Rahkasuo

Rahkasuo. (Norjan kielestä suom. Delder) Kirjoittanut Alexander Kielland

Muuan vanha hyvin älykäs korppi lenteli korkealla yli kanerva-kentän.

Hän oli päättänyt matkustaa monta, monta peninkulmaa länteenpäin, aina meren rannikolle etsimään siankorvaa, minkä oli kätkenyt hyvien päivien aikana. Nyt oli syksymyöhänen sekä ruo’an puute.

Jos näet korpin, niin, sanoo Brehm-setä, et tarvitse muuta kuin katsahtaa ympärilles, heti huomaat toisenkin.

Mutta kauan sais katsella ympärilleen ja seurata tuota vanhaa hyvin älykästä torppia; hän vaan oli yksinään. Ja huolimatoinna kaikesta, liiteli hän pikimustilla siivillään halki sumuisen ilman suoraan länttä kohden vallan äänetöinnä.

Näin lennellessään arvokkaasti ja tasaisesti piti hän tarkalla silmällä alla olevaa maisemaa, ja tämä vanha lintu vihasteleikse.

Vuosi vuodelta enenivät ja lisääntyivät nuo viherjäiset ja pienoiset pellontilkut; vähän kerrallaan anastivat ne alaa kanervakankaalla, niiden seuralaisina oli sitten aina vähäisiä taloja punaisine kattoineen, mataline savupuppuineen – ihmisvehkeitä ja ihmisiä kaikkialla.

Hän muisteli nuoruutensa aikoja – saattoi olla muudan talvi sitten – silloin olivat nämät maan mainioita paikkoja kelpo-korpin joukkoineen elellä: mahdottomia kanervalakeita, jänösen poikia sekä pikkulintuja suurissa määrin, rannikolla asustavien kalkka-lintujen makeimman makeita munia, ja kaikesta herkullisuudesta niin paljon kuin vaan halutti.

Nyt ei muuta kuin talo talon vieressä, kellertäviä pellonrähjiä ja vihreitä niittyjä setä niin tiukalta ruokaa, että muutama vanha kunniallinen korppi oli pakoitettu lentämään monta monituista peninkulmaa saadakseen syödä onnettoman siankorvan.

No ne ihmiset, ne ihmiset! Iäkäs lintu tunsi heidät. Hän oli kasvanut ihmisten parissa, ja vielä päälle päätteeksi parempain joukossa. Suuressa herraskartanossa oli hän elellyt lapsuutensa ja nuoruutensa päivät.

Mutta joka kerta kun hän nyt lensi kartanon yli kohottausi hän korkealle, ettei tunnettaisi. Sillä nähdessään jonkun naisellisen olennon puutarhassa, luuli hän sitä puuteroihuksi ja hiusrusetilla varustetuksi nuoreksi neideksi, ja itse asiassa oli se vaan hänen tyttärensä lumivalkoisilla hapsilla ja leskimyssyssä.

Oliko hänellä sitten ollut hyvä näiden ylhäisien ihmisten luona? No kyllä – miten vaan asian käsittää. Ruokaa yltäkyllin ja paljon oppimista; mutta kaikessa tapauksessa oli se vankeudessa olemista; ensimmäisenä vuotena oli vasen siipi leikattu ja sitten «parole d’honneur»ille kuten vanhan herran oli tapa sanoa.

Tämän kunniasanan oli hän rikkonut, mikä tapahtui eräänä keväänä ihan silloin, kun yksi nuori, kimaltelevan musta korppinaaras lensi puutarhan ylitse.

Jonkun ajan kuluttua – saattoi olla muutamia talvikausia sitten – tuli hän takaisin herraskartanoon. Mutta joukko nuoria poikanulikoita heitteli kivillä häntä; vanha herra ja nuori neiti eivät olleet kodissa.

Ovat kait kaupungissa, ajatteli korppi ja tuli jonkun ajan kuluttua uudestaan – mutta sai vallan samanlaisen vastaanoton.

Silloin suuttui vanha – sillä vanhentunut oli hän tällä välin – kunniakas lintu, ja lensi pois karkealle yli huoneiden. Hän ei tahtonut enään olla missään tekemisissä ihmisten kanssa, ja vanha herra ja nuori neiti saivat mailta kuinka kau’an tahansa katsella ja tirkistellä häntä – ja että he niin tekivät, siitä oli hän varmasti vakuutettu.

Ja kaikki mitä hän oli oppinut unohti hän; niin hyvin ne vaivat ranskalaiset sanat, joita neiti oli hänelle salongissa opettanut kuin myöskin ne mahtisanat, jotta hän ominpäinsä oli omistanut renkituvan asukkailta.

Ainoastaan pari ihmisääntä oli jäänyt hänen muistoonsa, ihankuin alku- ja loppupisteet hänen kadonneesta opistaan. Ollessaan hyvin iloisella päällä voi tapahtua että hän sanoi: ”Bon jour, madame!» mutta kun suuttui kirkui hän: ”Peijakas vieköön”.

Sumuisen ilman halki liiteli hän nopeaan ja varmuudella; hän näki jo etäällä meren hyrskyjen valkoisen vyöhykkeen pitkin rannikkoa. Samassa huomasi hän allansa laajan, suuren mustan pinta-alan. Se oli rahkasuo.

Taloja kyllä löytyi ylt’ympäri läheisillä kukkuloilla; mutta nevaisella suolla – se mahtoi kumminkin olla vähintäin peninkulman pituinen – ei näkynyt niin ihmisjälkeä; ainoastaan reunamilla pari turvesuovaa, mustakkaita mättäitä ja niiden välissä vesirapakoita.

»Bon jour, madame!« huusi vanha korppi ja alkoi leijailla suuressa piirissä suon ympäri. Täällä oli niin hauskan näköistä, että hän vitkalleen ja varovaisesti laskeutui suon keskellä olevalle puunjuurikkaalle.

Olipa täällä melkeen kuten entiseenkin aikaan autiota ja hiljaista. Siellä ja täällä, missä maa oli kuivempi, kasvoi lyhyttä kanervaa sekä hiukan korteheinää. Villakkeet olivat jo lakanneet kukkimasta, mutta vielä kumminkin löytyi joku syyssateesta mustunut ja limaskoitunut töyhtö jälellä; muutoin oli maanlaatu mustaa ja vetelää, märkää ja täynnänsä vesirapakoita; pitkin maanpintaa kiemuroi harmaita vääntyneitä puunjuuren pökkylöitä, kietoutuneina toisiinsa kuni verkkolangat.

Vanha korppi käsitti vallan hyvin sen minkä näki. Täällä oli kasvanut puita, vieläpä hänenkin aikoja ennen.

Metsä oli kadonnut, oksat, lehdet. kaikkityyni olivat kadonneet; ainoastansa juuret vaan jälellä, kietoutuneina toisiinsa pehmoisen sammalen ja samein veden peittäminä.

Toisenlaiseksi ei voinut seutu enään muuttua; tämmöisenä sen täytyi pysyä, ja tämän kumminkin täytyi ihmisten antaa olla semmoisena kuin se oli.

I’äkäs lintu pöyhisteli itseään. Kartanot olivat hyvin etäällä, tuntuipa niin salaperäiseltä ja varmalta oleskella pohjattoman suon keskellä. Jotain vanhaa sai sentään olla rauhassa. Hän siveli mustia, kiiltäviä höyheniään ja sanoi monta kertaa:

«Bon jour, madame!»

Mutta lähimmäisestä talosta tuli kaksi miestä hevosella ja rattailla; pari poikanaskalia juoksi perässä. He ajoivat mättäiden välitse kulkevaa mutkaista tietä myöten, mutta suoraan suon poikki.

Pysähtyvät kohta mietti korppi. Mutta tulivatkin yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. I’äkäs lintu väänteli rauhatonna päätänsä; kummallista että uskalsivat näin pitkälle.

Vihdoin pysähtyivät ja miehet kävivät käsiksi lapioihin ja kirveisiin. Korppi sai nähdä kuinka he voimiensa takaa kokivat saada muuanta puunjuurikasta maasta irtautumaan.

Pian he väsyvät, mietiskeli korppi. Mutta eivätpä väsyneetkään; he hakkasivat – semmoista kyytiä ei korppi ollut eläissään nähnyt – kaivoivat ja ponnistelivat, ja lopussa keikauttivatkin puunrungon ylös, niin että kaikki juuret tulivat näkyviin.

Poikaparat kyllästyivät kanavoihinsa, joita olivat kaivelleet rapakosta rapakkoon. ”Katsos tuota suurta varista tuolla”, virkkoi toinen.

He kokoilivat kiveroisia kätensä täyteen ja rupesivat hiipimään mättäiden nojaamina.

Korppi huomasi heidät hyvin kyllä. Mutta olihan hän nähnyt vielä pahempaakin.

Ei edes suollakaan saanut mikään entinen olla paikoillaan. Nyt oli hän nähnyt, että vielä päällepäätteeksi vanhojen puunjuurienkin, jotka olivat paljon vanhemmat kuin vanhin korppi ja jotka olivat niin lujassa mustassa pohjattomassa suossa – että niidenkin täytyi väistyä terävien kirveiden tieltä.

Ja samalla kun pojat olivat niin lähellä että jo ryhtyivät kivien heittoon, levitti hän siipensä ja lähti lentoon.

Mutta lentäessään ylöspäin ja tarkastellessaan ahkerassa työssä olevia miehiä sekä noita tuhmia poikia, jolla töllistelivät suu selällään hänen jälkeensä, kivi kumpaisessakin kourassa, kohosi korpin luonto.

Hän syöksi kuni kotka poikien kimppuun, ja paukuttaen suurilla siivillään heidän korvallisiaan huusi hän hirvittävällä äänellä: ”Peijakas vieköön!”

Pojat päästivät kauhean hätähuudon ja heittäysivät maahan. Kun he hetken kuluttua uskalsivat katsahtaa, oli uudelleen kaikki hiljaista ja autioa, kaukana loitolla lensi länteenpäin muuan yksinäinen musta lintu.

Mutta aina miehuuden päiviin saakka, jopa kuolinpäiviinsä jäivät he siihen varmaan vakuutukseen, että he olivat nähneet paholaisen itsensä tuolla rahkasuolla hirvittävän mustan tulisilmäisen linnun muodossa.

Ja kumminkin oli se vaan vanha korppi, joka lensi länttä kohden etsimään sian korvaa minkä oli kätkenyt.

Lähde: Wiipurin Sanomat 9.4.1889.