Rautakorko: Kolmas luku
| Toinen luku | Kolmas luku. Jacksonin käsi. Kirjoittanut Jack London |
Neljäs luku |
Vähän oli minulla aavistusta siitä kohtalokkaasta osasta, mitä Jacksonin käsi tuli näyttelemään elämässäni. Jackson itse ei tehnyt minuun mitään erityisempää vaikutusta, kun minä hänet vihdoin löysin. Hän asui viheliäisessä vuokrakasarmissa,[1] lähellä rantaa suon reunassa. Haisevia vesilätäköitä näkyi talon ympärillä, ja niiden pintaa peitti keltainen lima, levittäen ympäristöön saastaista löyhkää.
Minä huomasin, että Jackson todella oli sellainen nöyrä ja taipuvainen mies, jollaiseksi hänet oli minulle esitetty. Hänellä oli tekeillä jonkinlainen ruokoteos, ja hän jatkoi keskeyttämättä työtään keskustellessamme. Mutta hänen nöyryydestään ja alistuvaisuudestaan huolimatta olin huomaavinani hänessä kytevän katkeruuden ensimmäiset oireet, kun hän sanoi:
»Olisi niiden toki sietänyt antaa minulle vaikkapa vain vahdin[2] paikka.»
Minä en saanut hänestä paljoakaan irti. Hän teki minuun typerän ihmisen vaikutuksen, mutta näppäryys, mikä oli hänelle ominaista hänen työskennellessään toisella kädellään, järkytti minun käsitystäni hänen typeryydestään. Se herätti minussa uuden ajatuksen.
»Miten teidän kätenne sattui joutumaan tuohon koneeseen?» kysäisin.
Hän katseli minua tylsästi ja ihmetellen ja pudisti päätään. »En tiedä. Niin se vain kävi.»
»Huolimattomuusko?» kysyin.
»Ei», vastasi hän, »minä en sitä sellaiseksi sanoisi. Minä olin ylityössä ja lienen ollut jonkun verran väsynyt. Minä puskin noissa tehtaissa seitsemäntoista vuotta, ja olen pannut merkille, että useimmat noista tapaturmista tapahtuvat juuri ennen tehtaan pillin[3] vihellystä. Minä olen aivan varma, että useimmat tapaturmat tapahtuvat juuri viimeisellä työtunnilla ennen pillin puhallusta. Ihminen ei ole niin nopsa työskenneltyään yhtä mittaa koko päivän. Minä olen nähnyt monenkin joutuvan koneiden väliin ja ruhjoutuvan lihamöhkäleeksi, itse tietämättään mitään.»
»Monenkin, sanoitte?» kysäisin.
»Satojen, monien satojen, ja lapsienkin.»
Noita kauheita yksityiskohtia lukuunottamatta Jacksonin kertomus häntä kohdanneesta onnettomuudesta oli sama, minkä jo olin kuullut. Kun kysyin, oliko hän rikkonut mitään koneitten käyttämistä koskevaa ohjetta vastaan, pudisti hän päätään.
»Minä tyrkkäsin remmiä oikealla kädelläni», hän sanoi, »ja ojensin vasemman käteni tavoittaen tuota piinkappaletta. Minä en pysähtynyt katsomaan, oliko remmi siirtynyt pois paikoiltaan. Arvelin, että niin oli, mutta niinpä ei ollutkaan. Minä kurotin kättäni, mutta remmi olikin jäänyt paikoilleen, ja niin litistyi käteni.»
»Se mahtoi tuntua tuskalliselta», sanoin osaaottavasti.
»Luiden murskautuminen ei ollut hauskaa», kuului vastaus.
Hänen käsityksensä tuosta vahingonkorvausjutusta oli jotakuinkin hämärä. Yksi ainoa seikka tuntui olevan hänelle selvillä, se nimittäin, että hän ei ollut saanut mitään vahingonkorvausta. Hänellä oli se luulo, että työnjohtajan ja tehtaan isännöitsijän antama todistus oli ratkaissut asian oikeudessa hänen vahingokseen. Näiden todistus ei ollut, kuten hän sanoi, »sellainen kuin sen olisi pitänyt olla». Ja näiden miesten luo päätin minä mennä.
Se ainakin oli varma, että Jacksonin tila oli kurja. Hänen vaimonsa oli kivulloinen, eikä hän voinut ruokotöillään ja kaupustelullaan hankkia perheen elantoon välttämättömiä varoja. Hänellä oli osa vuokraa maksamatta, ja vanhin poika, yksitoistavuotias pienokainen, oli alkanut työskennellä tehtaassa.
»Niiden olisi sentään pitänyt antaa minulle se vahtimiehen paikka», kuuluivat hänen viimeiset sanansa, kun läksin pois.
Kun olin puhutellut niitä kahta työnjohtajaa ja tehtaan isännöitsijää, jotka olivat todistaneet Jacksonin jutussa, sekä sitä lakimiestä, joka oli hänen asiaansa ajanut, aloin jo ymmärtää, että Ernestin puheissa oli sittenkin perää.
Hän oli heikon ja mitättömän näköinen mies, se lakimies, ja heti ensi-näkemältä minulle selvisi, että Jacksonin häviölle joutuminen ei ollut mikään ihme. Minun ensimmäinen ajatukseni oli, että Jacksonille oli omiaan moinen asianajaja. Mutta samalla hetkellä minun mieleeni johtui pari Ernestin lausuntoa: »Yhtiöllä on palveluksessaan erinomaiset lakimiehet» ja »Eversti Ingram on ovela lakimies». Minä mietin näitä seikkoja ja aloin ymmärtää, että yhtiö tietysti voi hankkia parempia lakimiehiä kuin Jacksonin kaltainen köyhä työmies. Mutta tämähän olikin vain sivuseikka. Täytyi olla olemassa muitakin seikkoja, jotka aiheuttivat Jacksonin häviön.
»Miksi te hävisitte tuon oikeusjutun?» kysyin.
Lakimies hämmästyi ja joutui hetkeksi hämilleen, ja minä oikein tunsin sääliä tuota vähäistä olentoa kohtaan. Hän alkoi vikistä. Minusta tuntui, että hänen vinkuva puhetapansa oli synnynnäistä. Hän lienee jo syntyessään saanut selkäänsä. Hän puhui todistuksista. Todistajat olivat antaneet sellaisia todistuksia, joista hyötyi ainoastaan toinen riitapuoli. Ei yhtään sanaa voinut niiden suusta saada Jacksonin hyväksi. He tiesivät, kumpi puoli voileivässä on parempi. Jackson oli hupsu mies. Hän hölmistyi ja sotkeutui ristikuulustelussa. Eversti Ingram onnistui loistavasti. Hänen oli onnistunut houkutella Jacksonilta vahingoittavia vastauksia.
»Kuinka voivat hänen vastauksensa olla vahingoittavia, jos hänellä kerta oli oikeus puolellansa?» kysyin.
»Mitä siinä oli oikeudella tekemistä?» hän kysyi. »Te näette nämä kirjat.» Ja sitä sanoessaan hän osoitti kädellään kirjaläjää vähäisen konttorinsa seinällä. »Noita kirjoja lukemalla olen oppinut tietämään, että laki ja oikeus ovat kaksi vallan eri asiaa. Kysykää miltä lakimieheltä hyvänsä. Te menette sunnuntaikouluun oppimaan, mikä on oikeus. Mutta te menette noihin kirjoihin oppimaan – lakia.»
»Tarkoitatteko, että Jacksonilla oli puolellaan oikeus ja että hän silti joutui tappiolle?» minä utelin tutkivasti. »Väitättekö, että tuomari Caldwellin lakituvassa ei ole oikeutta?»
Tuo pieni lakimies tuijotti minuun hetken, ja sotainen ilme hävisi hänen kasvoiltaan näkymättömiin.
»Minulla ei ollut kunnollista tilaisuutta», hän alkoi jälleen vikistä. »Ne tekivät narrin Jacksonista ja minusta myöskin. Mikäpä minun auttoi. Eversti Ingram on mainio lakimies. Jollei hän olisi etevä, luuletteko, että hänellä olisi käsissään Sierran tehtaitten, Erstonin maayhtiön, Berkeleyn rautatien, Oaklandin, San Leandron ja Pleasandonin raitioteiden koko asianajotoimi? Hän on yhtiön lakimies, ja yhtiön lakimiehet eivät vedä palkkaa tyhmyydestään. Mitä arvelette siitä, että Sierran tehtaat yksistään maksavat hänelle kaksikymmentätuhatta dollaria vuodessa? Ja se tapahtuu sen tähden, että hän tuottaa niille kahdenkymmenentuhannen arvosta hyötyä.[4] Minä en pysty siihen. Ja jos pystyisin, niin enpä totisesti olisi tällä puolella ja ajaisi sellaisia nälkäjuttuja kuin Jacksonin asia. Mitä luulette, että olisin saanut, jos olisin voittanut Jacksonin jutussa?»
»Te nähtävästi olisitte ryöstänyt[5] hänet puti puhtaaksi», vastasin.
»Tietysti olisin», huudahti hän suuttuneena. »Minunkin on elettävä, eikö olekin?»
»Hänellä on vaimo ja lapsia», huomautin moittivasti.
»On minullakin vaimo ja lapsia», hän ehätti sanomaan. »Ja tässä maailmassa ei ole muita kuin minä, jotka välittäisivät siitä, kuolevatko he nälkään vai eivätkö.»
Hänen kasvonsa lauhtuivat yht’äkkiä, ja hän avasi kellonsa näyttääkseen minulle sen kuoreen liimatun naisen ja kahden pikkutytön valokuvan.
»Tässä he ovat. Katsokaahan. Meillä on ollut kovat ajat kestettävänämme. Olin toivonut voivani lähettää heidät maalle, jos olisin voittanut Jacksonin jutun. He eivät pysy terveinä täällä, mutta eihän minulla ole varoja lähettää heitä maalle.»
Kun aloin tehdä lähtöä, niin hän rupesi jälleen vikisemään.
»Minulla ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä. Eversti Ingram ja tuomari Caldwell ovat hyviä ystäviä. Tosin en tahdo sanoa, että se ystävyys olisi ratkaissut tämän oikeusjutun, jos minun olisi onnistunut pusertaa heidän vierasmiehiltään kunnollinen todistus. Ja silti minun täytyy sanoa, että tuomari Caldwell teki kaikkensa estääkseen minua siitä. Niin, tuomari Caldwell ja eversti Ingram kuuluvat samaan salaseuraan ja samaan klubiin. He asuvat samassa kaupunginosassa – missä minun ei kannattaisi asua. Ja heidän vaimonsa seurustelevat keskenään. He käyvät myötäänsä toistensa luona korttia pelaamassa.»
»Ja yhtä kaikki te arvelette, että Jacksonilla oli oikeus puolellaan?» kysyin pysähtyen kynnykselle.
»Minä en arvele, minä tiedän sen», kuului hänen vastauksensa. »Ja ensin minä luulin, että hän tosiaankin voittaisi oikeudessa. Mutta siitä en virkkanut mitään vaimolleni. En tahtonut tuottaa hänelle pettymystä. Hän oli jo muutenkin niin innostunut tuohon aiottuun virkistysmatkaan.»
»Miksi ette kiinnittänyt oikeuden huomiota siihen seikkaan, että Jackson menetti kätensä koettaessaan estää koneistoa vahingoittumasta?» kysyin Peter Donnellylta, eräältä niistä työnjohtajista, jotka oli kutsuttu todistajiksi.
Hän mietti pitkän aikaa, ennenkuin vastasi. Sitten hän loi levottoman katseen ympärilleen ja sanoi:
»Sen tähden, että minulla on hyvä vaimo ja kolme suloista lasta; siinä koko juttu.»
»Minä en ymmärrä», sanoin.
»Toisin sanoen, sen tähden, että se ei olisi ollut terveellistä.»
»Te tarkoitatte –», aloitin.
Mutta hän keskeytti minut kiivaasti.
»Minä tarkoitan sitä, mitä sanoin. Minä olen työskennellyt näissä tehtaissa monia vuosia. Aloitin käämipoikana, ja siitä lähtien olen uurastanut. Kovilla ponnistuksilla ja työllä olen päässyt nykyiseen esimiehen asemaani. Minä olen työnjohtaja, näettehän. Enkä luule koko myllyssä olevan yhtään miestä, joka tulisi minun avukseni, jos olisin hukkumaisillani. Minä kuuluin ennenaikaan ammattiyhdistykseen. Mutta minä olen asettunut yhtiön puolelle kahdessa lakossa. Ne sanoivat minua rikkuriksi. Koko tehtaassa ei ole yhtään miestä, joka lähtisi minun kanssani ryypylle, jos tarjoisin. Näettekös arpia päässäni; ne ovat tiilen jälkiä. Kehruuhuoneessa kaikki lapset kiroten mainitsevat minun nimeni. Minun ainoa ystäväni on yhtiö. Minua ei velvollisuus pidätä tehtaassa, vaan leipä ja särvin ja lasteni elämä. Niin se on.»
»Oliko se Jacksonin syy?» kysyin.
»Hänen olisi sietänyt saada korvaus. Hän oli hyvä työmies eikä rettelöinyt koskaan.»
»Teillä ei siis ollut tilaisuutta kertoa koko totuutta, niinkuin olitte vannonut tekevänne?»
Hän pudisti päätään.
»Totuutta, koko totuutta, eikä mitään muuta kuin totuutta?» lausuin juhlallisella äänellä.
Jälleen hänen kasvoilleen ilmestyi tuskallinen ilme, ja kohottaen silmänsä taivasta kohden hän sanoi:
»Minä olisin valmis jättämään sieluni ja ruumiini iankaikkiseen helvettiin lasteni tähden», kuului hänen vastauksensa.
Henry Dallas, tehtaanjohtaja, jolla oli ketunnaama, kieltäytyi keskustelemasta kanssani. En saanut häneltä sanaakaan, vaikka hänkin oli ollut todistajana Jacksonin jutussa. Mutta toiseen työnjohtajaan nähden onnistuin paremmin. James Smithillä oli ankarat kasvojenpiirteet, ja minun sydämeni vavahti hänet tavatessani. Hän niinikään teki sellaisen vaikutuksen, että hänkään ei toiminut omasta vapaasta tahdostaan, ja kun me keskustelimme, tulin huomaamaan, että hän oli henkisesti etevämpi kuin tavalliset hänen kaltaisensa miehet. Hän oli samaa mieltä kuin Peter Donnelly, että Jacksonin olisi pitänyt saada vahingonkorvausta. Menipä hän vielä pitemmällekin, sanoen tuota tekoa tunnottomaksi ja sydämettömäksi, kun työläinen viskattiin maantielle sen jälkeen, kun hän oli tullut työhön kykenemättömäksi. Hän niinikään kertoi, että siellä tehtaassa tapahtuu onnettomuuksia tuon tuostakin ja että yhtiöllä on tapana käräjöidä viimeiseen asti vahingonkorvauksen vaatijoita vastaan.
»Se merkitsee satoja tuhansia vuosittain osakkeenomistajille», hän sanoi; ja hänen puhuessaan minä muistin viimeisen voitto-osingon, mikä maksettiin isälleni, ja sen sievän puvun ja ne kirjat, joita oli minulle ostettu niillä rahoilla. Minä muistin Ernestin syyttäneen, että vaatteeni olivat veren tahraamat, ja minua värisytti.
»Kun te todistitte oikeudessa, ettehän huomauttanut, että Jackson loukkaantui koettaessaan estää konetta vahingoittumasta?» sanoin.
»En, en tehnyt sitä», kuului vastaus, ja hänen suunsa vetäytyi katkeraan hymyyn. »Minä todistin, että Jackson loukkaantui huolimattomuutensa ja varomattomuutensa tähden ja että yhtiö ei ollut missään suhteessa vastuunalainen hänen onnettomuudestaan.»
»Oliko se huolimattomuutta?» kysyin.
»Sanokaa sitä siksi tai miksi tahansa. Varma vain on, että mies väsyy työskenneltyään useampia tunteja pääksytysten.»
Minä aloin tuntea kiintymystä tuohon mieheen. Hän varmasti oli korkeampaa lajia.
»Te olette saanut paremman kasvatuksen kuin tavallinen työmies», huomautin.
»Minä kävin oppikoulun», hän vastasi. »Samalla hankin elatukseni olemalla portinvartijana. Halusin päästä yliopistoon. Mutta isäni kuoli, ja minun oli lähteminen tehtaaseen. Minä pidin luonnontieteistä», hän selitti ujosti, ikäänkuin olisi tunnustanut jonkun heikkouden. »Minä pidän eläimistä. Mutta jouduin sitten tänne tehtaaseen. Kun minusta tehtiin työnjohtaja, niin menin naimisiin, sitten tuli perhettä, ja – niin, sittemmin en ole ollut oma isäntäni.»
»Mitä te sillä tarkoitatte?» kysyin.
»Minä tahdoin vain selittää, miksi annoin oikeudessa sellaisen todistuksen – miksi noudatin ohjeita.»
»Kenen ohjeita?»
»Eversti Ingramin. Hän suunnitteli sen todistuksen, mikä minun oli annettava.»
»Ja se määräsi Jacksonin häviölle joutumisen.»
Hän nyökkäsi, ja veri alkoi hitaasti virrata hänen kasvoilleen.
»Ja Jacksonilla oli vaimo ja kaksi lasta elätettävänään.»
»Minä tiedän sen», sanoi hän tyynesti, vaikka hänen kasvonsa synkistyivät synkistymistään.
»Sanokaa minulle», jatkoin, »oliko teidän helppo muuttua siitä, mitä olitte – sanokaamme korkeakoulussa, siksi mieheksi, joka saattoi tuolla tavoin menetellä oikeuden edessä?»
Hänen äkillinen vimmastumisensa pelästytti minut pahanpäiväisesti. Hän päästi kamalan kirouksen ja pui nyrkkiä ikäänkuin minua iskeäkseen.
»Suokaa anteeksi», hän sanoi samassa. »Ei, se ei ollut helppoa. Ja nyt luulen, että teidän on aika lähteä. Te olette kuullut minulta kaiken, mitä halusitte. Mutta sallikaa minun tehdä pieni huomautus, ennenkuin poistutte. Teille ei ole mitään hyötyä minun sanoistani. Minä tulen ne kieltämään, eikä teillä ole yhtään todistajaa. Minä tulen kieltämään jokaisen sanan, minkä olen tässä teille sanonut, ja jos niin tarvitaan, olen valmis ne valallani kieltämään.»
Smithin luota palattuani menin isäni luo kemialliseen laitokseen ja tapasin siellä Ernestin. Se sattui aivan odottamatta, mutta hän tervehti minua tuolla ylväällä katseellaan ja lujalla kädenpuristuksella; ja minä huomasin jälleen tuon kummallisen ujouden ja tyyneyden sekaisen ilmeen, mikä oli herättänyt huomiotani ensikerran hänet tavatessani. Tuntui siltä, kuin meidän edellinen myrskyinen kohtauksemme olisi ollut jo unohdettu; mutta minä en tuntenut halua unohtaa sitä.
»Olen ollut ottamassa selkoa Jacksonin asiasta», sanoin keskeyttäen.
Hänen huomionsa teroittui, ja hän odotti, että minä jatkaisin, vaikka huomasin hänen silmistään, että hän oli varma siitä, että mielipiteeni oli muuttunut.
»Häntä näytään kohdellun pahoin», tunnustin. »Minä – minä – luulen, että todellakin hänen vertaan tippuu meidän räystäistämme.»
»Tietysti», hän vastasi, »sillä jos Jacksonia ja hänen kaltaisiaan kohdeltaisiin armollisemmin, niin osingot eivät olisi niin suuria».
»Minä en voi koskaan enää ihastua sieviin pukuihin», lisäsin.
Tunsin olevani nöyryytetty, mutta minulle samalla tuotti suloista lohdutusta se tunne, että Ernest oli jonkinlainen rippi-isäni. Ja hänen voimansa teki minuun valtaavan vaikutuksen. Siitä näytti säteilevän rauhan ja suojeluksen lupaus.
»Ettekä voi ihastua säkkikankaaseen liioin», hän sanoi kolkosti. »Ottakaa huomioon, että niissä tehtaissa, joissa valmistetaan säkkikangasta, tapahtuu samalla tavalla. Sitä tapahtuu kaikkialla. Meidän kehuttu sivistyksemme lepää verisellä pohjalla, ettekä te enkä minä eikä kukaan meistä voi välttää veritahroja. Keitä olivat ne miehet, joiden kanssa te puhelitte?»
Minä kerroin hänelle koko jutun.
»Eikä kukaan heistä ollut oma isäntänsä», hän sanoi. »He olivat kaikki sidottuja tuohon armottomaan teollisuuskoneistoon. Ja surkeinta on se, että he ovat siihen sidottuja sydänsiteillään. Lastensa tähden – nousevan polven, jota he vaistomaisesti suojelevat. Ja se vaisto on voimakkaampi kuin mikään siveysopin sääntö. Minun isäni! Hän valehteli, varasti ja harjoitti kaikenlaista epärehellisyyttä saadakseen leipää minulle ja veljilleni ja sisarilleni. Hän oli teollisuuskoneiston orja, ja se koneisto näännytti hänet ja vihdoin tappoi.»
»Mutta te», vastasin. »Te varmaankin olette vapaa ihminen.»
»En kokonaan», hän virkkoi. »Minua eivät tosin sido sydämen siteet. Usein tunnen kiitollisuutta siitä, ettei minulla ole lapsia, vaikka rakastankin lapsia. Ja jos menisin naimisiin, en uskaltaisi ajatellakaan lapsia.»
»Se epäilemättä on huonoa oppia», huudahdin.
»Sen tiedän», sanoi hän surullisesti. »Mutta se on välttämätöntä. Minä olen kumousmies, ja se on vaarallinen ura.»
Minä naurahdin epäilevästi.
»Jos yrittäisin tunkeutua yöllä teidän isänne taloon varastamaan voittorahat, jotka hän saa Sierran tehtaista, niin mitä hän tekisi?»
»Hän nukkuu revolveri vieressään», vastasin. »Hän varmaan ampuisi teidät.»
»Ja jos minä ja muutamat muut johtaisimme puolitoista miljoonaa miestä varakkaiden taloihin, niin siitä tulisi aika pauke, eikö totta?»
»Kyllä niin, mutta tehän ette sitä tee», huomautin.
»Sen minä juuri aion tehdä. Ja me aiomme ottaa ei ainoastaan kaikki, mitä noissa taloissa on, vaan sen lisäksi kaikki varallisuudenlähteet, kaivannot, rautatiet, tehtaat, pankit ja myymälät. Sellainen on vallankumous. Ja se on koko vaarallista hommaa. Silloin tulee olemaan, niin minusta tuntuu, enemmän pauketta kuin mitä saatamme uneksiakaan. Mutta kuten jo olen sanonut, ei kukaan meidän päivinämme toimi omasta vapaasta tahdostaan. Me olemme kaikki tavalla tai toisella sidotut teollisuuskoneistoon. Te tulitte huomaamaan, että teidän laitanne on niin ja samoin niiden miesten, joita te haastattelitte. Haastatelkaa useampia heistä. Menkää tapaamaan eversti Ingramia. Ottakaa selkoa niistä sanomalehden kertojista ja toimittajista, jotka sulkivat lehtensä Jacksonin asialta. Ja te tulette huomaamaan, että he kaikki ovat koneen orjia.»
Minä kysyin häneltä, missä määrin työläiset ovat alttiita tapaturmille, jolloin hän vetosi tilastoon.
»Sen kaiken löytää kirjoista», hän sanoi. »Koottu tilasto osoittaa epäämättömästi, että tapaturmia harvoin sattuu ensimmäisinä työtunteina aamupäivällä, mutta että niiden luku lisääntyy seuraavilla tunneilla, sitä mukaa kuin työläiset väsyvät ja kangistuvat työssä.
»Tiedättekö, että teidän isällänne on kolme vertaa suurempi sekä hengen että ruumiin turva kuin työmiehellä? Vakuutusyhtiöt ovat siitä asiasta selvillä. Ne vakuuttavat hänet tapaturmaa vastaan neljällä dollarilla kahdellakymmenellä sentillä tuhannesta dollarista vuodeksi, jota vastoin työmies saa maksaa samanlaisesta vakuutuksesta viisitoista dollaria.»
»Entäs te?» kysyin.
»Niin, kumousmiehenä minulla on kahdeksan vertaa suurempi vaara kuin työmiehellä loukkaantua tai menettää henkeni», hän vastasi välinpitämättömästi. »Vakuutusyhtiöt vaativat kemisteiltä, jotka käsittelevät räjähdysaineita, kahdeksan vertaa korkeamman maksun kuin työmieheltä. Luulen, että ne eivät suostuisi ollenkaan vakuuttamaan minua.[6] Mutta miksi sitä kysytte?»
Minun silmäni vavahtelivat, ja tunsin veren virtaavan kasvoihini. Se ei johtunut siitä, että hän olisi saanut minut kiinni, vaan siitä, että olin itse takertunut hänen läsnäollessaan.
Juuri silloin isäni astui sisälle ja alkoi valmistautua lähtemään minun kanssani. Ernest jätti hänelle muutamia kirjoja, jotka hän oli lainannut, ja poistui ensimmäisenä. Mutta hän kääntyi ovelta takaisin ja sanoi:
»Tässä juolahti mieleeni, että kun te nyt olette alkanut järkyttää omaa rauhaanne ja kun minä paraikaa teen loppua piispan mielenrauhasta, niin sietäisi teidän ottaa selkoa mrs Wicksonista ja mrs Pertonwaithesta. Heidän miehensä, kuten tiedätte, ovat tehtaan suurimpia osakkaita. Ja nämä naiset ovat niinkuin kaikki muutkin ihmiset koneeseen sidottuja, mutta he ovat sidottuja istumaan sen huipulla.»
- ↑ Tätä nimitystä käytettiin siihen aikaan eräänlaisista rakennuksista, joissa suuret työläisjoukot asuivat. He maksoivat vuokraa, ja noiden talojen arvoon katsoen uskomattoman korkeata vuokraa, niiden omistajille.
- ↑ Siihen aikaan varastaminen oli uskomattoman yleistä. Jokainen varasti omaisuutta joltakulta. Yhteiskunnan herrat varastivat laillisesti tai muuten laillistuttivat varkautensa, jotavastoin köyhät ihmiset varastivat laittomasti. Mikään ei ollut turvassa ilman vartijoita. Hirvittävän suuri joukko ihmisiä toimi vartijoina, joiden tehtävänä oli omaisuuden suojeleminen. Varakkaiden talot olivat todellisia suojaholveja ja linnoituksia. Meidän omien lastemme tapa joskus »puhaltaa» toisille ihmisille kuuluvia esineitä on jäännös tuon kaukaisen menneisyyden varastelusta, joka siihen aikaan oli aivan yleistä.
- ↑ Työläiset kutsuttiin työhön ja päästettiin työstä vihellyttämällä pillejä, jotka päästivät tavattoman raa’an, kirkuvan äänen.
- ↑ Yhtiön lakimiesten varsinaisena tehtävänä oli suurten yhtiöiden keinottelun palveleminen. Theodore Rooseveltin, Yhdysvaltain silloisen presidentin, tiedetään lausuneen puheessaan Harvard-yliopiston avajaisissa v. 1905: »Me kaikki tiedämme, että sangen monet huomatut ja etevät lakimiehet kaikkialla esiintyvät rikkaitten yksityisten ja yhtiöitten asianajajina, neuvoen näitä kiertämään niitä lakeja, joita on laadittu yleisön etua silmällä pitäen suurten omaisuuksien väärinkäyttöä ehkäisemään.»
- ↑ Hyvä kuva silloisesta asiaintilasta. Ihmiset pyydystivät toisiaan kuin ulvovat sudet. Isot sudet söivät pieniä susia, ja yhteiskunnallisen järjestyksen mukaan Jackson oli vähäisimpiä pienien susien joukossa.
- ↑ Sen ajan petomaisessa kamppailussa kukaan ei voinut olla täydellisesti turvattu, eivät edes kaikkein rikkaimmatkaan. Ja turvatakseen omaisensa ihmiset ottivat käytäntöön vakuutuksen. Meistä, tämän valistuneen aikakauden ihmisistä, sellainen puuha tuntuu naurettavan hullunkuriselta, mutta siihen maailman aikaan vakuutus oli sangen vakava kysymys. Merkillinen puoli tässä jutussa oli se, että näiden vakuutusyhtiöitten kassoja kavalsivat tuon tuostakin samat virkailijat, joille oli uskottu niiden hallinto.