Ratsuri

Ratsuri. Kirjoittanut Kaarlo Luoto

Hei! ratsuri nopsa on tuossa,

se kiitävi eellehen.

Ei hitaile elämän suossa,

ei vilkuile jälellen.

Niin kauvan se kulki jo ennen

ja levotta yhä vaan,

ei tiedossa matka se kennen,

ei määreä riennostaan.

Voi, monta se tallasi tiehen

ja surmasi matkallaan,

mut tuntoa ratsurimiehen

ei painane ainutkaan.

Jo suuria hevosen kenkä,

sen murskaili multahan,

ja poltteli tulinen henkä

pois armotta heikomman.

On suuri ja pienikin sille

vain tomua polullaan

ja tuskinpa yhtä ois, mille

ei iskua muistaiskaan.

On nähnyt se ratsuri kyllä,

kuin turmoa kuohuaa

sen laukatun jälkensä yllä,

mut seistä ei ratsu saa.

Ja usehin roiskusi verta

sen ratsurin ryntäille,

mut huoliko tuosta se kerta,

vaan eellehen riensihe.

Kun laukkovi elämän rantaa,

ei puutetta tunne se.

Kas, ihmiset antinsa kantaa

ja huoltavi uhrille.

Ne kumpikin toivoja syöpi,

on haavehet herkkuja,

mut heti jo ruokkijan lyöpi,

ei tunne se lunnaita.

Niin paljon se itkuja kuulee,

ui virtoja kyynelten,

mut iloksi itkut se luulee

ja murehet ihmisen.

Ja yhä sen ratsu vain laukkaa,

on itsekin ennallaan;

pois unelmat meiltä se haukkaa,

ei vältetä iskujaan.

Lähde: Luoto, Kaarlo 1908: Ristikon takana. R. Tuomi, Helsinki.