Rautakorko: Kuudestoista luku

Viidestoista luku

Kuudestoista luku. Loppu. Kirjoittanut Jack London

Seitsemästoista luku

Kun tuli aika Ernestin ja minun lähteä Washingtoniin, ei isä seurannut meitä sinne. Hän oli mieltynyt työläisten elämään. Hän piti meidän ryysyläisympäristöämme suurena yhteiskuntatieteellisenä laboratoriona, ja hän näytti antautuneen tieteellisten tutkimusten loppumattomaan juhlaan. Hän teki tuttavuutta työmiesten kanssa ja solmi läheisiä ystävyyssuhteita parissakymmenessä kodissa. Niinikään hän työskenteli erinäisillä työpaikoilla ja ammattialoilla, ja sellaisissa tilaisuuksissa hän sekä työskenteli että teki tieteellisiä havainnoita. Hän oli tiedemies kiireestä kantapäähän.

Hänen ei olisi ollut pakko tehdä työtä, sillä Ernestin onnistui hankkia käännöstöillään niin paljon kuin meidän kaikkien kolmen elantoon tarvittiin, mutta meidän estelemisistämme välittämättä isä jatkoi työskentelyään, harjoittaen sen yhteydessä tutkimuksiaan. En milloinkaan unohda sitä iltaa, jona hän toi tullessaan katukaupustelijan tavaravaraston: kengännauhoja, vöitä y. m. s., tai sitä, jona menin ostoksille läheiseen ruokatavarakauppaan ja tapasin hänet siellä myymälämiehenä. Sen jälkeen ei minua enää ihmetyttänyt sekään, että hän oli viikon päivät tarjoilijana vastapäätä sijaitsevassa kapakassa. Niinikään hän oli yövahtina, perunanmyyjänä kadulla, liimasi nimilippuja eräässä säilyketehtaassa, työskenteli paperikoritehtaassa ja oli vedenkantajana eräällä katurautatierakennuksella, vieläpä yhtyi astianpesijäin yhdistykseen juuri ennen sen hajoittamista.

Luulen, että piispan esimerkki, ainakin mitä vaatetukseen tulee, oli vaikuttanut isään, sillä hänkin alkoi käyttää työmiehen halpaa pumpulipuseroa ja päällyshousuja. Yhden vanhoista tavoistaan hän kuitenkin säilytti, nimittäin sen, että pukeutui aina huolellisesti päivälliseksi eli oikeammin illalliseksi.

Minä olisin voinut Ernestin kanssa olla onnellinen missä tahansa, ja kun isä niin hyvin viihtyi näissä uusissa oloissa, täydensi se minun omaa onneani.

»Kun olin pieni poika», sanoi isä, »olin sangen utelias. Halusin saada selville, miksi mikin on olemassa ja miten se on syntynyt. Siitä johtuu, että minusta tuli luonnontutkija. Olen tänä päivänä yhtä utelias kuin lapsenakin, ja uteliaisuus se juuri onkin, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.»

Ja hän pistäysi väliin Market-kadun pohjoispuolella sijaitsevaan kauppa- ja teatterikaupunginosaan, missä hän myyskenteli sanomalehtiä, juoksenteli asioilla ja availi vaunujen ovia. Siellä hän eräänä päivänä tapasi mr Wicksonin sulkiessaan eräiden vaunujen ovea. Veitikkamaisella tavalla isä kertoi meille koko jutun illalla kotiin palattuaan.

»Wickson katsoi minuun terävästi, kun minä suljin hänen vaunujensa ovea, ja mutisi: ’Kas, saakeli.’ Juuri ne sanat hän lausui. Hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi, ja hän unohti antaa minulle juomarahaa. Mutta hän varmaankin tointui pian hämmästyksestään, sillä hänen vaununsa olivat kulkeneet tuskin viittäkymmentä askelta, kun ne jo kääntyivät ympäri ja tulivat takaisin. Hän kumartui ulos ovesta.

»’Kas vain, professori’, hän sanoi, ’tämä menee jo liian pitkälle. Mitä voin tehdä teidän hyväksenne?’

»’Minä suljin teidän vaunujenne oven’, vastasin. ’Yleisen tavan mukaan te voisitte antaa minulle kymmensenttisen.’

»’Mitä joutavia’, hän puhisi. ’Minä tarkoitan jotakin asiallista.’

»Hän varmaankin oli tosissaan – liekö ollut jonkinlaista omantunnon nuhtelua; ja siihen katsoen minä harkitsin, mitä vastata.

»Hänen kasvonsa ilmaisivat odotuksen jännitystä, kun minä aloitin sanottavani, mutta teidän olisi pitänyt nähdä ne silloin, kun olin lopettanut.

»’Te voisitte antaa takaisin kotini ja Sierran tehdasosakkeeni’, minä sanoin.»

Isä pysähtyi.

»Mitä hän sanoi», minä malttamattomana kysäisin.

»Mitä saattoi hän sanoa? Hän ei sanonut mitään. Mutta minä sanoin: ’Toivon, että olette onnellinen.’ Hän katsoi minuun uteliaana. ’Sanokaa minulle, oletteko onnellinen?’ kysyin.

»Hän käski kuskin ajaa ja kirosi julmasti mennessään. Eihän hän antanut minulle edes kymmentä senttiä, jopa sitten kotia ja osakkeita. Siinä sen nyt näet, rakkaani, että isäsi katupojanelämä ei ole vailla pettymyksiä.»

Ja niinpä isä jäi asumaan Pell-kadulle Ernestin ja minun lähdettyä Washingtoniin. Vanha asioiden järjestys oli täydellisesti hävinnyt. Puuttui ainoastaan lopullinen romahdus, ja se oli lähempänä kuin osasin aavistaakaan. Aivan päinvastoin kuin me olimme otaksuneet, ei sosialistiedustajain tielle asetettu mitään esteitä heidän asettuessaan paikoilleen kongressissa. Kaikki sujui hyvin, ja minä nauroin Ernestille, kun hän katseli epäluuloisin silmin juuri tuota samaista kohteliaisuutta, pitäen sitä pahanenteisenä.

Meidän sosialistitoverimme olivat hyvässä uskossa ja erinomaisessa luulossa voimistaan ja siitä, mitä he täällä saisivat aikaan. Muutamia maalaisliiton edustajia oli niinikään tullut valituiksi lisäten meidän voimiamme, ja yhteisesti laadittiin perinpohjainen ohjelma vastaisia toimenpiteitä varten. Siihen kaikkeen Ernest uskollisesti ja tarmokkaasti myötävaikutti, vaikka hän ei malttanut olla aina joskus ilman mitään erityistä syytä sanomatta: »Kun tulee kysymys voimain mittelystä, niin on parempi käyttää ruutia kuin nyrkkejä, uskokaa pois.»

Rettelöt alkoivat niissä valtioissa, missä maalaisliitto oli valloittanut virkapaikkoja viime vaaleissa. Sellaisia valtioita oli kymmenkunta, mutta vaikka maalaisliiton edustajat olivatkin vaaleissa selvästi voittaneet, ei heitä päästetty niihin asemiin, jotka he olivat valloittaneet. Entiset viranhaltijat kieltäytyivät poistumasta. Asia oli vallan yksinkertainen. Vaalit julistettiin laittomiksi; väitettiin, että niitä ei oltu toimitettu kaikin puolin laillisessa järjestyksessä. Maalaisliittolaiset olivat voimattomia. Tuomioistuimet, joihin viime tingassa saattoi vedota, olivat heidän vihollistensa käsissä.

Nyt oli tullut vaarallinen hetki. Jos petkutetut maalaisliittolaiset vimmastuisivat, olisi kaikki lopussa. Miten me sosialistit ponnistelimmekaan hillitäksemme heitä! Usein Ernest ei ummistanut silmiään vuorokausiin. Maalaisliiton etevimmät johtajat käsittivät vaaran ja toimivat yhdessä meidän kanssamme. Mutta siitä ei ollut mitään apua. Oligarkia halusi väkivaltaisuuksia ja pani liikkeelle provokaattorinsa. Ja ihan varmasti talonpoikaiskapina syntyi näiden provokaattorien toimesta.

Kymmenkunnassa valtiossa syttyi kapina. Pakkoluovutetut farmarit ottivat valtioitten hallitukset käsiinsä, joka tietysti oli perustuslainvastaista ja tietysti johti siihen, että Yhdysvaltain hallitus komensi sotaväen paikalle. Kaikkialla provokaattorit kiihoittivat joukkoja. Nämä Rautakoron lähettiläät esiintyivät käsityöläisinä, farmareina ja maatyöläisinä. Sacramentossa, Kalifornian pääkaupungissa, maalaisliiton oli onnistunut pitää yllä rauhaa ja järjestystä. Silloin lähetettiin tuhansia salaisia asiamiehiä rauhalliseen kaupunkiin. Nämä liikuskelivat joukoissa ryöstäen taloja ja tehtaita. Ja he yllyttivät joukkoja, kunnes nämä yhtyivät heihin ja alkoivat mellastaa. Väkijuomia jaettiin köyhälistön kaupunginosissa entistä enemmän, jotta mielet saataisiin kiihdyksiin. Ja sitten kun kaikki oli valmista, lähetettiin paikalle Yhdysvaltain sotaväkeä eli oikeammin Rautakoron sotaväkeä. Yksitoistatuhatta miestä, naista ja lasta ammuttiin kuoliaaksi Sacramenton kaduilla tai murhattiin kodeissaan. Liittohallitus otti käsiinsä valtion hallituksen, ja niin oli se näytös päättynyt Kaliforniassa.

Ja samoin kuin Kaliforniassa kävi muuallakin. Jokaisessa maalaisliiton valtaan joutuneessa valtiossa tukahdutettiin kapinallisuudet verivirtoihin. Ensiksi salaiset asiamiehet ja mustasotnia panivat toimeen mellakoita, minkä jälkeen paikalle lähetettiin Yhdysvaltain sotaväkeä. Metelöiminen ja väkivalta oli vallitsevana kaikkialla maaseudulla. Yötä päivää suitsusi savu palavista maataloista, tavarahuoneista, kylistä ja kaupungeista. Vihdoin tartuttiin dynamiittiin. Rautatiesiltoja ja tunneleita räjähdytettiin ja junia suistettiin radalta. Farmari-parkoja hirtettiin ja ammuttiin laumoittain. Kamalia kostotöitä tehtiin, ja monta rahaylimystä ja upseeria murhattiin. Veri ja kosto asusti ihmisten sydämissä. Hallituksen sotaväki teurasti farmareita aivan kuin ennen intiaaneja. Ja niillä oli siihen syytä. Kaksituhatta kahdeksansataa sotamiestä oli surmattu peloittavissa dynamiittiräjähdyksissä Oregonissa, ja samalla tavalla oli tuhottu koko joukko rautatiejunia eri aikoina ja eri seuduilla. Niinpä onkin hyvin ymmärrettävää, että sotamiehet taistelivat henkensä edestä samoin kuin farmaritkin.

Mitä tulee kansalliskaarteihin, otettiin v:n 1903:n asevelvollisuuslaki käytäntöön, ja toisen valtion työläiset pakotettiin murhaamaan toisesta valtiosta kotoisin olevia tovereitaan kuoleman uhalla. Tietenkään ei uusi asevelvollisuuslaki ottanut alussa soveltuakseen erittäin hyvin. Monta kaartinupseeria murhattiin ja joukoittain asevelvollisia tuomittiin kuolemaan sotaoikeudessa ja ammuttiin. Ernestin ennustus mr Kowaltin ja mr Asmunsenin suhteen kävi toteen hämmästyttävällä tarkkuudella. Molemmat olivat asevelvollisia, ja heidät raastettiin siihen rangaistusretkikuntaan, mikä lähetettiin Kaliforniasta kurittamaan Missourin farmareita. Mr Kowalt ja mr Asmunsen kieltäytyivät astumasta sotapalvelukseen. Mutta heidän niskoittelunsa ei heitä auttanut. Kenttäsotaoikeus tuomitsi heidät kuolemaan, ja mestaukseen komennettu sotilasosasto pani tuomion toimeen. Heidät ammuttiin selkä ampujiin päin.

Monet nuorukaiset pakenivat vuoristoon päästäkseen sotapalveluksesta. Siellä he muuttuivat rosvoiksi, ja vasta rauhallisempien aikojen palattua heidät voitiin rangaista. Se oli mutkatonta rangaistusta. Hallitus antoi julistuksen, jossa se kehoitti kaikkia lainkuuliaisia kansalaisia tulemaan pois vuoristoista kolmen kuukauden kuluessa. Ja kun määräpäivä tuli, lähetettiin vuoristoseutuihin sotaväkeä puoli miljoonaa miestä. Mikään kuulustelu tai oikeudenkäynti ei tullut kysymykseenkään, vaan jokainen, ken tavattiin, ammuttiin paikalla. Sotaväki toimi sen käsityksen pohjalla, että kaikki, jotka vuoristoissa asustivat, olivat rosvoja. Eräät lujiin asemiin sijoittuneet joukkueet taistelivat sankarillisella uljuudella, mutta ennen pitkää jok’ikinen karkulainen oli tapettu.

Mutta vielä kaameamman vaikutuksen teki se rangaistus, mikä tuli Kansasin kansalliskaartin osaksi. Suuri Kansasin kapina tapahtui pian sen jälkeen kuin hallitus oli aloittanut aseellisen taistelun maalaisliittoa vastaan. Kuusituhatta kaartilaista kapinoi. He olivat jo useita viikkoja olleet sangen levottomia ja vastahakoisia, jonka vuoksi heitä oli seisotettu leirillä. Mutta varsinainen kapinaannousu oli epäilemättä provokaattoreitten suunnittelema.

Huhtikuun 22:tta päivää vasten yöllä he vihdoin nousivat ja murhasivat upseerinsa, niin että ainoastaan muutamia näistä pelastui pakenemalla. Se meni oikeastaan yli Rautakoron suunnitelmien, sillä provokaattorit olivat tehneet työnsä liian hyvin. Mutta kaikki kääntyi lopullisesti Rautakoron voitoksi. Se oli valmistautunut kapinan varalle, ja niin monen upseerin murha antoi sille oikeutuksen kaikkeen siihen, mitä seurasi. Aivan kuin taikavoimalla neljäkymmentätuhatta sotamiestä vakinaista väkeä piiritti kapinalliset. Se oli ansa. Poloiset kansalliskaartilaiset huomasivat, että ne kuularuiskut, jotka he olivat vallanneet, oli salaa tehty kelpaamattomiksi ja että heidän valtaamansa patruunat eivät sopineet heidän kivääreihinsä. He hinasivat ylös valkoisen rauhanlipun, mutta sitä ei otettu edes huomioon. Ketään ei jäänyt henkiin, kaikki kuusituhatta miestä, tuhottiin. Heitä ammuttiin kaukaa sekä kovilla että räjähtävillä kuulilla, ja kun he epätoivoissaan hyökkäsivät piirittäjäin ketjua vastaan, niitettiin heidät maahan kuularuiskuilla. Minulle kertoi eräs, joka oli silloin paikalla ja omin silmin näki, mitä tapahtui, että yksikään kapinallisista ei päässyt lähemmäksi kuin sadanviidenkymmenen yardin päähän kuularuiskuista. Maanpintaa peittivät kaatuneitten ruumiit monessa kerroksessa, ja taistelun viimeistelyn suoritti ratsuväki surmaten vielä elossa olevat haavoittuneet sapeleillaan, hevosten kavioilla ja revolvereilla.

Samoihin aikoihin puhkesi hiilenkaivajain kapina. Se oli ammattikunnittain järjestyneen työväen viimeinen ponnistus. Kolme neljännesmiljoonaa kaivantolaista ryhtyi lakkoon. Mutta he olivat hajaantuneina liian laajalle alalle voidakseen käyttää voimaansa kyllin tehokkaasti. Heidät eristettiin muusta maailmasta kullakin paikkakunnalla ja heitä kuritettiin, kunnes taipuivat. Tämä oli ensimmäinen suuri orjainajo, jossa Pocock^[1] saavutti kannuksensa ja köyhälistön sammumattoman vihan. Lukemattomia kertoja yritettiin häntä murhata, mutta hän näytti olevan varattu kaikkia murha-aseita vastaan. Hän se aikaansai venäläisen passijärjestelmän kaivantomiesten keskuudessa sekä asetuksen, joka riisti heiltä oikeuden muuttaa toisesta paikasta toiseen.

Samaan aikaan sosialistit pitelivät hyvin puoliaan. Maalaisliiton hukuttua verivirtoihin ja liekkeihin ja ammattikuntain järjestyneen työväen hajottua sosialistit pysyivät aloillaan ja täydensivät salaisen järjestönsä. Turhaan koettivat maalaisliittolaiset saada meitä liikkeelle. Me olimme siinä varmassa vakaumuksessa, että koko vallankumouksen asia olisi menetetty, jos me ryhtyisimme kapinaan. Rautakorko, joka oli alussa sangen vastahakoisesti ryhtynyt tekemisiin koko proletariaatin kanssa yht’aikaa, oli saanut selville, että se olikin paljon helpompaa, kuin he olivat osanneet aavistaakaan, eivätkä he mitään sen hartaammin toivoneet, kuin että me olisimme nousseet. Mutta me vältimme sen ansan siitä huolimatta, että meidän keskuudessamme parveili provokaattoreita. Siihen aikaan Rautakoron asiamiehet olivat kömpelöitä, heiltä puuttui tarpeellista harjaantumista ammatissaan. Ja meidän taistelujärjestömme kitki heitä niinkuin rikkaruohoa. Se oli julmaa ja veristä työtä, mutta mehän taistelimme henkemme ja kumouksen puolesta, ja meidän täytyi käyttää vihollista vastaan sen omia aseita. Mutta aina me noudatimme oikeutta. Ei yhtään Rautakoron asiamiestä surmattu ilman tutkintoa. Me mahdollisesti joskus erehdyimme, mutta sangen harvoin. Urhoollisimmat, sotaisimmat ja uhrautuvimmat toverit yhtyivät taistelujärjestöihin. Kerran, kymmenen vuoden kuluttua, Ernest laati tilaston taistelujärjestöjen päälliköiden tiedonantojen perustuksella, ja sen mukaan näihin järjestöihin liittyneet miehet ja naiset olivat keskimäärin eläneet viisi vuotta yhtymisensä jälkeen. Taistelujärjestöihin kuuluvat toverit olivat järjestään sankareita, ja merkillistä oli, että he olivat kaikki tyynni hengiltäottamisen vastustajia. He siis toimivat vastoin omaa vakaumustaan, mutta he rakastivat vapautta siinä määrin, etteivät pitäneet minkäänlaista uhrausta liian suurena.^[2]

Meidän tehtävämme oli kolminkertainen. Ensiksi meidän keskuudessamme liikkuvain oligarkian salaisten asiamiesten kitkeminen. Toiseksi taistelujärjestöjen ja niiden ulkopuolella olevain vallankumousjärjestöjen perustaminen. Ja kolmanneksi omien salaisten asiamiestemme sijoittaminen oligarkian kaikille aloille – työväenkasteihin ja erittäinkin sähköttäjäin, liikeapulaisten, kirjanpitäjäin joukkoon, armeijaan sekä provokaattoreitten ja orjavoutien keskuuteen. Se oli hidasta työtä ja vaarallista, ja usein meidän uuraat ponnistuksemme päättyivät tappioon.

Rautakorko oli ollut voittamaton julkisessa sodassa, mutta me pidimme hyvin puolemme tuossa uudessa sodankäynnissä, oudossa ja kauheassa maanalaisessa, minkä olimme aloittaneet. Kaikki oli näkymätöntä, ja paljon siinä oli sellaistakin, mitä oli mahdoton arvata; sokea taisteli sokeaa vastaan, ja kuitenkin kaikkialla vallitsi järjestys, tarkoituksenmukaisuus ja johto. Meidän salaiset asiamiehemme tunkeutuivat Rautakoron kaikkiin järjestöihin, samalla kuin Rautakoron salaiset asiamiehet tunkeutuivat meidän järjestöömme. Se oli taistelua pimeässä, täynnä juonittelua ja salaliittoja, vehkeitä ja vastavehkeitä. Ja kaiken taustana aina vaaniva kuolema. Miehiä ja naisia katosi yhtenään, meidän rakkaita ja läheisimpiä tovereitamme. Me näimme heidät tänään, ja huomenna he jo olivat ikiteillä; emme heitä sen koommin nähneet, ja me tiesimme, että he olivat kuolleet.

Kaikki usko ja luottamus oli kadonnut. Mies, joka vehkeili meidän puolellamme, saattoi yhtä hyvin olla Rautakoron salainen asiamies. Meidän salaiset asiamiehemme toimivat rinnatusten Rautakoron salaisten asiamiesten kanssa sekä Rautakoron että meidän omissa järjestöissämme. Ja siitä huolimatta, että uskoa ja luottamusta ei ollut olemassakaan, oli meidän juuri uskolle ja luottamukselle rakennettava kaikki. Usein meitä petettiin. Ihmiset olivat heikkoja. Rautakorko saattoi tarjota rahaa, vapautta, huveja ja nautintoja, joita oli runsaasti saatavana ihmekaupungeissa. Me emme voineet tarjota muuta kuin sen tyydytyksen, minkä tuottaa usko jaloon aatteeseen. Lisäksi niiden palkkana, jotka pysyivät uskollisina, oli lakkaamaton vaara, kidutus ja kuolema.

Ihmiset olivat heikkoja, sanoin, ja heidän heikkoutensa tähden meidän täytyi käyttää sitä ainoata palkkiota, millä saatoimme maksaa, nimittäin kuolemaa. Oli aivan välttämätöntä rangaista omia pettureita. Ja niinpä saikin jokainen petturi riittävän monta uskollista kostajaa jäljilleen. Me olimme joskus pakotetut jättämään toimeenpanematta viholliseen kohdistuneen tuomiomme, kuten esim. Pocockin jutussa; mutta koskaan emme sallineet omien pettureittemme välttää rangaistusta. Toverit rupesivat asianomaisella luvalla pettureiksi, siten päästäkseen rahaylimystön ihmekaupunkeihin toimeenpanemaan järjestöjen todellisille pettureille langettamia tuomioita. Ja todellakin meidän järjestömme sai niin peloittavan maineen, että meidän pettämistämme pidettiin vaarallisempana kuin meille uskollisena pysymistä.

Vallankumous sai kauttaaltaan uskonnollisen leiman. Me palvelimme jumalia kumouksen pyhätössä, joka oli vapauden pyhättö. Miehet ja naiset pyhittivät elämänsä aatteelle, ja äskensyntyneitä lapsia vihittiin sen palvelukseen niinkuin niitä entisaikaan oli vihitty Jumalalle. Me rakastimme ihmiskuntaa!

1. Albert Pocock, toinen kuuluisa lakonrikkojain johtaja, joka kuolemaansa saakka pakotti maan kaikki hiilenkaivajat pysymään työssä. Häntä seurasi poikansa Lewis Pocock, ja viiden sukupolven ajan nämä kuuluisat orjavoudit pitivät hiilenkaivajia kurissa. Vanhin Pocock oli syntyisin köyhästä suvusta, aloittaen uransa kauppapalvelijana, päästen sittemmin erään rautatieyhtiön salapoliisiksi ja kohoten aste asteelta. Viides Pocock sai surmansa pommista kaivosmiesten kapinan aikana Indian-territorissa v. 2073 v. a.
2. Nämä taistelujärjestöt oli muodostettu Venäjän vallankumouksellisten taistelujärjestöjen malliin, ja ne säilyttivät olemassaolonsa Rautakoron ponnistuksista huolimatta läpi sen 300-vuotisen hallituskauden. Näillä taistelujärjestöillä, jotka oli kokoonpantu ylevämielisistä henkilöistä, jotka eivät pelänneet kuolemaa, oli äärettömän valtava vaikutus, ja ne vaikuttivat hillitsevästi vallassaolijain julmuuteen. Eikä näiden järjestöjen toiminta rajoittunut yksinomaan näkymättömään taisteluun oligarkian salaisia asiamiehiä vastaan. Itse rahaylimystenkin täytyi kuunnella näiden järjestöjen säädöksiä, ja usein rangaistiin heidän tottelemattomuuttaan kuolemalla – ja sama oli laita rahaylimysten alapäälliköiden, armeijan upseerien ja työväenkastien johtajien.
   Ankaraa oikeutta harjoittivat nämä järjestyneet kostajat, mutta merkillisintä oli heidän tyyni ja oikeudenmukainen menettelynsä. Mitkään pikatuomiot eivät koskaan tulleet kysymykseenkään. Kun joku saatiin kiinni, annettiin hänelle tilaisuus kunnialliseen oikeudenkäyntiin ja itsepuolustukseen. Kuitenkin täytyi monta miestä tutkia ja tuomita sijaisen kautta, heitä kun oli mahdoton saada käsiinsä. Niin tapahtui m. m. kenraali Lamptonin jutussa v. 2138 v. a. Hän lienee ollut julmin ja verenhimoisin kaikista Rautakoron palkkasotureista. Kolme kertaa häntä varoitettuaan ja kehoitettuaan häntä lopettamaan petomaisen menettelynsä työväkeä kohtaan taistelujärjestöt tuomitsivat hänet kuolemaan. Saatuaan tiedon tuomiostaan hän ympäröi itsensä lukemattomilla varokeinoilla. Kului vuosia, eikä taistelujärjestön onnistunut panna tuomiota täytäntöön. Toveri toverin jälkeen, miehiä ja naisia, teki epäonnistuneen murhayrityksen, joutuen oligarkian verisen pyövelin käsiin. Tämän jutun aikana ristiinnaulitseminen otettiin uudelleen käytäntöön muiden kuolemanrangaistustapojen ohella. Mutta vihdoin kenraali tapasi tuomarinsa hennon, 17-vuotiaan Madeline Provence-nimisen tytön muodossa, joka saavuttaakseen tarkoituksensa palveli kaksi vuotta hänen palatsissaan ompelijattarena. Hänet kidutettiin kuoliaaksi yksinäisessä vankilassa, mutta tänä päivänä seisoo hänen muistonsa merkkinä pronssinen patsas Serlesin ihmekaupungin Veljeyden Temppelissä.
   Meidän, joilta puuttuu henkilökohtainen kokemus verenvuodatuksessa, ei ole hätäisesti tuomittava taistelujärjestön sankareita. He uhrasivat henkensä ihmiskunnan hyväksi, eikä mikään uhri ollut heistä liian suuri. Välttämättömyys pakotti heidät vuodattamaan verta tuona verisenä aikakautena. Ja taistelujärjestö oli yksi niitä okaita Rautakoron ruumiissa, joista sen ei koskaan onnistunut vapautua. Everhard oli tämän merkillisen armeijan varsinainen perustaja, ja sen 300-vuotinen menestyksellinen olemassaolo osoittaa, että Everhard oli, paitsi etevä tiedemies, myöskin sangen taitava käytännön mies.