Rauhatoin sielu.

Kirjoittanut Otto Tiuppa


Näin lapsena Vuoksen valtavat veet,
Ja kuulin sen koskien pauhun
Ja suurien selkien harjanteet,
Ja Imatran mahtavan laulun,
On rauhaton sielu se ainiaan
Vapahana riehuvi kahleissaan.
Ja lapsoset rannalla Imatran,
Sen lauluhun nauraen yhtyi,
Kun riemuiten näkivät mailman
Ne tutkien koskelta kysyi:
Miks’ rauhaa et löydä sa milloinkaan,
Ja asetu levossa uinumaan?
Kun kysymys moinen soi huulilta
Saitpa vahdosta vastausta,
Se roiskien sinkoili kasvoilla
Meitä muistutti rikkahasta,
Mi köyhää sylkevi silmille vaan,
Ja tuota pitävi kunnianaan.
Lapsiko tuota ois oivaltanut –
Ei ennenkuin mieheksi varttui
Kun tarkaksi käivät sen silmäilyt
Ja ikää sen mukahan karttui,
Kapitaali rauhatoin sielu on vain,
Sen tiedän – sepä kunnianain.
Se villinä rientää tietänsä vain,
Vaan siitä se kerran myös lakkaa,
Kun varttuvi joukot nuo kasvavain
Ne salvat sen tielle myös hakkaa.
Se silloin saa rauhan myös sielulleen
Ja nukkuvi unholan unehen.

Tiupan Otto.


Lähde: Työmies 13.8.1900.