuulijat valtasi levoton hämmästys piispan puhuessa, ja puhujalavalla istuvain kasvoilla oli nähtävänä kasvavan kauhun ja ällistyksen ilme. Ja tällä kohtaa piispa Dickinson nousi ja inhon ilme kasvoillaan poistui lavalta ja koko salista. Mutta piispa Morehouse näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtui, jatkoi:
»Oi, sisaret ja veljet, tämä teko lohduttaa minua vaikeuksissani. En tietänyt ennen, miten vaunuja on käytettävä, mutta nyt tiedän. Ne on tehty heikkoja, sairaita ja vanhoja varten; ne on tehty sitä varten, että niillä osoitettaisiin kunnioitusta niille, jotka ovat kadottaneet yksinpä häveliäisyydenkin.
»En tietänyt, mitä varten palatsit on tehty, mutta nyt olen löytänyt tarkoituksen niillekin. Kirkon palatsien tulisi olla sairaaloita ja kasvatuslaitoksia niitä varten, jotka ovat uupuneet tiepuoleen ja ovat hukkumaisillaan.»
Hän pysähtyi hetkeksi, nähtävästi sen ajatuksen valtaamana, mikä täytti hänen mielensä, ja ollen epätietoinen, miten tulkita sitä.
»En ole sovelias, rakkaat veljet, puhumaan mitään siveellisyydestä. Olen itse elänyt häpeässä ja ulkokultaisuudessa liian kauan voidakseni auttaa toisia; mutta menettelyni noita kahta naista kohtaan, sisariani kohtaan, on saanut minut vakuutetuksi siitä, että parempi tie on helposti löydettävissä. Niille, jotka uskovat Jeesukseen ja hänen evankeliumiinsa, ei voi olla muuta suhdetta ihmisten välillä kuin rakkauden suhde. Rakkaus yksin on voimakkaampi kuin synti – voimakkaampi kuin kuolema. Siksipä minä sanonkin niille teistä, jotka ovat rikkaita, että teidän velvollisuutenne on tehdä samoin kuin minä olen tehnyt ja aion vast’edeskin tehdä. Ottakoon jokainen teistä, jolla on runsaasti varoja, varkaan taloonsa ja kohdelkoon häntä veljenä, jonkun onnettoman ja kohdelkoon häntä sisarena, ja jos te niin teette, niin San Francisco ei tule tarvitsemaan poliiseja eikä viranomaisia; vankilat muutetaan sairaaloiksi, ja rikoksentekijät katoavat samoin kuin rikoksetkin.
»Meidän on annettava itsemme eikä yksinomaan rahaa. Meidän on tehtävä niinkuin Kristus teki; sellainen on kirkon kehoitus tänä päivänä. Me olemme eksyneet kauaksi Mestarin opetuksista. Me hukumme omiin lihapatoihimme. Me olemme kohottaneet mammonan Kristuksen yläpuolelle. Minulla on tässä muuan runo, joka sisältää koko tarinan. Haluan lukea sen teille. Sen kirjoitti eräs harhaan joutunut sielu, joka kuitenkin näki selvästi.[2] Ei pidä erehtyä luulemaan sitä hyökkäykseksi katolista kirkkoa vastaan. Se on hyökkäys jokaista kirkkokuntaa vastaan, joka on poikennut Mestarin tieltä ja piilottautunut hänen lampailtaan. Se kuuluu näin:
- Soi temppelissä torvet hopeiset,
- näin kansan hartahana polvillaan,
- ja piispaa Rooman käsivarsillaan
- kuin jumalata kantoi ihmiset.
- Niin loisti pappisviitan laskokset
- kuin valkein vaahto, yhtyin purppuraan
- kuningasmanttelin, ja kulmillaan
- kimalsi hällä kruunut kultaiset,
- joit’ oli kolme. – Aatos aikain taa
- mun järven rantaan Hänen luokseen vei,
- jok’ etsi paikkaa, mihin painais pään:
- »Ketuilla luolat on, ja pesässään
- saa suojan lintu, mulla majaa ei,
- ja kyynel viiniäni mehustaa.»
Kuulijakunta oli kuohuksissa, mutt’ei puhujan eduksi. Kuitenkaan ei piispa Morehouse sitä huomannut. Hän jatkoi samaan tapaan:
»Ja minä sanon niille teistä, jotka ovat rikkaita, ja kaikille rikkaille, että te katkerasti sorratte Mestarin lampaita. Te olette kovettaneet sydämenne. Te olette sulkeneet korvanne niiltä ääniltä, jotka huutavat maassamme – tuskan ja surun ääniltä, joita ette tahdo kuunnella, mutta jotka vielä jonakin päivänä kuullaan. Ja niin minä sanon –»
Mutta tällä kertaa H. H. Jones ja Philip Ward, jotka jo olivat nousseet tuoliltaan, taluttivat piispan pois puhujalavalta yleisön seuratessa tapahtumaa henkeään pidätellen.
Ernest nauroi koleaa naurua, kun hän oli päässyt tungoksesta kadulle. Sydämeni oli pakahtua.
»Hän on tehnyt tehtävänsä», huudahti Ernest. »Heidän piispansa miehekäs, syvälläpiillyt hellä luonne murti kahleensa, ja hänen kristillinen kuulijakuntansa, joka rakastaa häntä, teki siitä sen johtopäätöksen, että piispa on hullu! Etkö nähnyt, miten huolestuneen näköisinä he taluttivat häntä pois? Helvetissä varmaankin naurettiin sillä hetkellä.»
»Siitä huolimatta piispan tämäniltainen puhe tulee tekemään valtavan vaikutuksen», sanoin.
»Niinkö arvelet?» sanoi Ernest ivaten.
»Se tulee saamaan aikaan hämmästyksen», vakuutin. »Etkö nähnyt, miten hurjasti sanomalehtien kirjoittajat heiluttivat kyniään hänen puhuessaan?»
»Ei sanaakaan siitä hiiskuta huomisen päivän lehdissä.»
»En voi uskoa sinua.»
»Saadaanpa nähdä. Ei riviäkään, ei yhtään ajatusta, minkä hän lausui. Jokapäiväinen sanomalehdistö? Se on jokapäiväinen tukahduttaja!!»
»Mutta entä reportterit», minä huomautin. »Minä näin heidät.»
»Ei yhtään sanaa kaikesta siitä, mitä hän sanoi, tule painettavaksi. Sinä olet unohtanut toimittajat. Hehän nostavat palkkansa siltä politiikalta, mitä he ajavat. He eivät uskalla painattaa mitään sellaista, mikä järkyttää olevia oloja. Piispan puhe oli tuima hyökkäys vallassaolevaa siveellisyyttä vastaan. Se oli kerettiläisen puhetta. He taluttivat hänet pois puhujalavalta, jotta hän ei ennättäisi lausua useampia kerettiläisyyksiä. Sanomalehdet tulevat pesemään puhtaaksi hänen kerettiläisyytensä äänettömyyden unhotuksella. Yhdysvaltain sanomalehdistö? Se on loiskasvi, joka lihoo kapitalistiluokan maaperässä. Sen tehtävänä on palvella vallitsevaa järjestystä muovaamalla yleistä mielipidettä sille edulliseksi, ja se tekee hyvin tehtävänsä.
»Annahan, kun ennustan. Huomispäivän lehdet tulevat ainoastaan mainitsemaan, että piispa on huonossa voinnissa, että hän on työskennellyt liiaksi ja että hän kokonaan lannistui eilen illalla. Seuraava tiedonanto muutaman päivän kuluttua kertoo, että piispa on ylenmäärin hermostunut ja että hänen kiitollinen seurakuntansa on antanut hänelle virkavapauden. Sen perästä tapahtuu joko niin, että piispa huomaa erehdyksensä ja palaa virkalomaltaan terveenä miehenä, jonka silmissä eivät mitkään näyt kummittele, tai niin, että piispa ei luovu mielettömyydestään, ja sen perästä me saamme nähdä sanomalehdissä sääliä ja hellyyttä uhkuvan kirjoituksen, jossa ilmoitetaan piispan menettäneen järkensä. Sen perästä hän saa jutella näyistään hulluinhuoneen seinille.»
»Mutta nyt sinä menet liian pitkälle!» huudahdin.
»Tämän yhteiskunnan silmissä se todellakin on mielipuolisuutta», hän vastasi. »Milloin siivo ihminen, paitsi mielipuoli, ottaisi hunningolle joutuneita naisia ja varkaita taloonsa asumaan veljinä ja sisarina? Totta kyllä Kristus kuoli kahden varkaan keskessä, mutta se on toinen asia. Mielipuolisuus? Se ihminen, jonka kanssa emme ole samaa mieltä, on aina jotenkin ’päästään vialla’. Sentähden piispakin on päästään vialla. Missä on raja tämän tilan ja mielipuolisuuden välillä? On käsittämätöntä, että kukaan täysijärkinen ihminen voi olla jyrkästi eri mieltä jonkun toisen ihmisen täysin järkevistä johtopäätöksistä. Siitä on mainio esimerkki tämäniltaisessa sanomalehdessä. Mary McKenna asuu Market-kadun eteläpuolella. Hän on köyhä, mutta rehellinen nainen. Hän on isänmaallinen niinikään. Mutta hänellä on virheellinen käsitys Amerikan lipusta ja siitä suojeluksesta, mitä sen otaksutaan tarjoavan. Ja katso, hänelle kävi näin. Hänen miehensä loukkaantui ja määrättiin sairashuoneeseen kolmeksi kuukaudeksi. Ja vaikka vaimo koetti ansaitakin pesemällä toisten ihmisten likaisia vaatteita, ei hän siitä huolimatta voinut maksaa vuokraansa säännöllisesti. Eilen hän sai laillisen käskyn muuttaa asunnostaan. Mutta hänpä kohotti Amerikan lipun ja sen poimujen alta julisti, että sen lupaaman suojeluksen nojalla häntä ei voida häätää kylmälle kadulle. Mitä tapahtui? Hänet pidätettiin ja selitettiin mielipuoleksi. Tänään häntä tutkivat etevät lääkärit. Hänet huomattiin heikkomieliseksi ja lähetettiin hourujenhuoneeseen.»
»Mutta se on liian epämääräistä», minä huomautin. »Otaksukaammepa, että minä olisin yksinäni eri mieltä jonkun kirjan kaunokirjallisesta arvosta. Eivät suinkaan ne lähettäisi minua hullujenhuoneeseen sentähden.»
»Aivan oikein. Mutta sellainen poikkeaminen yleisestä mielipiteestä ei olisikaan yhteiskunnalle vaarallista. Siinä on erotus. Mary McKennan ja piispa Morehousen eroavat mielipiteet ovat ristiriidassa vallitsevan järjestyksen kanssa. Mitä jos kaikki köyhät ihmiset kieltäytyisivät maksamasta vuokraa ja turvautuisivat Amerikan lippuun? Vuokratalojen omistajat joutuisivat kerjuulle. Piispan mielipiteet ovat aivan yhtä vaarallisia yhteiskunnalle. Siis, piispa on lähetettävä hourujenhuoneeseen.»
Mutta minä en sittenkään vielä ottanut uskoakseni.
»Odottakaamme, niin saamme nähdä», sanoi Ernest, ja minä odotin.
Seuraavana aamuna minä hankin kaikki sanomalehdet. Ja niistä päättäen Ernest oli ollut oikeassa. Ei yhtään sanaa piispa Morehousen puheesta löytynyt painettuna. Yhdessä tai parissa lehdessä oli mainittu, että piispa oli joutunut ylitsevuotavain tunteittensa valtaan. Sitävastoin häntä seuranneitten puhujain tyhmyydet oli juurta jaksain selostettu.
Muutaman päivän perästä kerrottiin uutisena, että piispa oli lähtenyt virkalomalle virkistyäkseen liikarasituksesta. Siihen saakka siis Ernestin ennustukset olivat toteutuneet, mutta viittaustakaan ei oltu vielä tehty mielenhäiriöstä taikka hermosairaudesta. En voinut aavistaakaan, miten kauheata tietä piispan oli vaellettava – Getsemaneen ja ristille, niinkuin Ernest oli ennustanut.