Raatajalle

Raatajalle. Kirjoittanut Mikko Uotinen

Sinä tunnet sen ajan

kun kirkko se kansaa puijasi, petti,

ja maassamme hallitsi vain pajunetti;

kun orjuuttajan:

ol’ maassamme käskijän herraus, valta,

kun kaikui sorretun huokaus vainojen alta,

se tummaa ol’ yötä

kun kuljimme yökköjen myötä.

Sinä muistat ne surut:

kun nälkä se elossa ryskyen riehui,

kun alhaiset vietit ne kansassa kiehui;

ol’ oikeata jälellä murut:

kun pettous etujen kukkia kantoi,

kun ruoskat ne kansalle lakia antoi,

se aika ol’ musta

täynnänsä sortumusta.

Sinä muistat ne hetket:

kun kaduilla vaikersi nälissä monta

naista ja miestä niin kurjaa ja onnetonta;

sinä muistat ne retket:

kun kontaten kahleissa orjana kuljit,

ja syämmesi kaipuut sä armotta suljit,

ja sammutit sen,

tuon loimuen ikuisen.

Sinä näit sen aamun:

kun päivien valta se elossa ryski,

kun oikean voimat ne suurina jyski

kun kauhujen haamun:

te puistitte elosta synkkeän, pahan,

ja mursitte kruunust herroilta rahan,

se hetki ol’ suuri

kun kohosi heikkojen muuri.

Sinä tajua siis:

on sinussa elämän korkea mahti,

on sinussa oikeaa voittava vahti,

sinä sydämmiis:

sinä selvin kirjaimin kirjoita tää

ett’et sinä elämään orjaksi jää;

vaan vaadit kuin mies

ett’ vapaa on ties.

Nouse, nouse sä ylväs;

niin kansasi oikea valtahan käypi,

ja taivaalle kevätkin ennättäypi

nouse, kansani pylväs,

ei silloin heikkojen valitus raiju

ja sorretun huokaus synkkänä kaiju,

vaan valta on kansan

kun poissa on ansa.

Nouse, nouse sä jalo

sä elämän korkea, puhtahin valta,

sä nouse kuin kevätkin talvien alta;

sä huomenten valo,

sun kanssasi vapaus nousevi voimaan,

saa onnen ja riemujen harppuset soimaan

se kevähän vallan

luo touhuilla hallan.

Mikko U[otinen].

Lähde: Työmies 28.11.1905.